Aktiivisena kulttuurinharrastajana minulla on yhä sokeita pisteitä. Olen klassisen musiikin puolelta tutustunut mm. ooppera- ja operettimusiikkiin jonkin verran, mutta en ole koskaan ollut Tampere Filharmonian (tai missään muussakaan klassisen musiikin) konsertissa. Asia korjaantui tänään. 

Tampere Filharmonia eli Tampereen kaupunginorkesteri on 97 muusikon täysimittainen sinfoniaorkesteri. Sen syyskausi alkoi eilen ja ensikertalaiselle ystävällisesti tarjolla oli mielenkiintoinen kattaus eri tyyppistä musiikkia. 

Konsertti on ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Matthew Hallsin toisen kauden toinen konsertti, sillä kausi on avattu elokuussa monien tuntemalla Puistokonsertilla. Solistina konsertissa toimi kriitikkojen ylistämä Maximilian Hornung (Saksa), jonka instrumentti on sello. Tämä lisäsi osaltani odotuksia, sillä vaikka voin rehellisesti sanoa, että vaikka en tiedä klassisesta musiikista oikeastaan mitään, tiedän, että sello on lempisoittimeni. 

Tietämättömyyteni tunnustettuani voinkin samalla pyytää anteeksi. Jos konserttiarvioni sisältää epäkonventionaalisia mielipiteitä, vääriä termejä tai suorastaan idioottimaisuuksia, voitte laittaa ne kaikki viattomuuteni piikkiin. 

Kun nyt aloitan, haluan tietää kaiken 

Miten päädyin konserttiin nyt (ja toisaalta; vasta nyt)? En tiedä, miten olen onnistunut välttämään konsertit näin pitkään. Meillä on Suomen mittakaavassa iso ja ymmärtääkseni arvostettu kaupunginorkesteri. Minulla ei ole ollut mitään syytä, miksi en olisi tutustunut siihen jo aiemmin. Toimittajana tulin aiemmin vierailleeksi vaikka missä. Kirjailijana olen solminut paljon tuttavuuksia, enkä vähiten kulttuuripiireissä. On luultavasti vain sattumaa, että en ole koskaan aiemmin mennyt konserttiin. Tarvittiin vain yksi klassista musiikkia elävä ja hengittävä ystävä, jotta käynti saatiin järjestettyä, ja näin todella kävi. Kun hyvä ystäväni Reetta esitti kutsun soitettuaan ensin viulua omassa olohuoneessani, hyväksyin kutsun lämpimänä loppukesän päivänä mielelläni ja ihmettelin, miksi en ollut keksinyt sitä koskaan itse. 

Kirjailijana ja (ex-)toimittajana minulle on luontaista etsiä tietoa varsinkin aiheista, joita en itse tunne. Kun päivämäärä konsertille oli sovittu ja tiesin, mitä olisimme menossa katsomaan, alkoi itselleni tyypillinen tiedonhaku. Kuka on Matthew Halls? Entä Maximilian Hornung? Tampere Filharmonia oli jo entisestään tuttu toimittajanuran ajoilta. Mutta entäpä esitettävät teokset? Kuuntelin ne etukäteen aavistamatta, kuinka paljon live-esitys vaikuttaisi kokemukseen. 

Vain minua varten, minua soittaen 

Kuten jo otsikossa sanoin, kokemus oli “for Dummies” (otsikko viittaa kokonaiseen kirjasarjaan, jossa avataan aloittelijoille sitä ja tätä) sillä riippumatta siitä, kuinka paljon tietoa haalii paperilla kokematta oleva kokemus on juuri sitä: kokematta. Ystäväni oli hankkinut minulle lipun, mutta se oli seurueestani melko kaukana, sillä lippujen hankkiminen vierekkäin ei ollut onnistunut. Kokonaisuutena ratkaisu toimi minulle hyvin, sillä yksin istuen olin musiikin vietävänä, armoilla ja kohteena, yksin. Konsertti, jossa oli salillinen ihmisiä, oli suunnattu yksin minulle. 

