Kirjoitan tätä väsyneenä, rikkinäisin jaloin – ja onnellisena. Olen toissapäivänä palannut kotiin neljän päivän matkalta Kööpenhaminasta. Kaupunki on lämmin ja kevät on pidemmällä kuin Suomessa, joskin kööpenhaminalaisten riesana ovat kuulemma melko märät talvet. Keväinen Kööpenhamina vie sydämen ja on juuri sopivan kokoinen kaupunki tutkailtavaksi useammallekin päivälle. Ihmiset ovat ystävällisiä ja tuntemattomallekin hymyillään metrossa ja kadulla.
Juuri ystävällisyys ja rentous välittyykin kaupungista päällimmäisenä. Rento ote näkyy pukeutumisessa, kävelyvauhdissa (jäämme useammin kuin kerran jumiin rennosti etenevän paikallisen taakse), baaritiskin takana laulavissa työntekijöissä ja hymyssä, joka ilmestyy kasvoille luontevasti toisia ihmisiä kohdatessa. Emme neljän päivän aikana juuri kohtaa tylyjä tai edes vakavia ihmisiä. Asiaan saattaa vaikuttaa vappu ja lämpenevä sää. Kaupunki täyttyy pyöristä ja kesätakeista. Pyöräily onkin mahtava tapa liikkua kaupungissa ja se on liikennesuunnittelussa otettu hyvin huomioon. Samaa ei välttämättä voi sanoa kävelystä, sillä joka paikassa on paljon vanhoja mukulakivikatuja ja reissaajan suurilla askelmäärillä se alkaa pidemmän päälle tuntua. Minulla olikin jo toisena reissupäivänä jalassa valtava pikkuvarpaan kokoinen rakko.
Kööpenhaminan metro on selkeä. Sitä on kokeiltuaan helppo käyttää. Onnistuneen lennon, josta minäkin lentopelkoinen selviän yllättävän hyvin sen kestäessä alle puolitoista tuntia, jälkeen onnistumme kuitenkin matkakumppanini Minnan kanssa järjestämään itsemme lentoasemalla junaan metron sijaan. Olemme siis olleet maassa alle puoli tuntia, kun jo matkustamme jäniksinä junassa ilman lippua. Muutaman aseman jälkeen olemme ”jossain”, mistä pääsemme kuitenkin melko näppärästi parilla metrolla hotellille päin. Asema nimittäin sijaitsee samassa paikkaa juna-aseman kanssa.
Metrolla kulkemisessa on vain se ongelma, etten oikein vieläkään hahmota, missä järjestyksessä kaupunginosat ovat, koska paikkaa vaihdettiin aina maan alla metrossa istuen.
Hotellille kävely matkalaukun kanssa on kamalaa. Haaveilen jo heti aluksi matkalaukusta, jonka päällä voi ajaa. Minna kieltäytyy matkustamasta kanssani, jos hankin sellaisen. Hän muistuttaa minua, että minulla on kerran hankittu ajokielto Puuhamaan ajolaitteisiin ja että olisin lentokentällä matkalaukulla ajellessani melkoinen riski.
Hotellihuoneemme numero on 007. Numerosarja naurattaa meitä joka kerta, kun menemme hotellihuoneeseen. Myös hotellihuone saa meidät nauramaan, koska se on nimensä mukaisesti lähinnä Tukholman risteilyltä tutun oloinen hytti kapeaa ja korkealla sijaitsevaa metallista yläpetiä ja tikkaita myöten. Hotellihuoneen vessasta valuvat vedet huoneen lattialle aina suihkua käyttäessä. Huoneen rajoitukset ovat olleet meille etukäteen tiedossa, ja koska aikomus ei ole viettää aikaa hotellihuoneessa muuten kuin nukkuen, valinta on tehty tietoisesti. Budjettimatkalaisen lompakolle se sopii hyvin ja me tunnemme toisemme niin hyvin, ettei toistemme väistely vaatekomeron kokoisessa huoneessa juuri tuota vaivaa.
