Siinä hän on, itsenään

Siinä hän on. Istuu sohvallani, on luonani kylässä. Lapseni, joka muutti omaan kotiin vasta kesäkuun alussa, 21-vuotias, johon vain vuosi sitten viittasin sanalla poikani. Hän ei ollut, ja hän tiesi sen.
Lapseni on muunsukupuolinen. Se tarkoittaa sitä, ettei hän ole poika eikä tyttökään. Hän on gerderfluid. Toisinaan hänellä on pitkä tukka, toisinaan lyhyempi, oma. Toisinaan hänellä on meikkiä, korolliset kengät, naistenosastolta ostettu kaunis paita. Toisinaan hän näyttää pojalta. Aina ei kummaltakaan. Mikään vaihtoehto ei tunnu minusta pahalta. Hän on hän, itsenään hyvin rakas.
Me voimme puhua kaikesta, mutta se ei tarkoita sitä, että puhuisimme. Hänellä on jo oma yksityinen elämänsä, enkä ole liimaantunut kiinni häneen, en enää. Mutta me puhumme paljosta ja hän tietää, että voi ottaa puheeksi mitä tahansa, niin ilot kuin surutkin.
Vielä vuosi sitten hän oli lyhyttukkainen ja näytti pojalta. Minä kuitenkin tiesin, että lapset tulee kasvattaa siten, että kaikki tietävät, että saa olla oma itsensä. Meillä ei koskaan puhuttu tulevista tyttöystävistä, vaan toiveista, että jokaisella olisi joskus joku, jota rakastaa. Meillä sai leikkiä, millä halusi, pukeutua siihen, mihin tykkäsi. Seitsemänvuotiaana hän halusi nukkekodin ja sanoi, että jos joku kiusaa, hän ei halua sellaisia kavereita. Hän rakasti sisustamista ja kauniita asioita. Kun vanhassa kodissa oli rumat tapetit, ne oli pakko ottaa pois, koska niiden keskellä hän ei voinut elää. Kun matot olivat väärän väriset, hän pisti ne kaappiin ja odotti kärsivällisesti, että saisi paremman väriset. Ilman mattoa.
Hän siis rakasti kauniita asioita. Hän oli itse kaunis jo silloin, vielä kauniimpi nyt, kun hän on maailmassa omana itsenään.
Viime uudenvuodenyönä me istuimme sohvalla ja joimme kuohuviiniä. Vain muutamaa kuukautta aiemmin hän oli kasvattanut pitkät kynnet ja alkanut lakata niitä. Katselin viiniä juodessamme hänen käsiään. Ajattelin, kuinka ihana aikuinen lapsi meillä on. Sitten hän alkoi puhua.
Sinä uudenvuodenyönä lapseni tuli ulos kaapista. Minä sanoin: ”Kerro minulle jotain, mitä en tiedä.” Prosessi on kesken, mutta se on edennyt sittemmin nopeasti. Hänen ystävänsä ovat tukeneet prosessia, uusia ystäviä on ilmaantunut, myös ihmisiä hänen elämänsä aiemmilta vuosilta. Kun tärkeä asia on sanottu, onkin mahdollista olla enemmän auki maailmalle omana itsenään.
Se, että lapseni on oma itsensä, tuntuu minusta upealta. Olemme opetelleet meikkaamista yhdessä, aika myöhään. CIS-tytön kanssa me olisimme olleet tällä asialla jo melkein kymmenen vuotta sitten. Viime viikolla hän pyysi minulta, että opettaisin kävelemään koroilla. Hän oli ostanut ensimmäiset korolliset kenkänsä ja tehnyt videon, jossa hän tanssii. Vielä vuosi sitten sellaista ei olisi tapahtunut. Introvertti, joka piilottelee identiteettiään, ei halua vetää huomiota itseensä.
Miksi minä en sitten ottanut asioita aiemmin puheeksi? Kai ajatus on siinä, että ihmisen pitää saada tulla rauhassa itsekseen. Ihan omassa aikataulussaan. Vanhempien tehtävä on luoda sellaiset olosuhteet, joissa niin voi kaikessa rauhassa tehdä. Kertoa, että maailmassa on erilaisia tapoja ilmentää itseään ja sukupuoli-identiteettiään, joka on synnynnäinen ominaisuus. Kertoa, että rakastaa. Ehkä ei kannata sanoa, että hyväksyy kaikki. Hän sanoi sen itse: ”Vihaan sitä, kun joku sanoo hyväksyvänsä kaikki. Se sisältää viittauksen, että on tehnyt tai tekemässä jotain väärää. ” Hän on muutoinkin sanonut viisaita asioita, kuten ”Maailma on valmis vasta, kun voin kävellä kadulla omana itsenäni.” ”Kun ihmiset sanovat, että olen rohkea, en oikein ymmärrä olevani. Minä olen vain oma itseni. ”
Valitettavasti maailma ei vielä ole täysin valmis, eikä sellaiseksi varmaankaan omana elinaikanani tule. Siksi tarvitaan Pride-viikon tapaisia tapahtumia. Ihmisoikeuksien pitäisi olla itsestään selvästi kaikille kuuluvia. Minä ajattelin näin jo silloin, kun lapseni ei ollut syntynyt. Siksi tarvitaan rohkeita ihmisiä, jotka sanovat, miten asia oikeasti on. En suuntaa tätä kirjoitustani kenellekään, en esimerkiksi sille kristillisten poliitikolle, joka ei ymmärrä, kuinka monia sukupuolinen moninaisuus koskettaa- hän ei ansaitse mainintaa tässä kirjoituksessa. Se koskettaa myös meitä äitejä ja isiä, jotka haluamme kasvattaa lapsistamme ehjiä aikuisia ihmisiä. Sellainen lapseni nyt vihdoin on. Jos hän olisi kasvanut malliin, jossa sukupuolia on muka vain kaksi, hän näyttäisi nyt ehkä pojalta. Ja hän olisi uskottamattoman rikkinäinen maailmassa, jossa vahvuutta saadakseen on uskallettava olla.
Jos asia ei tullut jo selväksi, minä rakastan sinua, Elia. Minä rakastan myös veljeäsi. Te olette hienoja ihmisiä, ja olen teistä molemmista hyvin ylpeä.