Valmistuin ulkoasuntoteuttajaksi media-alan perustutkinnosta muutama kuukausi sitten. Opinnot olivat monella tapaa korjaavaa aikaa: opin opettajiltani paitsi taitoja, joilla täydentää osaamistani, myös sitä, kuinka minun tulisi työpaikalla tulla kohdelluksi ja kohdatuksi. Erityisesti luokanohjaajani Johanna ja erityisope Minna muuttivat merkittävällä tavalla sitä, mitä tulevaisuudessa toivon työyhteisöltäni. Yksi jo eläkkeelle opintojeni aikana jäänyt opettaja, Simo, oli myös ihminen, jonka kärsivällisyys ja huumori jäivät mieleen. Voisin mainita opettajistani lähes jokaisen. Kuten sanoin, kokemus oli korjaava, kun omassa työhistoriassa on kuitenkin yksi työpaikka, jossa joutui kokemaan valtavan rankan työpaikkakiusaamisen.
Mikään ei kuitenkaan ole täydellistä. Olen ehtinyt elokuussa valmistuttuani miettiä asiaa ja kehittämisehdotuksia ja muutama asia on noussut vaivaamaan. Luulen, että tämän kirjoituksen valmistuttua yritän saada sen jaettua siten, että asia nousisi myös entisessä koulussani kehityskeskusteluihin ja että voisin vaikuttaa asioihin nostamalla niitä esiin. Se, että uskallan, on monella tapaa sen ansiota, että kävin tämän koulun ja tulin siinä samalla ehjemmäksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka uskaltaa.

