Päivätyö ottaa selvästi veronsa. Kun oli vapaa kirjailija, saattoi kirjoittaa milloin mieli ja pitää yllä täysin järjetöntä kirjoittamisen tahtia. Kun Lintutarha-romaani julkaistiin elokuussa 2017, pidin selvänä, että tahti jatkuu samantyyppisenä jatkossakin. Kävikin toisin, eteen tuli omantuntuinen työpaikka ja yhtäkkiä iltaisin olikin kovin väsynyt. Kirjoitin syksyllä 2017 kaksi käsikirjoituksen alkua, jotka eivät kumpikaan jaksaneet sivua sata pidemmälle. Uskon työstämiseen, mutta en tekohengityksen antamiseen niin varhaisessa vaiheessa käsikirjoitusta, joten jätin kummankin tarinanaihion sikseen. Keväästä 2018 kirjoitin käsikirjoitusta, jonka tarina tuntui hyvältä, mutta jonka aikatasoja en saanut toimimaan yrityksestä huolimatta. Lisäksi keväällä 2019 julkaistiin ainakin synopsiksen perusteella eräs aika lailla samantyyppinen kirja, jonka yksityiskohdat liippasivat vähän liian läheltä omaani outoudessaan. Nyt keväällä 2019 tajusin olevani todella uupunut, enkä vähiten siksi, että en kirjoita. Asia vaivaa vaikka sitä ei ajattele. Kirjoitin muutaman asiaa koskevan postauksen Facebookiin ja mietin, olenko kirjailijan sijaan (L)opettaja ja toimittaja. Kesäloman alkaessa ystäväni oli tulossa meille yökylään viimeisellä työviikolla. Minun oli tarkoitus hakea hänet asemalta kymmeneltä illalla, joten päätin ottaa iltapäivällä pienet torkut. Menin sänkyyn ja suljin silmäni. Pam. Siinä se oli. Suoraan luomieni takana oli käsikirjoituksen siemen. Käsikirjoituksen, jota en ennen sitä hetkeä tiennyt alkavani kirjoittaa. Nimeä, päähenkilöitä, teemaa myöten. Tapahtumat tulivat voimakkaina kuvina. Samalla tavoin sai alkunsa Lintutarha-romaani. En ollut kahteen vuoteen innostunut käsikirjoituksesta ja kirjoittamisesta samalla tavalla. En usko inspiraatioon. Uskon työstämiseen, perspiraatioon ja omistautumiseen. Mutta ilmeisesti käsikirjoitukselle ei ollut löytynyt tilaa muutoin niin mukavassa arjessani. Ei edes sen vertaa, että idea, josta kunnolla innostuisin, olisi päässyt syntymään. Nyt on kesäloma. Nyt kirjoitan. Ja kaikista oudointa on se, että nautin siitä taas. Tämä käsikirjoitus on syksyllä valmis, ja sitten katsotaan, mihin rahkeet riittävät.
Satu Lepistö
Uusi runovideo julkaistu
YouTubesta löytyy nyt uusi runovideoni. Videon teki Aaron Lepistö.
Hyvästi, Teos & Tulenkantajat
Minä ja Tampereen paras kirjakauppa olemme kulkeneet yhdessä pitkän matkaa. Siellä olen hypistellyt kirjoja, joita olisin kovasti halunnut ja muistanut, mitä kaikkea lapset tarvitsevat. Ostin aina silloin tällöin jotakin, mutta liian vähän. Anteeksi, olisi pitänyt arvostaa vielä enemmän ja ostaa useammin. Minun ja kirjakaupan antikliimaksi tapahtui tänään, kun luin Facebookista tänään olevan kirjakaupan viimeisen päivän. Siis tänään, ei huomenna, niin kuin olin koko ajan kuvitellut. Unohdin aiemmin viikolla viimeisen tapahtuman ja tänään olin myöhässä oven takana. Nin ainakin Juhon lasien läpi, mutta siinä sitten seisoin. Minua itketti. Minä en muista, koska kävin kaupalla ensimmäisen kerran. En muista, mikä tapahtuma se oli. Muistan sen, kuinka kauppa oli täynnä tuttuja ja tiheää tunnelmaa. Rakastuin kauppaan. Me olimme siellä yhdessä emmekä mahtuneet oikein liikkumaan, koska kauppa oli sokkeloinen ja liian täynnä. Järjestin kaupalla ainakin yhdet julkkarit. Esiinnyinkin muutaman kerran. Kun sain kirjoittaa nimeni kassan takana olleeseen oven niin kuin muutkin vierailijat, tunsin omituista ylpeyttä. Haluaisin sen oven työhuoneeseeni muistuttamaan, että vaikka joskus käsikirjoituksen kanssa on vaikeaa, olen onnistunut ennenkin. Tänään minun piti ottaa ovesta kuva. Olisin teettänyt julisteen. Järjetöntä, mutta sellainen suhteeni kirjakauppaan oli.
