ihana arkikirjatkirjoittaminentyö

Itsepäiset romaanihenkilöt

Kirjailijan arkea on se, että kun edellinen kirja on vasta vaiheessa, onkin jo aika aloittaa myös uusi. Tällä hetkellä taistelen uuden käsikirjoituksen aikatasojen kanssa, niitä on monta ja niiden järjestykseen saaminen ei ole täysin ongelmatonta.
Uusi käsikirjoitus tuottaa myös uskomatonta iloa: tässä sitä mennään taas. Aloittaminen, kun sen saa kerran aikaiseksi, saa unohtamaan ulkokirjalliset asiat. Tässä vaiheessa uuden käsikirjoituksen valmistuminen on niin kaukana, ettei sitä oikeastaan hahmota lainkaan. Se antaa tietynlaista vapautta kirjoittamiseen ja olemiseen. Hetkeksi, mutta onneksi (ainakin tämä) kirjailija osaa huijata itseään- tässä vaiheessa käsikirjoitus on täysin omani, vain minua varten ja kaikki mahdollisuudet ovat joidenkin kymmenien liuskojen kohdalla vielä olemassa.
Voisikin sanoa, että työn alla oleva keskeneräinen kirja sisältää kaiken potentiaalin täydelliseen kirjaan. Sellaista siitä ei koskaan tule. Mutta kun kirja on vasta ajatus päässäni, potentiaali siihen on.
Joskus apuraha-anomusta kirjoittaessaan sen hoksaa myös ongelmaksi. Kun kirja on vielä kirjoittamatta, se on suuri kysymysmerkki kirjoittajalleenkin. Ei voi tietää, millainen kirja siitä tulee. Edessä vilkkuu apurahahakemuksen kursori lomakkeen kohdassa, johon vasta syntymässä olevan ominaisuuden tulisi kyetä litteroimaan joksikin järkeväksi kokonaisuudeksi.
Siinä kirjailijaparka sitten istuu ja yrittää vakuuttaa, että hyvä tästä tulee. Olen nyt kolmesti onnistunut kirjoittamaan mielestäni ihan mainion kirjan. Mutta onko siitä tullut se kirja, joka mielessäni häämötti silloin ihan aluksi?
Ei. Valmiiseen kirjaan vaikuttaa niin moni asia, eikä vähimpänä se, että kirjan henkilöt tapaavat olla aika itsepäisiä. Olen suunnitellut tapahtumat, pohjustanut ne käsikirjoituksessa, kuljettanut henkilöitä uskollisesti tapahtumaketjun eri vaiheissa. Sitten tulee se kohta, jonka olen suunnitellut pitkälle etukäteen.
Romaanihenkilö katsoo kohtaloaan pää vinossa, vähän arvosteleva ilme kasvoillaan ja sanoo ei. Luuletko sinä todella, että se menee noin? Ei muuten mene. Ja lopulta minun on tunnustettava, että ei menekään. Se menee jotenkin ihan toisin.
Myös kustannustoimittajalla saattaa olla jotakin sanottavaa. Onneksi on, sillä omalle tekstilleen tulee ajan kanssa täysin sokeaksi. Siinä voi käydä niin, että junarata pohjoisesta Tampereelle kulkeekin yhtäkkiä Hämeenlinnan kautta ja päähenkilön päähän kasvaa kolmessa päivässä pitkät hiukset. Ei välttämättä käy, mutta niin voi käydä.
Pää kehittää myös yhteyksiä, joita ei itse aluksi huomaa. Kaksi henkilöä pyrkiikin yhdeksi, johonkin muodostuu aukko, johon tarina määrittelee raamit. Sata liuskaa on se raja, johon päästyäni alan ihmetellä. Tarina joko kantaa tai ei kanna.
On hyvä olla kirjoittamisen rutiineita. Minun piti aloittaa tänään, antaa itselleni jälleen määritelty työaika, johon pyrin vähintään viitenä päivänä viikossa. Migreeni päätti kuitenkin toisin, joten sen aika onkin huomenna. On varmasti rutinoituneempiakin kirjoittajia kuin minä, sellaisia, jotka pystyvät jo alussa määrittelemään juonen insinöörintarkasti. Kadehdin hiukan sellaisia, en halua pitää taiteilijamyyttejä pystyssä kun sanon, että itse en siihen taida koskaan pystyä.
Se vaatii sitten useampia kierroksia kuin insinöörintarkalla, jolla homma on jo ensimmäisellä kierroksella aika hyvin suunniteltu. Mutta itsepäiset mielikuvituskaverini toimivat ainakin vielä vähän toisin.
Nyt olen ainakin taas muutamia kuukausia täysin vapaa kirjailija. Se vapaus on kuitenkin fiktiivistä, koska se vapaus pysyy vain kirjoittamalla lisää. Se on kuudesta kahdeksaan tunnin työpäivien säännöllistä työaikaa vaativaa vapautta, vähintään parin liuskan päivätahdin rytmittämää vapautta. En ole koskaan ollut yhtä kiitollinen mistään kuin siitä, että olen näin sidoksissa työn tekemiseen.
Itsepäiset romaanihenkilöt, tervetuloa elämääni. Hauska tutustua.