Oikeus omaan kehoon

Toisen asteen opinnoissa myös aikuisopiskelijat suorittavat tietyt pakolliset yto-ainekurssit, paitsi jos niiden suorittamisesta on vasta vähän aikaa. Itse kuuluin näitä aineita suorittaneiden joukkoon, sillä edellisestä valmistumisestani oli kulunut jo parikymmentä vuotta. Olin näitä kursseja suorittaessani nopea ja sinnikäs ja olinkin suorittanut lähes kaikki pakolliset yto-aineet jo ensimmäisenä keväänä. Koko opinto-ajaksenihan muodostui lopulta tuollainen puolitoista vuotta. Yksi näistä kursseista oli liikunnan ja terveystiedon korvaava yhteiskurssi, jonka nimeä en nyt muista.
Kurssi suoritettiin verkkokurssilla, jossa oli tehtäviä. Myös muita mahdollisia suoritustapoja oli, mutta oletan tämäntyyppisen kurssin olevan kaikista yleisin. Kurssista näki heti, että se oli lähtökohtaisesti suunnattu nuorille peruskoulun jälkeen ammattiopintoihin pyrkineille. Tehtävissä oli mm. lapsenomaista kerrontaa sisältänyt draamallinen video kotibileistä ja alkoholin juomisesta ja samantyyppisiä aineistoja mm. nuuskasta ja tupakasta. Ne sisälsivät tietoa, jonka lukeminen viisikymppisenä toimittajataustaisena henkilönä tuntui, no, vähän koomiselta ja niitä seurasi kysymyksiä mm. ryhmäpaineesta ja siitä, miksi nuoret käyttävät nuuskaa. Ryhmäpaine noin viisikymppisenä ei välttämättä ole se ajankohtaisin asia ja siitä, miksi nuoret käyttävät nuuskaa, minulla ei todennäköisesti ole aavistustakaan. Vastasin myös kysymyksiin, minkä näen itselleni sopivimpana ehkäisykeinona (kirjoitin vähän pilke silmäkulmassa, että vaihdevuodet ja monoparisuhteen?) ja kirjoitin esseen huumeista ja siitä, miksi minun ei tulisi käyttää essoa. Jotain tällaista, kaikki näistä menisivät vielä huumorista.
Sitten tultiin ruokavaliota, liikuntaa ja unta koskeviin kysymyksiin ja siellä huumorini loppui. Olen läheltä nähnyt, millaista on, kun ihmisen läheinen kärvistelee syömishäiriön kanssa. Ne ovat vain yleistyneet ja lähes jokainen ymmärtää, ettei niissä ole juurikaan kyse syömisestä vaan moniulotteisesta hirviöstä taustalla. Mutta jos ihminen on altis tämäntyyppiselle itsensä kontrolloimiselle, pieni asia voi laukaista sen ja päästää hirviön vapaaksi. Siksi näin punaista, kun näin syömiseen liittyvänä tehtävänä olevan laskea kolmen päivän ajan kalorit syömästään ruuasta ja samaan aikaan olisi pitänyt myös pitää liikuntapäiväkirjaa.
Ollaanpa rehellisiä. Minä tunnen itseni ja tiedän, että menen sääntöjen noudattamisessa aina liian pitkälle. Olen aiemmin laihduttanut niin, että kalorien laskemisesta meinasi tulla ongelma. Ja minähän en jousta milliäkään, jos olen niin päättänyt. Sellainen ei ole tervettä, mutta tämän ikäisenä osaan jo käsitellä näitä luonteenpiirteitäni. Mutta näistä syistä minulla ei ole aikomustakaan enää koskaan laskea kaloreita: en päivän, kolmen päivän tai loppuelämän ajan. Se ei ole asia, johon minulla on varaa.
Ongelma on, että koulussa, jossa olin, on myös 16-vuotiaita nuoria naisia. Melkein lapsia, identiteetti vasta muodostumassa ja niin pois päin. Mitä voikaan tapahtua, jos suoraan peruskoulusta opintoihin tullut nuori, itsestään epävarma nainen mahdollisesti jo kiusaamista muodostaan saaneena laitetaan laskemaan kaloreita ja hän oivaltaa, että kas, tässäpä huikean hieno tapa kontrolloida painoaan ja samalla itseään?
Rehellisesti: jos minä olisin tehnyt tehtävän 16-vuotiaana se olisi sysännyt minut tarpeettoman lähelle reunaa.
Minulla on vahva usko siihen, että toimintaa voi, pitää ja on voitava kehittää. Lähestyin siis kurssia, kurssin opettajaa ja kyseenalaisena pitämääni tehtävää itselleni tyypillisellä luovuudella.
Ilmoitin, että en tee tehtävää ja perustelin laajasti, mikä siinä on mielestäni problemaattista.
Ehdotin ratkaisuksi, että kirjoitan esseen terveydestä, painonhallinnasta ja ruokavaliosta, jossa pohdin, miten voisin itse syömisellä (ja liikuntatehtävässä liikkumalla) omaan terveyteeni vaikuttaa. Kyse olisi alkuperäistä tehtävää paljon laajemmasta työstä, mutta kerroin, että näen kurssissa ylitsepääsemättömän ongelman, jonka vuoksi kurssia pitäisi ehkä uudistaa ja kaikkien osalta. Ongelma syntyy tästä: kurssia ylläpitävä opettaja ilmoitti, että en tule läpäisemään kurssia, jos en tee tehtävää.
Noin vain. Että näin se vain nyt on.

Ei kun järeämmät aseet käyttöön. Ilmoitin opettajalle, että kyseessä on pakollinen kurssi, joka minun on pakko suorittaa valmistuakseni. Kerroin, että olen valmis menemään asiassa hänen esimiehensä tai vaikka hänen esimiehensä puheille, sillä en aio laskea kaloreita, koska pidän sitä vaarallisena terveydelle. Minulla on valmius ex-toimittajana kertoa ongelmasta niin, että en riitele, mutta esitän asian puolesta pätevät argumentit ja haen tarvittaessa tukea väitteilleni. Olin, ja olen, valmis käymään asiasta keskustelua. En nostattaakseni aaltoja, vaan siksi, että jossain voi olla joku 16-vuotiaan itseni kaltainen, joka ei osaa kyseenalaistaa tehtävää ja sitä, että kalorien laskeminen voi jäädä päälle. Se voi sairastuttaa ihmisen suhteen ruokaan, varsinkin jos on sääntöjä aina noudattava nepsy, kuten minä. Kävin painonvartijoissa kun ryhmiä vielä Suomessa oli ja osaan yhä sanoa, montako PISTETTÄ on grillimakkara (yhdeksän) ja saman tiedon monesta muustakin ruoka-aineesta. Kaltaisiani on pakko olla muitakin.
Muistaakseni kolmas kieltäytymiseni tuotti vasta tulosta siltä osin, että opettaja suostui edes katsomaan kirjoittamani esseen. Nyreästi ja vähän varoitellen, että kurssista voisi tulla matala arvosana.
Käytin esseeseen kaikki paukut, joita kirjailija ja toimittaja voi siihen ikinä laittaa. Kurssista tuli vitonen eli täysi arvosana, mutta miksi en ole tyytyväinen? Siksi, että luultavasti samaa kurssia suorittaa monikin opiskelija tällä hetkellä ja vuonna 2024 pitäisi voida vetää oman kehon rajat kohtaan, jossa ne kulkevat. Ja koska luultavasti kaikki eivät ole kyseenalaistajia kuten minä. Jotkut tekevät tehtävät miettimättä, millaisia ne ovat ja millaisia seurauksia niillä voi olla.
Kirjoitan tämän tekstin, jotta asiaa voitaisiin nostaa keskusteluun. Kaikesta on voitava keskustella, niin minä ajattelen nyt. Saisin mielenrauhan, jos tietäisin, että kurssin sisällöstä on koulun sisällä edes keskusteltu ja vaikka sitten päädytty itselleni epämieluisaan ratkaisuun, että kurssin sisältö on ajan tasalla ja edelleen ajankohtainen. Kestän kyllä sen jos olen väärässä, jos asiaa on pohdittu kaikilta kannoilta.