Kaapinovet auki
Olen koko elämäni ajan tiennyt olevani erilainen. Se tunne kuuluu väistämättä lähes jokaisen nuoren elämän kokemuksiin, mutta tämä on aina ollut erilaista, ajattelun tasolla. Olen tiennyt alisuoriutuvani, vaikka olen suhteellisen älykäs. Ja olen tiennyt, että ihmiset eivät aina ymmärrä minua eivätkä sitä, mitä tarkoitan sanoa. Minua on pidetty vaikeana, hankalana ja ikävänä ihmisenä. Säheltäjänä, joka ei saa elämässään mitään aikaan. Vähän alle nelikymppisenä virallisiin asiapapereihin päätyi se, minkä olin tiennyt jo vuosikymmenen ajan ja mikä oli tehnyt minusta lapsesta asti väkijoukossakin yksinäisen: minulla on adhd. Aikuisten naisten adhd on alidiagnosoitua. Jos aikuinen adhd-nainen sattuu olemaan vielä älykäs ja pystyy kompensoimaan älykkyydellään adhd:taan, se saattaa jäädä diagnoisoimatta kokonaan. Diagnoosin kuva on mattinykäsmäinen, puukkohippasille helposti lähtevä, itseään hillitsemätön tapaus. Minä en ole sellainen, levottomuuteni on päässäni. Minulla ei ole addeihin usein liitettäviä liitediagnooseja ollenkaan: ei masennusta, ei persoonallisuushäiriöitä. Minun adhd-oireistani pahin ei ollut koskaan ylivilkkaus tai keskittymisen vaikeudet, vaikka toki ajatus lähtee minullakin herkästi harhailemaan. Minun pahin oireeni oli aina se, että pelkään aina pahinta. Jossain määrin elämänkokemukseni on johtanut siihen: kun on kuullut aina olevansa puutteellinen, hankala, tyhmä, ruma ja vääränlainen, ei voi odottaa ihmisiltä muuta. Pelkään, että ihmiset ovat minulle ilkeitä. Pelkään, etten kelpaa. Ja vaikka se on sinänsä minulle aivan sama nykyään, kelpaanko vai en, koska minun kanssani ei ole pakko elää, sisälläni elää vieläkin se pikkutyttö, johon sattuivat ne asiat, joita hänestä sanottiin. Siksi olen elänyt aina suuren pelon kanssa, jopa sellaisten ajatusten, että kun lapsi tai puoliso menee ulos, ei kai hänelle käy mitään. Tasapaino on aina ollut minulle tärkeintä. Haluan ympärilleni rauhaa, enkä kestä riitaa, sotkua, sekasortoa. Päässäni on tarpeeksi sekasortoa ilman ulkoista kaaosta. Miksi on mennyt vuosia tästä kertomiseen Adhd-diagnoosi muutti elämäni. Jos et tunne minua tai et ole ollut kanssani tekemisissä vuosiin, olisit jutellessa hämmentynyt siitä, kuinka erilainen olen nyt. Se rauha, jota kaipasin, löytyi diagnoosin myötä. Olisin halunnut kertoa siitä välittömästi turuilla ja toreilla kaikille. Olisin halunnut julistaa, kuinka helpottunut olin. Ajatukseni olivat muotoa ”Ahaa, siksi siis. ” Mutta en voinut kertoa tästä silloin vielä. Elämässäni oli silloin ihminen, joka rikkoi sydämeni ja samalla muutaman ihmissuhteeni. Jälleen kerran en ollut tarpeeksi hyvä. Kun elämäni mullistui, olisin halunnut kertoa tästä ensimmäisten joukossa juuri hänelle. Tämä ihminen, joka hylkäsi minut, oli silloin ja on edelleen minulle äärimmäisen rakas. Minä en vain kelpaa hänelle enkä tule koskaan kelpaamaan. En silloisen tilanteeni enkä nykyisen rauhani kanssa. Se aiheuttaa suurta surua. Edelleen. Päivittäin. Tulen aina kaipaamaan