Kun kaikki pitäisi ottaa alas hyllyistään ja järjestää uudella tavalla. Etsiä järjestystä. Kun olen paperinohut ja valkoinen ja valokopio. Kun avoimesta parvekkeenovesta tulee ensimmäinen viima hikiselle iholle, joka on ansaittu juoksemalla kulmia ja taas kadunkulmia.

Kun tekisi mieli heittää käsikirjoitus parvekkeelta ja unohtaa se kaikki. Kun tarina tarrautuu hihaan ja roikkuu. Kun kaikki puhe on huutoa ja niin hiljaista, ettei siitä saa selvää. Kun väreet ja laineet eivät purjehdi ohi vaan hyökyvät päälle.

Kun joku sanoo, että lopeta toivominen ja odota liian pitkään. Kun olen kirjoittanut ihan turhaan ja odottanut vastausta, josta ei tule hyvä mieli. Kun olen unohtanut helteen ja saanut ystävältä kaksi paria tarpeeksi kuluneita lapasia. Kun olen siivonnut kaikki kaappini, imuroinut eteisen ja todennut, etten jaksa enempää.

Kun olen todennut, että vihaan kaikkea kirjoittamisen ohi. Kun olen pettynyt ja pettynyt uudelleen ja en osaa surra ja siksi suru surraa kurkussa ja niskan lihaksissa ja vatsassa ja kyljissä.

Kun on häpeä.

Minä saan sinusta vieläkin lohtua. Varsinkin silloin kun et sano mitään. Varsinkin, kun et yritä lohduttaa vaan viet minut kävelemään rauhallisemmin kuin itse menisin. Kun haet unohtuneen puhelimeni ja puhut tavallisia asioita.

Ei se aina riitä, joskus on jonkun oltava surullinen. Joskus on minun vuoroni. Mutta pääasia, että et yritä ja se riittää.