kirjailijan tukiverkotsatu lepistöUncategorized

Kaapinovet auki

Olen koko elämäni ajan tiennyt olevani erilainen. Se tunne kuuluu väistämättä lähes jokaisen nuoren elämän kokemuksiin, mutta tämä on aina ollut erilaista, ajattelun tasolla. Olen tiennyt alisuoriutuvani, vaikka olen suhteellisen älykäs. Ja olen tiennyt, että ihmiset eivät aina ymmärrä minua eivätkä sitä, mitä tarkoitan sanoa.

Minua on pidetty vaikeana, hankalana ja ikävänä ihmisenä. Säheltäjänä, joka ei saa elämässään mitään aikaan. Vähän alle nelikymppisenä virallisiin asiapapereihin päätyi se, minkä olin tiennyt jo vuosikymmenen ajan ja mikä oli tehnyt minusta lapsesta asti väkijoukossakin yksinäisen: minulla on adhd.

Aikuisten naisten adhd on alidiagnosoitua. Jos aikuinen adhd-nainen sattuu olemaan vielä älykäs ja pystyy kompensoimaan älykkyydellään  adhd:taan, se saattaa jäädä diagnoisoimatta kokonaan. Diagnoosin kuva on mattinykäsmäinen, puukkohippasille helposti lähtevä, itseään hillitsemätön tapaus. Minä en ole sellainen, levottomuuteni on päässäni. Minulla ei ole addeihin usein liitettäviä liitediagnooseja ollenkaan: ei masennusta, ei persoonallisuushäiriöitä.

Minun adhd-oireistani pahin ei ollut koskaan ylivilkkaus tai keskittymisen vaikeudet, vaikka toki ajatus lähtee minullakin herkästi harhailemaan. Minun pahin oireeni oli aina se, että pelkään aina pahinta. Jossain määrin elämänkokemukseni on johtanut siihen: kun on kuullut aina olevansa puutteellinen, hankala, tyhmä, ruma ja vääränlainen, ei voi odottaa ihmisiltä muuta. Pelkään, että ihmiset ovat minulle ilkeitä. Pelkään, etten kelpaa. Ja vaikka se on sinänsä minulle aivan sama nykyään, kelpaanko vai en, koska minun kanssani ei ole pakko elää, sisälläni elää vieläkin se pikkutyttö, johon sattuivat ne asiat, joita hänestä sanottiin.  Siksi olen elänyt aina suuren pelon kanssa, jopa sellaisten ajatusten, että kun lapsi tai puoliso menee ulos, ei kai hänelle käy mitään.

Tasapaino on aina ollut minulle tärkeintä. Haluan ympärilleni rauhaa, enkä kestä riitaa, sotkua, sekasortoa. Päässäni on tarpeeksi sekasortoa ilman ulkoista kaaosta.

Miksi on mennyt vuosia tästä kertomiseen

Adhd-diagnoosi muutti elämäni. Jos et tunne minua tai et ole ollut kanssani tekemisissä vuosiin, olisit jutellessa hämmentynyt siitä, kuinka erilainen olen nyt. Se rauha, jota kaipasin, löytyi diagnoosin myötä. Olisin halunnut kertoa siitä välittömästi turuilla ja toreilla kaikille.

Olisin halunnut julistaa, kuinka helpottunut olin. Ajatukseni olivat muotoa ”Ahaa, siksi siis. ”

Mutta en voinut kertoa tästä silloin vielä. Elämässäni oli silloin ihminen, joka rikkoi sydämeni ja samalla muutaman ihmissuhteeni. Jälleen kerran en ollut tarpeeksi hyvä. Kun elämäni mullistui, olisin halunnut kertoa tästä ensimmäisten joukossa juuri hänelle. Tämä ihminen, joka hylkäsi minut, oli silloin ja on edelleen minulle äärimmäisen rakas. Minä en vain kelpaa hänelle enkä tule koskaan kelpaamaan. En silloisen tilanteeni enkä nykyisen rauhani kanssa. Se aiheuttaa suurta surua. Edelleen. Päivittäin. Tulen aina kaipaamaan häntä, mutta suhdettamme ei voi koskaan enää korjata. Hän on vihannut ja tuominnut minua liikaa.

Mitä on tapahtunut diagnoosin jälkeen? Olen alkanut kirjoittaa romaaneja. Olen alkanut tehdä päivätyötä. Olen hyväksynyt itseni ja saanut rauhan. Ja nyt olen tullut asian kanssa kaapista. Se olkoon viimeinen askel, vaikka toki tästä pitää vielä kirjoittaa enemmän.

Esteitä

Miksi on ollut vaikea kertoa asiasta? Eihän asia toisaalta kenellekään kuulukaan, mutta olen viime aikoina miettinyt, että minun ei oikeastaan kuuluisi joutua salaamaan ominaisuuttani.

Enkä suostu.

Toisaalta ihan viime vuosina on käynyt niin, että asiasta puhumiseen on liittynyt ikäviä lieveilmiöitä. Kuten se kerta, kun joku sanoi adhd:n olevan keksitty diagnoosi. Tai se kerta, kun minua ei otettu mukaan luottamustehtävään- olenhan adhd ja ehkä en selviytyisi siitä tai tulisi toimeen. (Vaikka työkseni toteutan isompia projekteja joka viikko.)

Kirjainyhdistelmäni asettaa siis tielleni turhiakin esteitä. En osaa sanoa siihen mitään muuta kuin että ”Saa kysyä.” Saa olla eri mieltä. Ja saa minusta olla tykkäämättäkin, kunhan ei tykkäämättömyydellään tuo elämääni draamaa, sillä minä olen koko elämäni ajan etsinyt tasapainoa ja rauhaa.

Tätä. Tässä ja juuri nyt.

Minut on helppo suistaa radaltani kipuun ja suruun, joten toivon, että saan tämän kerrottuanikin elää rauhassa ja jatkaa romaanin kirjoittamista. Tai sanotaanko, että erityisesti juuri nyt tämän kerrottuani.

Lisää adhd:sta vaikkapa täältä.