kirjailijan arkikirjailijan työsatu lepistötyöunivelka

Kärsivällisyydestä; Nyt tarvitaan aikaa

Kun viikonloppu alkoi, huomasin olevani aivan hirvittävän väsynyt. Niin väsynyt, että nukuin todella pitkään ja harkitsin nukkuvani vielä lisää.

Normaaliminä on sähisevä, liikahteleva ja energisen sininen sähköpallo. Se, joka tykyttää miljoonan sydämen voimalla joka suuntaan, tekee arkityön lisäksi kirjaa, opetuksia, urheilee, keskustelee, hoitaa muidenkin asiat, siivoaa komerot ja laulaa sen tehdessään.

Kun aloin miettiä, missä vika, se oli siinä u-sanassa. Normaaliminä urheili lähes päivittäin Lintutarhan aloittamiseen asti. Se pikkuinen energiapallo ei väsynyt siihen, vaan pikemminkin sai energiansa treenistä. Kun aloitin Lintutarhan kirjoittamisen, en enää uusinut salikorttiani vaan pikemminkin vaatekomeron sisältöä. Voin reilusti sanoa, että aika paljon isompiin.

Ihmisen pitää sallia itselleen ja päälleen myös lepoa. Sitä, että en nuku tällä hetkellä kunnolla ei kuitenkaan ratkaise mikään muu kuin se, että laitan selkäni kuntoon. Ja kun se on kunnossa, nukun paremmin.

Ehkä romaanin kirjoittaminen ei siitä ainakaan hankaloidu.

 

Siitä minun pitikin kirjoittaa. Se ei nimittäin ole ollut elämäni helpoin käsikirjoitus, tämä, syntymässä oleva. Se on ollut elämäni vaikein. Itse asiassa, olen ensimmäistä kertaa elämässäni vakavissaan kyseenalaistanut, jaksanko tämän matkan loppuun.

Tarinassa on kuitenkin valtavasti imua. Niin paljon, että minä haluan tehdä sen. Vaikka olen kyseenalaistanut ja vaikka se on edelleen aivan valtavan kesken.

Syksyllä minulta ei vielä tule kirjaa. Katsotaan. Se on valmis sitten joskus. Uskon ja luulen, että sen imu säilyy lukijalle asti, sitten kun sen aika joskus on. On jaksettava odottaa, kirjailijankin.

Sinä, lukijani: en ole unohtanut sinua.