Saavumme torstai-iltana ja saatuamme laukut huoneeseen lähdemme tutkailemaan lähiympäristöä. Läheltä hotellihuonetta löytyy ei-tanskalaisperäisen ravintoloitsijan pizzeria, josta saa aitoa italialaista pizzaa. Pizzerian pizza maistuu myös gluteenittomana ja matkakumppanini kehuu, ettei ole juuri koskaan saanut niin hyvin tehtyä pizzapohjaa. Tanska lunastaakin heti odotukset leivontamaana.
Torstai-iltana emme jaksa oikein mitään muuta kuin kävellä hotellihuoneen lähistöllä. Kävelemme läheisen lätäkön rannassa ja ihastumme siihen, kuinka mukavaa on, kun kaupungissa näkee paljon vettä ja puistoja. Kööpenhamina on vehreä kaupunki. Puistossa puhun koirille ja ihastelen joutsenia. Ensimmäinen ilta päättyy palaamiseen hotellille ja nopeaan nukahtamiseen. Vaikka emme ole tehneet ihan hirveää lenkkiä, askelia tältäkin päivältä kertyy reilusti.
Kaksi vuotta siirtynyttä matkaa oli ehditty odottaa
Olemme tehneet tälle nimenomaiselle matkalle lähtöä jo kaksi vuotta. Matkan varsinainen kohde on Kööpenhaminassa Royal Arena ja siellä perjantaina 29.4.2022 järjestettävä A-han konsertti. Konserttia on siirretty kaksi vuotta koronan takia eteenpäin, joten kyseessä on Hunting High and Low Live 2020 -kiertueen toinen keikka. Roayl Arenalle pääsee helposti metrolla, niin kuin kaikkialle muuallekin.
Ennen keikkaa päätämme käydä vilkaisemassa maailman toiseksi vanhinta toiminnassa olevaa huvipuistoa Tivolia. Kävelemme sinne hotellimme vieressä olevan vesialueen vastakkaista reunaa pitkin ja pysähdymme jälleen katselemaan joutsenia. Ne ovat rohkeita ja tulevat lähelle ihmistä. Matka hotellilta on Tivolille kävelemisen arvoinen, sillä alueella riittää katseltavaa, vaikka ei menisikään huvilaitteiden kyytiin. Otamme paljon valokuvia, kävelemme ja juttelemme. Käymme myös Lego-kaupassa katselemassa ympärillemme, sillä onhan Tanska Lego-palikoiden synnyinmaa. Tivoli-reissun päätteeksi päädymme Wagamama-ravintolaan, jossa kerrankin käy niin, että minulle on tarjolla vähemmän vaihtoehtoja kuin matkakumppanilleni. Inkivääriallergian kanssa ei siis tähän ravintolaan kannata mennä, koska vaihtoehtoja on tarjolla vain yksi. Minnan annos sen sijaan näyttää ja kuulemma maistuukin upealta. Syön omani hyvällä ruokahalulla, vaikka se ei ole se, jonka olisin alun perin halunnut.
Kävelemme takaisin hotellille virkistäytymään ennen keikkaa. Olen jo koko alkumatkan ajan ihastellut tanskalaisten rentoa pukeutumista: väljää, käytännöllistä ja tyylikästä. Päädyn itsekin mukaviin kenkiin ja vaihtamaan piilolinssit silmälaseihin, sillä haluan nauttia keikasta mahdollisimman mukavasti.
Poikkeamme uudelleen lähipitseriassa syömässä ennen keikkaa. Ravintoloitsija muistaa meidät ja kiittää meitä siitä, että tulimme takaisin. Tähän käyntiin liittyy yksi reissun mielenkiintoisimmista ja kauheimmista vessakokemuksista. Ruokailun jälkeen lähden etsimään vessaa. Minut ohjataan koko rakennuksen läpi, portaikon ohi ja takaovesta takapihalle. Juuri, kun kuvittelen, kuinka minut kolkataan jollekin satunnaiselle takapihalle Tanskassa, minut ohjataan kohteliaasti viereisestä ovesta sisään. Vessaan mennään pihalta, ettekä halua kuulla siitä enempää.
