kirjailijan arkikirjailijan tukiverkotkirjoittaminentyöUncategorized

Lähiympäristön tuki

Minulla on hyvin poikkeuksellinen puoliso: jo silloin, kun kirjoitin esikoistani ja kirjalliset ansiot olivat vähäiset, vain joitakin kirjoituskilpailupalkintoja, hän kannusti minua jäämään kotiin kirjoittamaan kirja kunnolla. Kaikki eivät aina, varsinkaan tuolloin, ole ymmärtäneet sitä, miten meillä toimittiin. Mieleen on jäänyt vahvoja muistoja siitä, millaisia asioita ihmiset ovat joskus pahaakin tarkoittamatta sanoneet.
Eräs ystävä, joka ei ole syystä tai toisesta, masennussairauden vuoksi ja niin edelleen, sopeutunut työmarkkinoille, sanoi: ”Me kaksi olemme samanlaisia. Meistä kumpikaan ei halua tehdä mitään!”

Ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut. Mutta minä halusin, ja tein, työ oli sillä hetkellä näkymätöntä työtä. Varmasti moni ajatteli, että minulla on kiva (pakkomielteinen) harrastus. Puolisoni ymmärsi jo silloin, mitä tein. Uskoi ja luotti.

Kaikille tällainen poikkeuksellinen ratkaisu, joka silloin meillä tehtiin ja jonka varaan uskalsin heittäytyä täydellä uskolla, ei varmastikaan ole mahdollinen. Kyllä se meilläkin on merkinnyt taloudellisia uhrauksia: me emme matkustaneet ulkomaille. Me emme ostaneet isoa taloa, uutta autoa tai ylipäätään mitään sellaista, mitä ihmiset usein unelmoivat elämässään saavansa. Mutta minun unelmaani ei voinut saavuttaa rahalla. Siihen tarvittiin aikaa ja rauhaa.

Olin jääräpäisesti päättänyt kirjoittaa. Ja minä kirjoitin. Tuhansia tunteja. En ehkä ole koskaan kiittänyt puolisoani kunnolla siitä, minkä hän minulle tuolloin mahdollisti.

Perheemme aikataulu tehtiin silloin siten, että kirjoittamisen opintoni tulivat ensin. Minulle tuli vain vähän poissaolotunteja, mistään. Sanoin harvoin ei, kun tuli mahdollisuus olla jossakin projektissa mukana.
Joku kollega sanoi joskus jossain, että kirjailija ei ole kaikkein helpoin puoliso. Ei voi tietenkään yleistää, mutta näin varmasti on ainakin minun kohdallani. Kirjoittaminen on vaativa perheenjäsen, ja se vie tilaa.

Prosentit ovat kirjailijaksi tahtovaa vastaan. Kovin harva onnistuu, ja se on tavallaan hyväkin. Jos varhaisvaiheen tekstini olisi julkaistu, kuolisin häpeästä nyt. Niiden kanssa olisi pitänyt elää koko loppuelämä. Toistuvat eit kasvattivat minua sekä kirjoittajana että ihmisenä. Samoin ehkät ja melkeit.

Sanoin äsken, että moni ei ymmärtänyt. Se johtuu varmasti prosenteista. Kirjailijaksi tahtominen on paitsi paradoksi (eli niin kauan, kun haluaa kirjailijaksi eikä mene teksti edellä, se harvoin onnistuu) myös todella vaikeaa. Tätä vasten on todella luontevaakin, ettei edes lähipiirissä kunnolla tajuttu, mitä teen ja miksi.

Nyt voisin sanoa, että hahhahhaa, mitäs minä sanoin, mutta en sano. Kovan työn lisäksi piti olla rutkasti onnea ja mikään ei ole sanottua. Vaikka tavoitteena on pitkä ura, julkaiseminen voi tyssätä tänään tai huomenna. Ala on tuulinen, myös julkaisseet kirjailijat saavat hylkäyskirjeitä.

Minulla on yksi ystävä, jolle soitan aina ensimmäiseksi hyvien ja huonojen uutisten kohdalla, tietysti puolisoni jälkeen. Hän tietää minusta kaiken sen, minä olen osannut kertoa ja myös niitä asioita, joita en ole kertonut, tajunnut tai jättänyt sanomatta. Hänen suhtautumisensa ei ole muuttunut vuosien varrella miksikään: hän uskoi minuun silloin, kun mitään ei varsinaisesti ollut vielä tapahtunut, mutta toisaalta en ole nyt asioiden tapahtuessa mitään muuta kuin sama ihminen kuin ennenkin hänelle nyt.
Tämä ystäväni on aina ensimmäisten joukossa, joka lukee käsikirjoitukseni tai ainakin kuuntelee osia siitä. Näemme harvakseltaan, sillä hän ymmärtää itsekkään taipumukseni hukkua työhön. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä vaikka välissä on viikkoja, joskus jopa kuukausia, jatkamme aina samasta kohtaa, mihin on jääty. Ja minulla on pieni ystäväporukka, jossa kellään ei tavatessa ole ammatteja ja arvoja. On vain lämmin ystävyys. Minulla on mieheni perhe, jonka yhteys on kiinteä. Ne ovat arvokkaita ympäristöjä, joissa voi hengähtää.

Merkityksellinen tuki voi olla niin pieniä asioita: minulla on eräs toinen ystävä, joka tuo minut säännöllisen epäsäännöllisesti yhteisestä menosta kotiin. Meillä on autoystävyys, parkkipaikallamme on käyty merkittäviä keskusteluja kirjoittamisesta, ihmisistä, elämästä ja maailmasta.
Onneksi minulla on heidät kaikki. Huomaan joskus, että en ole puhunut viikkoihin käytännössä kenenkään muun kuin puolisoni, lasteni ja oppilaideni kanssa. Silloin on hyvä asettua hyvään asentoon, ottaa lasillinen viiniä ja sanoa, että kuule. Vaikka niitä kuulumisia ei ehkä paljon olekaan, koska toinen on viettänyt kaiken välissä olleen ajan sohvalla mielikuvituskavereittensa kanssa.

Vaikka kirjailijan työ on yksinäistä, ei ole hyvä olla yksinäinen ”silloin, kun ei ole kirjailija”-ihminen on niin paljon muutakin kuin työnsä. Waltari taisi sanoa, että kirjailijan titteliä käyttävät innokkaimmin ja ahkerimmin ne, joilla on siihen vähiten syytä. Itse halusin kirjailijaksi nelivuotiaasta, mutta nyt kun se on totta vierastan vähän koko sanaa. Mutta ehkä se on termi sille, että saan nyt todellakin tehdä tätä, mistä olen aina halunnutkin. Yksin, ilman tukea, se ei varmaankaan olisi mahdollista. Ainakaan en halua sitä koskaan kokea.