Minä ja Tampereen paras kirjakauppa olemme kulkeneet yhdessä pitkän matkaa. Siellä olen hypistellyt kirjoja, joita olisin kovasti halunnut ja muistanut, mitä kaikkea lapset tarvitsevat. Ostin aina silloin tällöin jotakin, mutta liian vähän. Anteeksi, olisi pitänyt arvostaa vielä enemmän ja ostaa useammin.

Minun ja kirjakaupan antikliimaksi tapahtui tänään, kun luin Facebookista tänään olevan kirjakaupan viimeisen päivän. Siis tänään, ei huomenna, niin kuin olin koko ajan kuvitellut. Unohdin aiemmin viikolla viimeisen tapahtuman ja tänään olin myöhässä oven takana. Nin ainakin Juhon lasien läpi, mutta siinä sitten seisoin. Minua itketti.

Minä en muista, koska kävin kaupalla ensimmäisen kerran. En muista, mikä tapahtuma se oli. Muistan sen, kuinka kauppa oli täynnä tuttuja ja tiheää tunnelmaa. Rakastuin kauppaan. Me olimme siellä yhdessä emmekä mahtuneet oikein liikkumaan, koska kauppa oli sokkeloinen ja liian täynnä.

Järjestin kaupalla ainakin yhdet julkkarit. Esiinnyinkin muutaman kerran. Kun sain kirjoittaa nimeni kassan takana olleeseen oven niin kuin muutkin vierailijat, tunsin omituista ylpeyttä. Haluaisin sen oven työhuoneeseeni muistuttamaan, että vaikka joskus käsikirjoituksen kanssa on vaikeaa, olen onnistunut ennenkin. Tänään minun piti ottaa ovesta kuva. Olisin teettänyt julisteen.

Järjetöntä, mutta sellainen suhteeni kirjakauppaan oli.