Metrossa on täyttä, sillä muutkin ovat menossa keikalle. Royal Arena on vuonna 2017 valmistunut monitoimihalli Ørestadin kaupunginosassa. Halli vetää konserteissa noin 16 000 ihmistä. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon ihmisiä keikalla oli, mutta halli on täynnä piippuhyllyjä myöten.
Keikka ihmisen etäisyydeltä
Kööpenhaminassa korona ei juurikaan näy. Esimerkiksi keikalla tai ylipäätään missään ei käytetä enää maskeja. Kaupungin mittakaava tuntuu niin isolta, että nähtäväksi jää, onko tuliaisina muutakin kuin ostokset. Kööpenhaminaan päin mentäessä esimerkiksi lentokentällä ei enää kysytä koronatodistusta, vaikka se yhä Suomeen tultaessa vaaditaan. Keikalla lähikontakteja on vaikea välttää.
Tanskalainen ystävällisyys konkretisoituu jälleen kerran, kun emme saa sovelluksella vaatesäilytyskaappia kymmenistä yrityksistä huolimatta auki. Meille tuntematon tanskalaispariskunta maksaa vaatesäilytyksemme omalla luottokortillaan huolimatta mitään vastineeksi. Aivan käsittämätön juttu.
Olemme aluksi muutaman rivin päässä lavasta, mutta sen edetessä pääsemme valumaan pikkuhiljaa lähemmäksi niin, että päädymme lopulta toiseen riviin. Olemme bändin keikalla jo toista kertaa, mutta on aivan erilaista kokea se ihmisen etäisyydeltä; siis niin, että näemme ilmeet ja tanssivat ihmiset ympärillämme. Bändi on loistavassa vireessä ja keikka kuulostaakin hyvältä.
Väliaika on puolituntinen, mutta sen aikana ei uskalla lähteä edes vessaan, sillä meillä on aivan liian hyvät paikat. Sen sijaan tutustumme ruotsalaiseen Ceciliaan, joka on todella ihanan tuntuinen ihminen. Juttelemme ja vaihdamme yhteystietoja.
Väliajan jälkeen taaksemme ilmestyy humalainen naisporukka, jonka kiljunnallaan häiritsee kaikkia lähellä olevia. Välispiikit eivät kuulu ja porukka yrittää kyynärpäätaktiikalla ohitsemme. Mekin olemme päässeet lähemmäksi keikan aikana, mutta vähemmän väkivaltaa käyttäen. Kun Minnaa kolautetaan vahingossa kyynärpäällä päähän, hän avautuu asiasta takanaan olevalle naiselle. Vasta tuolloin huomaan tilanteen ja käyn minäkin karjaisemassa naiselle. ”Don’t fuck with my ADHD!” tulee varmasti lauseena elämään jatkossakin jossain muodossa.
Nestehukka yllättää
Minulla on pieni terveysongelma, joka aktualisoituu keikan aikana nestehukkana. En huomaa sitä, koska adrenaliinitasot ovat niin korkealla. Kun keikka loppuu ja lähdemme kävelemään takaisin metroasemalle, adrenaliinitasoni laskevat ja nestehukka alkaa viedä jalkoja alta. Ehdimme kävellä ehkä noin sata metriä, kun alan oksennella. Ihmiset ympärilläni tietenkin luulevat minun olevan juovuksissa, vaikka en ole juonut pisaraakaan. Saan näin nostettua Suomi-kuvaa jälleen maailmalla.