häntä, mutta suhdettamme ei voi koskaan enää korjata. Hän on vihannut ja tuominnut minua liikaa. Mitä on tapahtunut diagnoosin jälkeen? Olen alkanut kirjoittaa romaaneja. Olen alkanut tehdä päivätyötä. Olen hyväksynyt itseni ja saanut rauhan. Ja nyt olen tullut asian kanssa kaapista. Se olkoon viimeinen askel, vaikka toki tästä pitää vielä kirjoittaa enemmän. Esteitä Miksi on ollut vaikea kertoa asiasta? Eihän asia toisaalta kenellekään kuulukaan, mutta olen viime aikoina miettinyt, että minun ei oikeastaan kuuluisi joutua salaamaan ominaisuuttani. Enkä suostu. Toisaalta ihan viime vuosina on käynyt niin, että asiasta puhumiseen on liittynyt ikäviä lieveilmiöitä. Kuten se kerta, kun joku sanoi adhd:n olevan keksitty diagnoosi. Tai se kerta, kun minua ei otettu mukaan luottamustehtävään- olenhan adhd ja ehkä en selviytyisi siitä tai tulisi toimeen. (Vaikka työkseni toteutan isompia projekteja joka viikko.) Kirjainyhdistelmäni asettaa siis tielleni turhiakin esteitä. En osaa sanoa siihen mitään muuta kuin että ”Saa kysyä.” Saa olla eri mieltä. Ja saa minusta olla tykkäämättäkin, kunhan ei tykkäämättömyydellään tuo elämääni draamaa, sillä minä olen koko elämäni ajan etsinyt tasapainoa ja rauhaa. Tätä. Tässä ja juuri nyt. Minut on helppo suistaa radaltani kipuun ja suruun, joten toivon, että saan tämän kerrottuanikin elää rauhassa ja jatkaa romaanin kirjoittamista. Tai sanotaanko, että erityisesti juuri nyt tämän kerrottuani. Lisää adhd:sta vaikkapa täältä.
Aaltoliikettä
Siihen asti, kun kaikki sujuu helposti, se sujuu helposti. Sitten kun ei, niin ei. Olen elänyt sellaisen ajan, jolloin kirjailijaksi päätyminen tuntui väistämättömältä kohtalolta. Näitä olivat ikävuodet neljästä vuodesta parikymppiseen. Parikymppisenä on kuolematon ja omnipotentti, kaikki on mahdollista. Olin kaksikymmentäkolme, kun esikoiseni syntyi ja kaksikymmentäkahdeksan tai -yhdeksän, kun kuopus ilmaantui. Ensimmäiset runot pitkään aikaan kirjoitin synnytyssairaalassa vuodeosastolla ja silloin tuntui, että on aika muistaa sekin osa itsestään. Hain Viita-akatemiaan reilun vuoden päästä ja voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun ensimmäisen kerran puoli vuotta Akatemiaan pääsemisen jälkeen. Ensimmäiset antologiat, joissa olin mukana, ilmestyivät samana ja seuraavina vuosina. Minun piti kuitenkin kasvaa ihmisenä ulos kirjailijaksi hinkumisesta ennen kuin sillä oli mahdollisuus toteutua. Minun piti luopua siitä, että kirjailija on tärkeä ja tajuta, että teksti on tärkeä, ei ihminen niiden takana. Vain vähän aikaa sitten Facebook heitti silmilleni näitä sen aikaisia pohdintoja, joiden aikana olin kolmenkymmenen ja vähän päälle. Olin kirjoittanut, että eihän tästä sittenkään mitään tule. Tuli siitä, mutta edelleen se puoli elämästäni niin kuin kai lähes kaikilla on aaltoliikettä. Olen nykyisin päivätyössä, viiden vapaana kirjailijana vietetyn vuoden jälkeen, ja lisäksi opetan luovaa kirjoittamista. Iltaisin ja viikonloppuisin olen todella väsynyt ja on ollut pakko tunnustaa, että