Uncategorized

Merkityksellisiä asioita

Kurssi alkoi tänään. Siis kirjoittajakurssi, jota opetan.

”Opettaa” on toki väärä sana. Jos pyytää toisia puhumaan sen sijaan, että he kirjoittaisivat, ei oikeastaan opeta mitään. Tai kuuntelemaan ja katsomaan ja kirjaamaan sen ylös.

Kurssin tärkein asia on, että se niin kutsuttu ”oppilas” löytää luontaisen puheen rytmin, jolla sanoa oman asiansa luontaisella tavalla, jota hänelle eivät ole opettaneet äidinkielen opettaja tai minä. 

Miten kirjoitetaan romaani? Itse mietin toki tätä edelleen, muutamia askelia tässä on vasta otettu. Oma kirjoittamisen tapani on varsin orgaaninen aluksi ja varsin vittumaisen pedantti lopuksi. Synestesiasta on apua editoinnissa, sillä väärä sana on väärän…värinen ja makuinen. Se erottuu tekstistä kuin neonvärisenä hehkuva valomainos. Aivojen omituisuutta ei voi kuitenkaan opettaa, joten joudun perustelemaan omat ehdotukseni jollain loogisemmalla.

Kullervo sanoi aina, että runo on puhetta. Se oli koko elämäni tärkein oppi kirjoittamiseen liittyen tähän mennessä. Annoin tänään ryhmälle käsittämättömän tehtävän, jota en kykene toistamaan. Jotenkin se liittyi puhumiseen ja rehellisyyteen, joka ei kuitenkaan ole keskeislyyristä omanapaista itsen ympärillä pyörivää totuutta vaan lähinnä jotain todellisuuteen viittaavaa kärvistelyä.

Sanoin varmaan tänään senkin, että proosatekstissä (enkä tajua, miksi vedän tähän tällaisen rajan, koska eihän sitä ole) kuvaan pysähtymisen opettelu on ollut minulle hirvittävän vaikea prosessi. Siksi kirjoitan romaanit hirvittävän monta kertaa, koska ne kerrokset rakentuvat vasta ajan kanssa, luontaisesti kieleni on lyhyt tynkä. Siis siinä, kun muut editoivat tiivistämällä, minä lavennan. Maalaan isommalla telalla.

Tarvitsen lisäksi avuksi osaavaa kustannustoimittajaa, vain vähän aikaa, siivotut kaapit ja loppumetreillä pullon kuohuviiniä. (Jaettavaksi, enkä joka editointikierroksella.)

Kurssini ovat varmaan vähän outoja, koska niillä juostaan aina välillä viideksi minuutiksi ulos katsomaan ulos. Ja tanssitaan kaupassa. Ja kirjoitetaan liidulla kadulle asioita. Ja väitetään vastaan, ”opettajan” pyynnöstä. Tehtäviäni kutsutaan kierrepalloiksi, joissa on aina joku twisti. Minä puhun, huudan, innostun, hyppään tuolistani ja luennoin. Kädet huitoen.

Aikanaan menin muka opettamaan, miten kirjoitetaan paremmin. Meninkin opettamaan, että hypätkää naama edellä ja laittakaa kädet selän taakse.

Kolmena keväänä oppilaani ovat voittaneet Pirkanmaan kirjoituskilpailun proosasarjan minusta huolimatta. Saaneet muitakin huomionosoituksia. Ehkä he ovat oppineet sen, mitä voin heille opettaa. Heillä on oma pää. Ja miten kirkkaita ajatuksia ja teräviä päitä siellä kurssilla taas onkaan.