Kaikeksi onneksi vieressä oleva padel-kenttä on vielä auki ja Minna käy ostamassa minulle sieltä juotavaa. Sen turvin pääsemme takaisin hotellille, mutta samaksi illaksi suunniteltu baarissa istuskelu luonnollisesti jää siltä iltaa, sillä menemme suoraan hotellille missä nautin valtavat määrät vettä. Olo onneksi tasoittuu sen myötä.
Nukun hyvin. Askelia on otettu päivän aikana valtaisat 24 162, joten ei ole ihme, että vähän väsyttää.
Aamulla olo on taas ihan hyvä nestetasapainon osalta, joten voimme rauhassa lähteä liikkeelle. Aamupalan jälkeen suunnataan Kristianiaan, joka on keskustassa sijaitseva vapaakaupungiksi julistautunut alue. Kannabista myydään kaupunginosassa vapaasti ja anarkistit ja taiteilijat viihtyvät alueella. Emme ehdi olla alueella pitkään, mutta kannabis alueella tuoksuu niin tujusti, että se voi olla hyväkin, että emme ehdi. Olen aina saanut valtaisan migreenin kannabiksen hajusta. Joskus myöhemmin Kööpenhaminaan palatessani haluaisin kävellä sielläkin enemmän katselemassa. Maineestaan huolimatta alue ei tunnu mitenkään turvattomalta.
Reissun karmein vessakokemus tulee Kristianian reissulla kuitenkin koettua. Ehkä en jaa tästäkään enempää. Sanotaan vaikka, että vessassa on muun muassa sharp objects- reikä ja palava savuke.
Vähän, mutta laadukasta – Kööpenhamina ostoskaupunkina
Me haluamme käyttää rahamme vähän muunlaisiin ostoksiin kuin Kristianiassa. Siksi seuraavaksi suuntaamme takaisin metroon ja ostosalue Strøgetille. Se on yhteisnimitys muutamalle toistensa jatkeina oleville kaduille ja niiden välissä sijaitsevalle aukiolle ja sen muodostavat Frederiksberggade-, Nytorv-, Gammeltorv-, Nygade-, Vimmelskaftet-, Amagertorv- ja Østergade- kävelykadut. 1, 1 kilometriä pitkä Strøget on nähtävyys jo sinänsä ja ulottuu Rådhuspladsenilta Kongens Nytorv -aukiolle. Arvattavasti mikään edullinen ostospaikka se ei ole. Ostan kuitenkin elämäni kalleimman mekon, enkä kadu tippaakaan. Päätän, että uusi ostosstrategiani on ”vähän, mutta laadukasta”. En halua kuluttaa järjettömiä määriä. Katumattomuus alkaa kuitenkin vasta muutaman kadunkulman päästä, joiden ajan ehdin soimata itseäni liian kallista ostoksesta. Lopputulema on kuitenkin se, että minulle jää todella hyvä mieli, kun ostin vaatteen, jota voin käyttää pitkään.
Löydän Strøgetistä tuliaiset nuoremmalle lapselleni. Hänen nimensä on Morten, kuten meidän kaupunkiin tuoneen bändin laulusolistilla, ja hän on täyttänyt keikkapäivänä 20 vuotta. En kuitenkaan löydä mitään vanhemmalle lapselleni ja puolisolleni, joten päätämme siirtyä metrolla takaisin Royal Arenan lähellä sijaitsevaan Fields-kauppakeskukseen, vaikka tarkoituksemme ei ole ollut mennä enää alueelle. Päätös kuitenkin kannattaa yhden minuutin takia, sillä edessä on yksi matkan huikeimmista hetkistä. Se tapahtuu metroasemalla.
Ennen metroon menoa käymme kuitenkin ensin sushilla Torvehallernessa. Sen on eräänlainen kauppahalli, mutta kauppahalli sanana ei ole tässä yhteydessä reilu. Torvehallerne on ruokatori ja visuaalisesti mahtava elämys. Sushi, jota syömme, on mahtavan hyvää. Henkilökunta on täälläkin ystävällistä ja työntekijä laulaa tiskin takana musiikin mukana. Siitä tulee hyvä mieli.