omat voimavarat ovat rajallisia. Se tarkoittaa aaltoliikettä, sitä että välillä kirjailija tuijottaa lähes valmista käsikirjoitusta viikonkin ajan ja miettii, miksi ei vaan jaksa puskea sitä valmiiksi asti. Jonakin näistä päivistä minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa Välillä sanon, että otan nyt aikaa ja välillä, että nyt sen teen. Kumpikin on tavallaan totta, mutta törmäsin äsken ruokakaupassa kollegaan ja tunnustin tänään tuijottaneeni käsikirjoitusta kuusi tuntia tekemättä mitään. Viime vuosien oppi on ollut se, että jotkut kirjat ovat hankalampia kuin toiset ja identiteetti ei saa olla kiinni siitä, kuinka nopeasti jokin valmistuu. Ei edes siitä, valmistuuko se koskaan. Että lasten asiat, oma jaksaminen ja moni muu asia ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka monta liuskaa, apurahaa, palkintoa, julkaisua tai mitä muuta tahansa tässä elämässä ehtii tuottaa. Ongelma on se, että olen välillä todella surullinen siitä, että tarina, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi, ei vielä ole päässyt lentoon. Minä tarvitsen kirjoittamista kirjoittamisen tähden ja siksi väistämätöntä on, että jonakin näistä päivistä, viimeistään kesälomalla, minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa.
Käyttövoimaa
Olen pelännyt elämässäni paljon. Se on tyypillistä alkoholistivanhemman, tässä tapauksessa -äidin, vanhimmalle lapselle, varsinkin esikoiselle. Kun kuvittelee nuoren elämänsä alkupuolen, että joutuu tai edes voi vaikuttaa asioihin, joihin ei voi, niihin liittyy myös harhainen kontrollintarve. Että jos astun lentokoneeseen, se putoaa. Että lapsille käy huonosti, jos en hätäile alituiseen heidän puolestaan. Että jos en huolehdi, huolehdi ja huolehdi, hoida, korjaa ja auta, kaikki ympärilläni romahtaa. Mutta asiat kun ovat romahtaneet joskus, vaikka teen kaikkeni. Ja ne ovat voineet pysyä kasassa, vaikka en tee kaikkeani tai mitään. Pystyn tekemään asioille yllättävän vähän. Se on ollut tärkein opetus, jonka olen saanut keski-ikäisenä. Ja se on hyvä opetus: en ole myöskään kovin syyllinen, kun yritän kaikkea ja epäonnistun. Kirjoitin juuri ystäväni, ihailemani ja arvostamani kirjailija Vuokko Tolosen Facebook-sivuille, ettei pelkäämiseen ole auttanut oikein mikään. Ei siis ennen tätä oivallusta. Ja vähän sarkastisesti lisäsin, että onneksi pelkäämiäni asioita on aika vähän, kuten luonnonkatastrofit, onnettomuudet, liikennevälineet, ajan kuluminen, sairaus, kuolema ja suurin osa ihmisistä. Vain ihmisiä näistä on oikeasti syytä pelätä. Sitä, että rakastaa eikä tule sittenkään hyväksytyksi, kelpaa. Ja siitä huolimatta kun kannattaa rakastaa, vaikka sitten tosi kaukaa. Pelko on ollut primus motor kirjoittamiselleni. Pelko ja muut yliviritetyt tunteet ja aistit. Lapseni, kohta 17, sen ensimmäisenä oivalsi: ”Sinä äiti kirjoitat aina siitä, mitä pelkäät meille sattuvan. Siitä, mitä pelkäät eniten. ” Ammattikirjailija osaa peittää primaarireaktionsa sikäli hyvin, että siitä syntyy erilaisia tarinoita. Ne eivät