kirjoittaminenkirjoituskilpailutPirkanmaan kirjoituskilpailutyö

Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2017

Eilen oli todella mukava päivä. Kävin taas syömässä kakkua Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkintojenjaossa, kun jo toinen oppilaani voitti proosasarjan putkeen. Kaksi vuotta, ei hullummin, varsinkin kun ottaa huomioon, että pojasta polvi paranee: itse olen voittanut kilpailun kahdesti ja ollut kerran kolmas, mutta proosasarjassa en ole koskaan saanut palkinnon palkintoa.
Kirjoitin eilen Facebookiin siitä, miksi ylipäätään olen palkintotilaisuuksissa oppilaideni mukana. Siihen liittyy läheisesti sellainen tarina, että ensi kerran kun voitin kisan, silloinen Viita-akatemian opettajani Vuokko Tolonen oli palkintojenjaossa mukanani. Voimakkain muistoni tuosta vuoden 2004 tilaisuudesta onkin se, kun Vuokko lähetti minulle lentosuukon huoneen halki, kun selvisi, että olen voittanut kilpailun.
Lupasin tuolloin itselleni, että jos olen joskus opettaja, menen mahdollisuuksien mukaan aina paikalle, jos oppilaitani palkitaan. Niin voimallinen muisto siitä syntyi. Lentosuukko huoneen poikki voi olla voimallinen muisto, Pirkanmaan kirjoituskilpailu on tärkeä- niin tärkeä, että kun sen lopettamista muutama vuosi takaperin suunniteltiin, perustin addressin. Hyvä, että perustin. Kilpailu on voimissaan ja tämän vuoden kisasato näytti erityisen lupaavalta.
Juttelin palkintojenjakotilaisuudessa tuomarina toimineen kollegan kanssa. Hän oli ajatellut, että yksi kisassa palkituista runoilijoista olisi oppilaani, löysi teksteistä joitain yhteisiä maailmoja ja sävyjä. Hän tuntee varhaisvaiheen työtapani hyvin, olimme Viita-akatemiassa samalla vuosikurssilla peräti kolme vuotta. Joskus oivallus tulee tällaisten mielenkiintoisten keskustelujen kautta ja nyt eilen sen keskustelun myötä sain sanoiksi todella tärkeän ajatuksen.
Olen sitä mieltä, että JOS KIRJOITTAMISEN OPETUKSESSA TEKSTISSÄ VAHVISTUU OPETTAJAN ÄÄNI KIRJOITTAJAN OMAN ÄÄNEN SIJAAN, ON MENTY PAHASTI VIKAAN. Kyseinen runoilija ei luonnollisesti ole koskaan ollut oppilaani, onneksi. Mutta ajatus, joka sitä myöten syntyi sanoiksi joskin se oli ollut olemassa jo pitkään määrittelemättömänä ajatuksena, on tärkeä.
Opettajan tehtävä on vahvistaa kirjoittajan minää, omaa kieltä. Sitä erityistä, joka hänessä luonnostaan on. Opettajan tehtävä on avata häkin ovi.

Minun piti oikeastaan kirjoittaa kirjoittajan työkaluista tänään. Eilen, palkintojenjaossa istuessani, oppilaani osoitti vanhempiaan, jotka istuivat pari riviä takanamme. Käännyin nopeasti katsomaan ja totesin taas saman kuin monesti aiemminkin.
Kirjoittaja tarvitsee työkalupakkiinsa omaäänisyyttä, rohkeutta, aikaa. Mutta sen verran proosalliseksi on tämä työ viime vuosina muuttunut, että ajattelin taas, että kirjoittajan tärkein työkalu on vahva selkä.
Käännyin, katsoin, tuntui kuin kylkeeni olisi pistetty puukolla. Kahden minuutin kuluttua happi kulki taas. Tälle asialle on pakko tehdä jotakin, pian.
Illalla lueskelin tilaisuudesta mukaan saamaani antologiaa. En lähde perkaamaan sitä tarkemmin, koska 7/9 palkitusta oli ystäviä ja tuttuja tänä vuonna. Sanonpahan vain, että voittajanovelli, Emily Hallfastin Von Herzen, oli voittajanovelli ansaitusti, koska sen rakenteeseen oli tehty töitä niin paljon, että se kulki vaivattomasti. Mutta että myös kunniamainitun Maria Laakson Camera Obscure lumosi groteskiudellaan, julmuudellaan ja omaäänisellä maailmalla.
Runosarjan voittaja Titta Minkkinen oli löytänyt kiinnostavia ratkaisuja, katsokaa myös se, jos antologian käsiinne saatte. Puheenomaisuus on yksi johtotähteni, jota toistan lyriikan opetuksessa. Siihen runosarjassa palkituilla oli jo vahvaa pyrkimystä ja sinne oli monesti päästykin.

Minä tiedän, että on joukko ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että kirjoittamisessa ei voi kilpailla. Ettei sitä voi opettaa. Tämän vuoden Pirkanmaan kirjoituskilpailun summa summarum on osaltani kuitenkin se, että suurin osa kilpailussa tänäkin vuonna menestyneistä on aktiivisia ja opetusta saaneita kirjoittajia. Kun kirjoittamisen opetus tähtää kirjoittajan oman äänen kirkastamiseen ja löytymiseen, ollaan oikeilla jäljillä. Aina maailmasta löytyy nuoria, kirkasotsaisia kirjailijoita, jotka tuntuvat ajattelevan olevansa sukupolvensa ääni ja ettei heitä voi kukaan opettaa. Hyvä niin, mutta me kirjoittamiseen hiukan arkisemmin suhtautuvat työmuulit otamme vastaan, tarjoamme ja tarvitsemme hiukan tukea toisiltamme kuulostaaksemme mahdollisimman rohkeasti itseltämme.