hetketihana arkikirjailijan arki

Paljon tapahtuu samanaikaisesti – eikä sittenkään mitään

Elän yhtäaikaisesti niin monia tapahtumia, että niiden päällekkäisyys ja lomittaisuus huimaa päätä. Silti mitään erityistä kerrottavaa ei ole, vaikka toki toivon, että joskus pian olisi.

Olen saanut aikaan puolitoista käsistä, mutta niiden kohtalo selviää minulle vasta joskus. Olen lukenut kaverin kässäriä, eikä mikään vauhti tahdo riittää siihen, että olisin sen kanssa yhtä nopea kuin omieni. Olen saanut muutamat hyvät uutiset, tehnyt paljon  hyvin tyydyttävänluonteista työtä, tajunnut, että en enää haaveile samoista asioista kuin ennen ja opettanut huikeaa kurssia.

Tapasin tänään läheiselleni tosi tärkeän ihmisen ja tapaaminen oli ainakin minun näkökulmastani hyvin onnistunut. Ainakin minusta tuntui, että viihdyimme kaikki hyvin yhdessä. Olen elänyt mukana ystävän tärkeässä elämänvaiheessa ja sisaren toisessa, mutta yhtä tärkeässä. Olen kokenut onnistumisia, hyviä hetkiä perheeni kanssa. Saanut sanottua sellaisia tärkeitä itsestäänselvyyksiä, jotka sanomatta jäisivät kaduttamaan.

Ennen kaikkea olen palannut kirjoittamisen pariin sellaisena, kuin se joskus oli- hyvin orgaanista, hyvin sujuvaa ja varmaan varsin keskeneräistäkin. Voisi sanoa, että olen onnellinen, vaikka minua vaivaakin syksyyn ja alkutalveen minulle ominainen haikeus ja marraksinen kuolemantunne.

Soitin aiemmin tänään isälle ja kysyin hänen veriryhmäänsä. En siksi, että tekisin tiedolla mitään, mutta joskus on hyvä kysyä mieltään askarruttavia asioita. Kadun jo menehtyneen äitini suhteen vain sitä, että en tarpeeksi ajoissa kysynyt hänen terveydentilaansa liittyviä asioita. 43-vuotiaana olisin nyt jo eri tavalla kiinnostunut siitä, miten äiti kehonsa koki ja esimerkiksi missä vaiheessa hän alkoi kokea vaihdevuosioireita. (Ei, minulla sellaisia ei ole, mutta haluaisin tietää.) Menehtyneen läheisen terveystietoja ei saa enää kai mistään. Pitää luottaa muistiin, ja muisti on, kuten olen jo aiemmin tematiikkaa sivutessani kirjoittanut, jo syntyessään rikki.
Tätäkin kirjoittaessa tiedän, että joskus vielä luen tätä postausta ehkä uudelleen ja mietin, mitä olivat ne ilonaiheet, joita tässä pintapuolisesti sivusin. Kenen ystävän elämäntapahtumista iloitsin, kenen kässäriä luin, missä vaiheessa olin omieni kanssa. Mutta ei kai sillä ole väliä, muistanko. Tärkeintä on muistaa, että tätä kirjoitti kliseisen onnellinen ihminen lauantai-iltana.
Vaikka tämä kaikki muuttuu taas joskus toisenlaisiksi päiviksi ja vaikka sormessani on pieni kaktuksenpiikki. Se ei ole symboli millekään, vaan aivan oikea kaktuksenpiikki. Ja sen vertauskuvattomuus on hyvä.