kerro minusta, mutta paljastavat minussa kaikista arimman kohdan: sen, miten pelkään, että minut hylätään ja on hylättykin. Tai että minä kuolen. Tai että en kuole ja joku muu kuolee. Luonteeltani olen pieni jyrsijä selviytymismoodissa. Ihminen, joka ei koskaan unohda, jos on rakastanut. Kaikki luonteeltaan kivulias tai onni ovat käyttövoimaa. Kyetäkseen sellaiseen empatiaan on kyettävä sellaiseen epäempatiaan, että se hirvittäisi monia. Pitää uskaltaa kysyä ”entä jos”. Epäempatiaan, mutta vain päässään, punnitsemaan kylmästi, mitä tapahtuu, jos tapahtuu pahaa, mutta myös, jos hyvää. Se on klisee, mutta kirjoittajalla on kädessään avaimet hyvään ja pahaan. Viimeksi, vain pari päivää sitten kirjoitin, kuinka tarvitsen nyt muka aikaa. Se, ettei minusta enää ole kirjailijaksi, ettei siitä enää tule mitään, on ollut yksi peloistani. Ja kas, kun myönsin sen ääneen, valvoin seuraavan yön muistiinpanoja tehden. Olen nyt kipeä, mutta kun tervehdyn, minulla on kännykässäni kokonaisen romaanin runko. Seuraavani. Uskon siihen jo nyt. Tiedän mitä pitää tehdä ja enimmäkseen se on sitä, että katson, kun tapahtuu. En yritä kontrolloida sitä (ennen editointivaihetta, jolloin saa ja pitää olla sairaalloisen ja neuroottisen pakkomielteinen) vaan luotan. Luotan.
Kärsivällisyydestä; Nyt tarvitaan aikaa
Kun viikonloppu alkoi, huomasin olevani aivan hirvittävän väsynyt. Niin väsynyt, että nukuin todella pitkään ja harkitsin nukkuvani vielä lisää. Normaaliminä on sähisevä, liikahteleva ja energisen sininen sähköpallo. Se, joka tykyttää miljoonan sydämen voimalla joka suuntaan, tekee arkityön lisäksi kirjaa, opetuksia, urheilee, keskustelee, hoitaa muidenkin asiat, siivoaa komerot ja laulaa sen tehdessään. Kun aloin miettiä, missä vika, se oli siinä u-sanassa. Normaaliminä urheili lähes päivittäin Lintutarhan aloittamiseen asti. Se pikkuinen energiapallo ei väsynyt siihen, vaan pikemminkin sai energiansa treenistä. Kun aloitin Lintutarhan kirjoittamisen, en enää uusinut salikorttiani vaan pikemminkin vaatekomeron sisältöä. Voin reilusti sanoa, että aika paljon isompiin. Ihmisen pitää sallia itselleen ja päälleen myös lepoa. Sitä, että en nuku tällä hetkellä kunnolla ei kuitenkaan ratkaise mikään muu kuin se, että laitan selkäni kuntoon. Ja kun se on kunnossa, nukun paremmin. Ehkä romaanin kirjoittaminen ei siitä ainakaan hankaloidu. Siitä minun pitikin kirjoittaa. Se ei nimittäin ole ollut elämäni helpoin käsikirjoitus, tämä, syntymässä oleva. Se on ollut elämäni vaikein. Itse asiassa, olen ensimmäistä kertaa elämässäni vakavissaan kyseenalaistanut, jaksanko tämän matkan loppuun. Tarinassa on kuitenkin valtavasti imua. Niin paljon, että minä haluan tehdä sen. Vaikka olen kyseenalaistanut ja vaikka se on edelleen aivan valtavan kesken. Syksyllä minulta ei vielä tule kirjaa. Katsotaan. Se on valmis sitten joskus. Uskon ja luulen, että sen imu säilyy lukijalle asti, sitten kun sen aika joskus on. On jaksettava odottaa, kirjailijankin. Sinä, lukijani: en ole unohtanut sinua.
