ihana arkikirjoittaminentyö

Ilonaiheita ja katteetonta uskoa

Kevät tulee ja ei tule samoina päivinä. Aurinko porottaa täydeltä taivaalta ja kun saa vaivalloisesti käännettyä katseensa sinne, alkaakin sataa jalkarättejä. Minä, joka odotan kuumeisesti loppukesää ja sadan plus yhden päivän päässä häämöttävää maalia yhden kirjan suhteen ja toisaalta jotain lämmintä alkukesän päivää, jolloin kaikki sopimani hommat ovat pulkassa ja saan aloittaa kunnolla uuden romaanin kirjoittamisen, häivähtelen ilon ja epätoivon välimaastossa. Kevät tulee ja lähtee. Enimmäkseen nämä viime päivät ovat täyttyneet ilolla, tänään kävin meidän Pirkkalaiskirjailijat ry:n tiloissa tsekkaamassa Taidesuunnistuspöhinän siellä, vaikka en suunnistamaan muutoin ehtinytkään. Jos ette tänään ehtineet sinne niin huomenna sunnuntaina kannattaa tsekata se, jos vain kynnelle kykenee.

Kirjoitin äsken  kirjoittajaryhmälleni aiemmin kurssiani varten kirjoittamani jutun tarinan uskottavuudesta puhtaaksi ja lähetin sen ryhmään. Kirjailijana  olen luonnollisesti taitava prokrastinoija, joten nyt kun olen viimein kotona ja minun pitäisi aloittaa parin tunnin rutistus työhommiin, koen välttämättömäksi kirjoittaa ohjeita fiktion kirjoittamisesta ja päivittää blogini, ennen kuin aloitan. (Kohta kai opettelen soittamaan nokkahuilulla Tuiki, tuiki tähtönen jollei puolisoni patista minua töihin sillä verukkeella, että olen tässä aloitusvaiheessa sietämätön.)

Kirjoitin siis aiemmin fiktiivisen tarinan lainalaisuuksista, uskottavuudesta- se mikä on uskottavaa minulle ei välttämättä ole sitä toiselle. Juttu on tähän kopioitavaksi liian pitkä, mutta jonkinlaisesta konsistenssista taisin siinä kirjoittaa- oppilaani tuskaili uskottavuuden kanssa ja alkuperäinen juttu oli vastaus siihen. Nautin opettamisesta, se pakottaa minut katsomaan omaa kirjoittamistani silmiin. Nautin minulle esitetyistä vaikeista tai jopa mahdottomista kysymyksistä, koska minun on keksittävä vastaus.

Niinpä kirjoitin, että uskottavuuden ensimmäinen askel on konsistenssi, siis se, että se mikä on vinossa alussa on johdonmukaisesti vinossa koko matkan ja kulma mielellään vaan levenee. Että aito dialogi on paitsi ristiinpuhumista, myös epäloogista, iän, taustan, murteen ja ajan värittämää. Että taustat, lait, paikat ja faktat on tarkistettava. Yksityiskohtiin ja laajoihin kuvakulmiin keskityttävä. Että tunteen on oltava aito, vaikka tapahtumaketju harvoin on. Että ristiriita on, vaikkakaan ei elämässä, fiktiossa välttämätön. Että romaanihenkilön jatkuvuus on olennaisemmassa asemassa kuin oikean henkilön. Ja että on uskottava itse.

Se on ehkä olennaista. Kuulun Facebookissa ilahduttavaan kirjoittajaryhmään, jossa on sekä julkaisseita kirjailijoita että pitkälle harrastaneita kirjoittajia. Aika ajoin joku siellä vaipuu epätoivoon ja kirjoittaa, että eihän tästä mitään tule. Prosenttien valossa hän voi olla oikeassakin. Mutta kuka koskaan olisi päätynyt kirjailijaksi todennäköisyyksiin uskoen ja sitä polkua seuraten? Kyllä meidän kaikkien on jossain vaiheessa ollut uskottava ihmeisiin, jotta tässä ollaan.
Reppu selkään ja nauttimaan matkasta. Etsimään ilonaiheita, suunnistamaan.

Itselleni osui tänään täysin mahdoton ilonaihe. Kirjoittajaryhmäni luottamushyppy oli tänään, uskokaa tai älkää, mahdottomaan uskominen, sillä yhdellä meistä oli tänään mukanaan auringossa kuivunut sammakko, jonka koskettamisen hän kertoi vanhan kansanuskomuksen mukaan tuovan onnea ja terveyttä.

Ei siihen koskenut vain yksi meistä, vaan me kaikki. Sadan päivän päässä seuraavan kirjansa julkaisusta kitusteleva kirjailija, jolle onnen- ja ilonaiheita on lähipäivinä tarjottu useasti, silitti sen nahkaa kahdesti sormenpäillään. Ihan vain varmuuden vuoksi, sillä mahdoton on ollut mahdollista jo useamman vuoden ja monta päivää.