Jos muistaisin, millä otsikolla Anneli Kanto on blogissaan kirjoittanut jo tästä aiheesta, linkittäisin jutun heti tähän. Nyt en vain millään ehdi lukea koko hänen ansiokasta blogiaan läpi, joten kirjoitan aiheesta itse. (Välttelen samalla uuden käsikirjoituksen seuraavaa kirjoittamatonta lukua, jonka aloittaminen tuntuu lievästi sanottuna haastavalta.)

Lintutarha julkaistaan virallisesti vasta elokuun alussa. Kirjaa näkee kuitenkin jo kaupoissa ja kuten aiemmin kerroin, olen jo tekijänkappaleetkin saanut. Se on siis tavallaan olemassa. Mutta: kritiikkejä ei vielä ole. Lukijakirjeitä tai muuta palautetta ei ole vielä tullut. Omanapainen kirjailija vaipuu odottamattomaan, mutta väistämättömään epätoivoon. Raskaana olleet ja lapsen saaneet saattavat tuntea haikean ja surumielisen olotilan nimellä baby blues.

Siinä se nyt on. Taivas ei muuttunutkaan pinkiksi (tälläkään kertaa). Kaupunginisät eivät järjestäneetkään paraatia kotikadulleni. Herranjumala, edes kymppiuutisissa ei sanottu mitään. Taloni edessä ei messuakaan dingohysterian mittoihin paisunut fanipartio.

Toivottavasti sinä, joka tätä luet, ymmärrät sarkasmini itseäni kohtaan.

Kirjan kirjoittamisessa on vaiheita. Ne noudattavat suunnilleen samaa kaavaa. Ensimmäisessä vaiheessa kirja on suoraan jumalasta. Se on täydellinen, paras idea ikinä. On vain kirjailija ja idea. Idea kimaltelee auringossa kuin täydellinen kristalli. Se on timantti.
Seuraavana aamuna eilen kirjoitettu on ihan kauheaa. Vähitellen se muuttuu siedettäväksi, vaikka ei täydellistä olekaan. Epätäydellisyyden hyväksyy.

Kirjahan on oikeastaan ihan hyvä (vaikka olenkin lukenut sen jo kolme tuhatta kertaa ja ajattelen, että nyt on toisten vuoro). Aika kiva kirja! Kunpa lukijat löytäisivät sen.

Miksei yhtään kommenttia tule? Tulisi jo. Jos joku kertoisi, että on lukenut ja ihastunut tai vihastunut. Ei niitä varmaan tulekaan.

On kulunut seitsemän tuntia ensimmäisen kirjan ilmestymisestä kirjakaupan hyllylle. Taivas on edelleen sininen eikä paraatia kuulu. Kun avaa parvekkeen oven, kadulla ajaa ensin ambulanssi ja sitten humalainen huutaa.

Kirjailija googlettaa kirjan nimen (ja oman nimensä) kolmannentoista kerran saman päivän aikana. Ei vieläkään mitään. Aikaa on kulunut seitsemän tuntia ja kolme minuuttia ensimmäisen kirjan ilmestymisestä kirjakaupan hyllylle.

Kustantaja on varmaan jo unohtanut minut, ajattelee kirjailija. Hän lähettää hädissään kustannustoimittajalleen sähköpostia, vaikka tämä on lomalla Alpeilla. Lisäksi hän soittaa parhaalle ystävälleen ja kysyy, onko varmasti olemassa. Ystävä rauhoittelee ja kertoo olevansa kirjan sivulla kolme. Kirjailijan ei kannattaisi nyt häiritä, kun ystävä lukee.

Ei tämä ihan paska ole, kirjailijan ystävä vakuuttaa. Kirjailija rauhoittuu ja jaksaa odottaa seuraavaa palautetta kolme viikkoa, kuusi tuntia ja seitsemän minuuttia. Mutta hän laskee niistä jokaisen.