Runovideo julkaistu
Videotaiteilija Sonja Huhtaniska teki minulle runovideon. Kiitos siitä. Se on nähtävissä osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=C8DqTL0KYlM&feature=youtu.be
Paperinohut ja valkoinen
Kun kaikki pitäisi ottaa alas hyllyistään ja järjestää uudella tavalla. Etsiä järjestystä. Kun olen paperinohut ja valkoinen ja valokopio. Kun avoimesta parvekkeenovesta tulee ensimmäinen viima hikiselle iholle, joka on ansaittu juoksemalla kulmia ja taas kadunkulmia. Kun tekisi mieli heittää käsikirjoitus parvekkeelta ja unohtaa se kaikki. Kun tarina tarrautuu hihaan ja roikkuu. Kun kaikki puhe on huutoa ja niin hiljaista, ettei siitä saa selvää. Kun väreet ja laineet eivät purjehdi ohi vaan hyökyvät päälle. Kun joku sanoo, että lopeta toivominen ja odota liian pitkään. Kun olen kirjoittanut ihan turhaan ja odottanut vastausta, josta ei tule hyvä mieli. Kun olen unohtanut helteen ja saanut ystävältä kaksi paria tarpeeksi kuluneita lapasia. Kun olen siivonnut kaikki kaappini, imuroinut eteisen ja todennut, etten jaksa enempää. Kun olen todennut, että vihaan kaikkea kirjoittamisen ohi. Kun olen pettynyt ja pettynyt uudelleen ja en osaa surra ja siksi suru surraa kurkussa ja niskan lihaksissa ja vatsassa ja kyljissä. Kun on häpeä. Minä saan sinusta vieläkin lohtua. Varsinkin silloin kun et sano mitään. Varsinkin, kun et yritä lohduttaa vaan viet minut kävelemään rauhallisemmin kuin itse menisin. Kun haet unohtuneen puhelimeni ja puhut tavallisia asioita. Ei se aina riitä, joskus on jonkun oltava surullinen. Joskus on minun vuoroni. Mutta pääasia, että et yritä ja se riittää.
Merkityksellisiä asioita
Kurssi alkoi tänään. Siis kirjoittajakurssi, jota opetan. ”Opettaa” on toki väärä sana. Jos pyytää toisia puhumaan sen sijaan, että he kirjoittaisivat, ei oikeastaan opeta mitään. Tai kuuntelemaan ja katsomaan ja kirjaamaan sen ylös. Kurssin tärkein asia on, että se niin kutsuttu ”oppilas” löytää luontaisen puheen rytmin, jolla sanoa oman asiansa luontaisella tavalla, jota hänelle eivät ole opettaneet äidinkielen opettaja tai minä. Miten kirjoitetaan romaani? Itse mietin toki tätä edelleen, muutamia askelia tässä on vasta otettu. Oma kirjoittamisen tapani on varsin orgaaninen aluksi ja varsin vittumaisen pedantti lopuksi. Synestesiasta on apua editoinnissa, sillä väärä sana on väärän…värinen ja makuinen. Se erottuu tekstistä kuin neonvärisenä hehkuva valomainos. Aivojen omituisuutta ei voi kuitenkaan opettaa, joten joudun perustelemaan omat ehdotukseni jollain loogisemmalla. Kullervo sanoi aina, että runo on puhetta. Se oli koko elämäni tärkein oppi kirjoittamiseen liittyen tähän mennessä. Annoin tänään ryhmälle käsittämättömän tehtävän, jota en kykene toistamaan. Jotenkin se liittyi puhumiseen ja rehellisyyteen, joka ei kuitenkaan ole keskeislyyristä omanapaista itsen ympärillä pyörivää totuutta vaan lähinnä jotain todellisuuteen viittaavaa kärvistelyä. Sanoin varmaan tänään senkin, että proosatekstissä (enkä tajua, miksi vedän tähän tällaisen