Ruokailun jälkeen odotamme metroasemalla omaa metroamme, kun edellinen linja pysähtyy ja ovet aukeavat. On vappuaatto ja metrossa on käynnissä bileet. Käytävällä on valtava äänentoistolaite ja ihmiset tanssivat. Kun ovet aukeavat, asemalla olevat ihmiset (mukaan lukien minä) alkavat myös tanssia. Koko homma kestää maksimissaan minuutin, mutta saa hyvälle tuulelle. Ainoa harmituksen aihe on se, että me emme olleet menossa siihen metroon. Bileet jäävät siis lyhyiksi.
Hyvä tuuri jatkuu. Tuliaiset löytyvät, sillä kauppakeskuksessa on Victoria’s Secret ja saamme toteutettua tyttäreni, joka on myös Minnan kummitytär, toiveen. Myös puolisolle löytyy mukavaa tuomista melko helposti. Ostan vielä itselleni farkkutakin ja pellavahousut ja päätän, että ostelu saa riittää. Käymme syömässä pikaruokaa ja suuntaamme takaisin hotellille käytyämme ostamassa alakerran marketista vettä. Automaattikassa palauttaa ainoan matkalla näkemämme (vaihto)rahan, vaikka maksamme kortilla.
Olemme edellisillan baarissa istuskelun peruunnuttua päättäneet, että tänään mennään aivan varmasti. Olemme nähneet aiemmin hotellikadun varrella pienen viinibaarin. Se on tanskalaistyylisesti hyvin viihtyisä ja kivasti sisustettu, sillä baarin jakavat osiin korkeat lasi-ikkunat. Tunnelmallisessa baarissa viihtyy hyvin vain katselemassa baarimikkojen taitavaa työtä- ei yhtään ylimääräistä liikettä ja välillä kädet tekevät täysin vastakkaisia liikkeitä, kun toisella kädellä käytetään shakeria ja toisella vispataan eri suuntaan. Homma lähestyy tarkkuudessaan taidetta ja drinkit ovat upean näköisiä. Saamme istumapaikat baaritiskin päästä ja viihdymme siinä hyvän tovin jutellen. Kerron baarimikolle, etten pidä lentämisestä, mutta Minna pakottaa. Hän nauraa ja sanoo: ”If your friend has a gun below the desk, blink twice. “
Askelia vappuaattona kertyy 18 310 ja jalka painaa ihan kiitettävästi, kun palaamme hotellille.
Viimeinen päivä Kööpenhaminassa ei ehkä ole viimeinen
Olemme tarkoituksella suunnitelleet sunnuntaille melko rennon ohjelman. Suuntaamme siis jälleen metroon ja sillä Strøgetin lähistöllä sijaitsevalle Nyhavnin alueelle. Alue on 1600-luvulta peräisin oleva satama-alue, jonka ulottuu Kongens Nytorvilta satamarantaan. Nyhavnissa on värikkäitä taloja, kahviloita, ravintoloita ja baareja. Perinnesatamassa on esillä historiallisia puulaivoja. H.C. Andersen asui liki pari vuosikymmentä talossa numero 67. Käyntipäivänämme Nyhavnissa oli myös vanhoja autoja nähtävillä.
Nyhavnista eteenpäin kohti merenneitopatsaan sijaintipaikkaa kävellessä tulee vastaan melko mielenkiintoinen korkea penkki. Autan Minnaa nousemaan sille, sillä se on hyvin korkealla. Karua on se, että nykymenolla penkille pääsee vedenpinnan noustessa pian täysin auttamatta.
