Uncategorized

Kaikki valot ovat yhteensä kirkkaampia kuin pimeys

Maailmassani järisee, tai sitten ei. Itse istun kaiken keskellä tässä koneellani yllättäen täysin rauhallisena: uskon niin kovasti, että asiat menevät aina juuri siten, kuin on tarkoitettu. Mutta on hyvä huomata, että uusia unelmia on.

Joku sanoi kerran minulle, että jos hän saisi julkaista edes yhden kirjan, hän olisi lopun elämäänsä onnellinen. Minä en usko siihen, ja sellainen tulevaisuudennäkymä olisi jotenkin niin toivoton; ettei edes halua enää mitään. Minä haluan niin kovasti vielä todella monia asioita. Niin kovasti, että en tunnusta niitä edes itselleni. Niinpä istun ja odotan näennäisen rauhallisesti, liikahtaako jokin.

Minä olen neljäkymmentäyksivuotias enkä ole koskaan elämässäni ollut yhtä onnellinen, yhtä vapaa ennakko-odotuksista ja yhtä halukas aloittamaan uutta. Enkä varsinkaan näin luottavainen maailman suhteen.

Ympärilläni rakennetaan. Kauppakeskus kohoaa, ratikkalinjaa vedetään. Minulla on kirkas kuva mielessäni, että tavalla tai toisella muistan tämän hetken lopun ikääni. Kävin eilen kuvaamassa keskustaa pimeällä, eikä pimeää täällä, missä asun, oikeastaan ole.

Kun vaihtaa reviiriä, huomaa sen rajat paremmin. Se pätee kaikkeen. Keskustassa huomaan talot, katson ikkunoita ja kulmatorneja uudelleen: tuollainenkin on. Ja siellä, missä olin ennen näen yhtäkkiä kaiken, mikä seisoo turvallisesti paikallaan.

Kaikki järjestyy, aina.  Ihan aina.