Vaikuttaminen koulun sisällä

Koulun aikana kirjoitimme yhdestä opettajasta valituksen. Nyt valmistuttuani voin sanoa, että olin yksi valituksen allekirjoittaneista opiskelijoista ja valitus koski opettamisen tapaa ja sisältöjä. Minuun teki vaikutuksen se, että meillä oli mahdollisuus oikeasti vaikuttaa. Siinä, missä 90-luvun alussa oli tavallaan vain nieltävä se, mitä ja millaista opetusta ja mihin sävyyn annettiin, nyt meillä oli oikeasti kanavia sanoa asiamme. Siksi minua hämmästyttääkin se, miksi kirjoitan edellisen kappaleen aiheesta vasta nyt. Olisihan sen voinut silloinkin sanoa. Mutta olin vielä silloin niin rikkinäinen, riekaleilla ja haavoilla, että ehkä tarvitsin tämän etäisyyden.
Huomaan nyt, että toisesta asiasta, josta ajattelin kirjoittaa, on vähän vaikeaa puhua. On kyse tulkinnoista ja sävyistä, ja ne eivät koskaan ole mustavalkoisia. Minua kaduttaa muutama asia, jotka jäivät ja näemmä yhä jäävät sanomatta.

Kävin läheiseni kanssa tänään pitkän keskustelun ja hänellä on samankaltaisia kokemuksia kuin minulla. Ehkä kirjoitamme näistä tässä nyt sanoittamista kaipaamaan jääneistä asioista joskus kirjeen ja nostamme niitä yksityisemmin esiin. Tai ehkä kirjoitan niistä uuden postauksen silloin, kun olen ehtinyt miettiä asiaa. Olen opettaja, luovan kirjoittamisen opettaja. Opiskelijani ovat opettaneet minulle, kuinka suunnaton paino jollakin suupielestä päästetyllä voi olla, kun kyseessä on ihminen, jolla on kredibiliteettiä ja vaikutusvaltaa, tiedosti hän itse sen tai ei. Ja samalla sen, että henkilökohtaiset tykkäämiset tai tykkäämättömyydet eivät kuulu opetustyöhön. Mutta ehkä kun minulle osuu vain kivoja opiskelijoita, joten olen ehkä vähän väärä ihminen tästä huomauttamaan.

Mitä opinnoista jäi käteen? Ehjä ihminen, joka luottaa omiin taitoihinsa. Kokemuksia, joilla ehkä vielä saa jalansijaa, kun tarpeeksi jaksaa yrittää työmarkkinoilla. 50-vuotissyntymäpäivääni on nyt reilu vuosi ja eläkkeelle jäämiseen vielä hurjan monta vuotta. Ja nythän minä olen aivan uusi, kuin jokin painokoneesta putkahtanut kiiltäväpintainen ja vielä lämmin. Osaamiseni on aivan varmasti ajan tasalla – ja minä plussan puolella. Ehdottomasti plussan puolella. Ehkä se on se, mikä tässä vaiheessa piti sanoa.

Kuva: (c) Satu Lepistö