Nyhavnin kautta lähdemme kävelemään rantaa pitkin pienen merenneidon patsaalle. Patsaasta itsestään ei varmaan tarvitse kertoa kenellekään mitään, niin vahvasti se symboloi Kööpenhaminaa jopa siellä käymättömien mielissä. Ainoa merkittävä asia siitä on varmaan se, että ihmisten kertomukset patsaasta ovat yleensä sen suuntaisia, että he eivät olisi uskoneet, kuinka pieni patsas on. Tämän seurauksena patsaan koko yllättää, mutta täysin päinvastaiseen suuntaan: se on isompi, kuin odotimme. Patsaan lähistöllä on yllättävän vähän turistihälinää ja esimerkiksi myyntikojuja siellä ei ole, mikä on mukavaa ja toisin kuin odotin.
Kun palaamme takaisin Nyhavniin (jälleen kävellen) jalka alkaa jo kohtalaisesti painaa. Päädymme syömään pikaruokaa Kööpenhaminan keskustassa maailman kaoottisimmassa mäkkärissä. Ihmiset tilaavat ruokaa, jonottavat ruokaa ja huutavat toistensa päiden yli. Toinen meistä ei saa edes numeroaan, jolla hakea tilaus ja toinen ei saa sitä, mitä on tilannut.
Ajelemme vielä kerran metrolla hotellille hakemaan matkatavarat. Huoneen olemme luovuttaneet jo aamulla. Kun olemme saaneet laukut, lähdemme kävelemään metroasemalle. Tässä vaiheessa työnnän matkalaukkua mukulakivikaduilla kaksin käsin ja keskityn ottamaan seuraavan askeleen, sillä niin paljon käveleminen sattuu.
Olemme kentällä vähän liian ajoissa, sillä Finnair avaa matkatavarapisteen vasta kahta tuntia ennen. Joudumme siis ensin odottelemaan ja sitten vähän kuin juoksemaan kentän läpi: läpi tax freen ja loungen, jossa poikkeamme nappaamassa vähän välipalaa. Lento on ajoissa ja sujuu hyvin. Olen kuitenkin varmasti jännittänyt sitä, sillä kotiin päästyäni ja nukkumaan mentyäni herään siihen, että tutisen holtittomasti. Yli kahden vuoden lihasjännitys laukeaa ja tutinan loputtua pääsen nukkumaan rauhallisesti, vaikka vähän säikähtäneenä. Tajuan kuitenkin, että tapahtunut tekee hyvää. Olen muutaman vuorokauden ajaksi ihan tosissaan unohtanut arjen ja se auttaa päästämään mukana ihan huomaamatta kannetusta lihasjännityksestä irti. Askelia sunnuntaina kertyy 16 283.
Jos nyt jotain haluaisin mukaani Kööpenhaminasta se on se, että pukeudutaan mukavasti käytännöllisiin mutta kauniisiin vaatteisiin, nautitaan siitä, mitä tehdään ja kaiken ei pidä olla täydellistä ja se voi silti olla hyvää. Hymyt ja lisääntyvä polkupyöräily eivät tekisi pahaa meille täällä Suomessakaan. Kotiin oli silti todella kivaa tulla. Olen tässä tänään makoillut sängyssä ja sohvalla ja lepuuttanut kävelystä kärsineitä jalkojani.
Olen melko varma, että vielä palaan Kööpenhaminaan joskus, ehkä puolisoni tai lasteni kanssa. Asioita jäi neljän päivän jälkeen vielä kokematta ja tarkoitus ei ollutkaan ahmia kaikkea kerralla, vaan otimme asian kerrallaan ja nautimme siitä. Kaupungista jäi sellainen olo, että sinne palaisi mielellään uudelleen.
Minulle Kööpenhamina oli lempeä ja siksi viihdyin siellä. Kaupungissa kukkivat huhti-toukokuun vaihteessa kirsikankukat, tulppaanit ja mangoliat. Kevät on sikäläisittäin pidemmällä kuin meillä, joten kotiin palatessa oli ilahduttavaa huomata lumen sulaneen.