Konsertin avasi Jean Sibeliuksen Aallottaret, jota edelsi aikakausi, jolloin Sibelius käsiohjelman mukaan “kahlasi syvissä vesissä”, sillä “vakavia sairasteluita seurannut eksistentiaalinen ahdistus ja alkoholin vaihtuminen vesilinjalle” sekä “maailmalta kantautuneet tyylivirtaukset horjuttivat yhdellä kertaa sekä elämän että sävellysten harmonioita”. Vaikka Aallottaret on edeltäjiään tyyntyneempi, se on maalauksellinen, monitahoinen ja onnistuu murtamaan konserttia edeltävinä päivinä minussa velloneen uupumuksen niin, että olenkin yhtäkkiä terävästi hereillä. 

Siinä, missä Aallottaret on miellyttävää ja universaalisti ihmisen musiikintajuun istuvaa musiikkia, luvassa on kuitenkin ihan toinen vaihde. Maximilian Hornungin esittämä, Henri Dutilleuxin Tout un monde lointain (koko kaukainen maailma) on vuosina 1916-2013 eläneen ranskalaissäveltäjänsä suppean tuotannon tärkein teos ja repii mukavan maailman hajalle. Jos äsken soitettiin minulle, nyt soitetaan minua. Ajattelen teosta kuunnellessani, että se on musiikillisessa mielessä se, mikä minusta teki runoilijan. On järisyttävää seurata solistin työtä lähietäisyydeltä: vaikka en tiedä mitään, ymmärrän, että teoksen esittäminen vaatii soittajaltaan lähes virtuoottista taitoa. Tuijotan aktia ravistettuna ja ahnehdin joka nuotin ja liikkeen. Jos en tiedäkään klassisesta musiikista juuri mitään, tämän minä ymmärrän. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta olleeni oikeassa. Se on runo! Teoksen osat viittaavat Charles Baudelairen katkelmiin runokokoelmasta Pahan kukat, jonka tunnen itse sävelteosta paremmin. 

Hiljaiseksi vetää

Väliajalla minulla on mielessä monta ajatusta, jotka olen konsertin aikana halunnut kertoa ystävälleni. Äsken näkemäni ja kuulemani kuitenkin tuntuvat vielä vatsassa ja rintakehässä niin, että olen ehkä aika hiljainen. Olen miettinyt ennen väliaikaa, että muistaisin sanoa ainakin sen, että huomioin konsertista varmaan asioita, joita kokenut konserttikävijä ei huomaa. Kuinka taidokasta, taloudellista liikettä on partituurin sivun kääntäminen juuri oikeassa kohtaa. Kuinka ilmeikästä ja visuaalista soittaminen yllättäen onkaan. 

Olen etukäteen odottanut konsertin päättävää Gustav Mahlerin Sinfonia nro 1:sta eniten. Olen senkin kuunnellut ja pitänyt kovasti ajatuksesta, jonka jostain luin. En muista ajatusta tarkkaan, mutta sitaatin mukaan säveltäjä itse oli sanonut, että sinfonian tulee sisältää koko maailma. 

Näin varmaan on. Neliosaisen sinfonian ensimmäinen osa vie luontoon, seuraavat osat aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Komea konsertto menee osaltani kuitenkin vähän hukkaan, sillä en saa mielestäni aiempaa kokemusta siitäkin huolimatta, että kuuntelen sen intensiivisesti ja erityisesti kolmannessa osassa on toistuva teema, jonka tunnistan etäisesti jostain (ja en nyt tarkoita surumarssiksi muuntunutta Jaakko Kultaa, vaan jotakin, mikä tulee sen jälkeen.) Koen jääväni konsertolle jotain velkaa, kun se menee minulta näin ohi, ja lupaan itselleni kuunnella sen kotona uudelleen, vaikka olenkin jo oppinut, että tallenne häviää reippaasti live-esitykselle. Mutta näinhän se on: komeasta kokonaisuudesta jää aina jotakin käteen ja jokin livahtaa ohi, oli se kuinka hienoa tahansa. Sama kokemus on tuttu mm. taidenäyttelyistä ja runoilloista. Mieli on taipuisa väline, mutta senkin vastaanottokyvyllä on rajansa.
Sanon opiskelijoilleni aina, että ei ole oikeaa tapaa ottaa taide-elämystä vastaan. Samaa yritän nyt oppia itselleni uuden edessä: minulla on oikeus kokea musiikki omalla tavallani, vaikka en siitä kaikkea tiedä, ja konserttiin voi mennä kuka tahansa. Luulen, että Tampereen Filharmoniassa (ja varsinkin sen markkinoinnissa:) ) kannatettaisiin tätä katsantokantaani täysin sydämin.