Ollessani 10-12-vuotias jouduin sairaalaan muutaman kerran. Kertojen muistot menevät minulla sekaisin enkä osaa erottaa minä- ja hän-kertojia toisistaan, sillä muistoja värittää voimakas dissosiaation tunne. 10-vuotiaana sairaalassa on vähän epätodellinen.
Minä tai hän seisomassa peilin edessä ja nyppäisemässä vesirokkonäppylää silmästään. Hän tai minä pelkäämässä, että pyörtyy kuumeesta, käsi kupertumassa jäätelökupin sydämen ympärille. Mansikkahilloa pienestä valkoisesta pilvestä. Mutta kun ajattelen sairaalaa, ajattelen kaikista eniten vasenta kättäni ja vasemman käden iho kiristyy. Minulla on verikokeita varten siinä tiukasti teipattuna kanyyli ja tunnen yhä kiristävän tunteen ja neulan pistoksen kämmenselässäni yli kolmenkymmenen vuoden takaa.
Minä tai hän omistaa kehon joka solujen uusiutumisesta huolimatta osaa muistaa.

Muistot ovat murtumia, joiden sisään voi kurkistaa. Oliko sitä ennen vai sen jälkeen, ehkä todellakin jälkeen, kun esiteininen kauhtumaton etäidolirakkaus loikkasi rintapieleen. Morten Harket on nyt 61 ja minut on aina vietelty musiikilla tai älyllä, vaikka koko idolikuvio on minulle käsittämätön- niin käsittämätön, että aloitan aina opettamani kurssit sanomalla, että uskokaa minua vain, kun se on välttämättömän pakollista- ja se saa ilmeisesti ihmiset palaamaan kursseilleni ja luokseni. En keksi, mikä muukaan se voisi olla kuin pakollinen viehtymykseni pilata kaikki rehellisyydellä.

No niin, joka tapauksessa. Minä siis tunnen yöllä kuinka teippi kiristyy ja neula tökkäisee kämmenselkään ja joku on alituiseen valmis imaisemaan näytteen kädestäni ja kun sairastuu, se paljastaa selkärangan, nytkin: miinus seitsemän kiloa ja kaksi viikkoa ja altistavia tekijöitä, fraktuuroja joista ihmiseen voi kurkistaa sisään. Ja fraaktaaleja. Kulmikkaita kirjaimia.

Juttelin tänään lyhyesti kirjailija Anneli Kannon, takavuosien opiskelukaverini Viita-akatemiasta, kanssa. Minun oli kiitettävä siitä, mitä Anneli kirjoitti Kirjoittamassa-teoksessaan kirjoittajan heimoista. Teidän on luettava se itse, mutta minusta olennaista on se, että ympärillä on suotuisaa väkeä, jolle kirjoittaminen on tavallinen asia. Joka ymmärtää, kun neula jälleen pistää.
Jokaista kirjaani on edeltänyt se, että joku sanoo minulle, että koetas nyt tehdä loppuun, kun kerran osaat. Nyt vastasin taas, että kyllä. Heimon tehtävä on imartelematta, nostamatta ja väheksymättä nostaa kissa sisään, kun sataa. Vähäeleisesti todeta, että teessenysaatana. (Anneli ei tosin kironnut, kun ei kiihtynytkään. )
Teessenysaatana. Saattaa olla, että teen, koska en ole Fariseus ja opettamansa asiat on hyvä edes jossain määrin pitää.