rajan, koska eihän sitä ole) kuvaan pysähtymisen opettelu on ollut minulle hirvittävän vaikea prosessi. Siksi kirjoitan romaanit hirvittävän monta kertaa, koska ne kerrokset rakentuvat vasta ajan kanssa, luontaisesti kieleni on lyhyt tynkä. Siis siinä, kun muut editoivat tiivistämällä, minä lavennan. Maalaan isommalla telalla. Tarvitsen lisäksi avuksi osaavaa kustannustoimittajaa, vain vähän aikaa, siivotut kaapit ja loppumetreillä pullon kuohuviiniä. (Jaettavaksi, enkä joka editointikierroksella.) Kurssini ovat varmaan vähän outoja, koska niillä juostaan aina välillä viideksi minuutiksi ulos katsomaan ulos. Ja tanssitaan kaupassa. Ja kirjoitetaan liidulla kadulle asioita. Ja väitetään vastaan, ”opettajan” pyynnöstä. Tehtäviäni kutsutaan kierrepalloiksi, joissa on aina joku twisti. Minä puhun, huudan, innostun, hyppään tuolistani ja luennoin. Kädet huitoen. Aikanaan menin muka opettamaan, miten kirjoitetaan paremmin. Meninkin opettamaan, että hypätkää naama edellä ja laittakaa kädet selän taakse. Kolmena keväänä oppilaani ovat voittaneet Pirkanmaan kirjoituskilpailun proosasarjan minusta huolimatta. Saaneet muitakin huomionosoituksia. Ehkä he ovat oppineet sen, mitä voin heille opettaa. Heillä on oma pää. Ja miten kirkkaita ajatuksia ja teräviä päitä siellä kurssilla taas onkaan.
Tänään on hyvä päivä
Päivät soljuvat hitaasti, mutta väistämättä. Tulee yhtäkkinen kalenterisyksy, mutta sää jumittaa kesässä. Menen töihin, tulen kotiin. Tuntuu hyvältä tehdä ja olla. Tulin kuukausi sitten Prahasta ja sanoisin, että kaupunki kannattaa kokea, jos vaan yhtään kiinnostaa. Paljon jäi kokematta, ohitettua, aika ei riittänyt mihinkään ja silti se käytettiin kaikki. Täällä koti-Suomessa on ollut totuttelemista arkeen, nyt se alkaa jo sujua. Ne päivät, jolloin ei tapahdu mitään, ovat hyviä päiviä. Sanoin muutama päivä sitten lupaavalle kirjoittajalle, että opi kärsivällisyyttä itsesi suhteen. Olen Fariseus, opettelen itsekin odottamaan yhä vielä. Olen ylpeä oppilaastani, josta nyt puhutaan: kun joku mainitsee, että hän on minun oppilaani, olen ihan pikkuisen ylpeä, vaikka tajuan, ettei se (mikään) minun ansiotani ole. Mutta kun mainitsija on oma entinen opettajani, jolle olen niin jumalattomasti velkaa, muistan sanoa, että kun on saanut oppia, on jotain eteenpäinkin annettavaksi. Se pitää tehdä yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes aika loppuu kesken. Jakaa vähästään. Keskiviikkona pääsen taas opettamaan. En tiedä, mistä aion puhua, mutta kesän aikana olen saanut jonkin otteen jostakin uudesta. Tuntuu, että varastot on täynnä ja akut ladattu. Ties millaisia yllätyksiä opiskelijoilla on varalleni taas. Pitäisi varmaan itsekin kirjoittaa, mutta. Jokin on vielä kesken sen suhteen. Ja sen olen oppinut, jos en mitään muuta, että näitä asioita on ainakaan minun turha kiirehtia. Odotan, että aika kuluu siihen pisteeseen, jossa muuta vaihtoehtoa ei ole, täydellinen tarina (joka minun tulee epätäydellistää) osuu kyllä aikanaan kohdalle. Blogikin on ollut kuollut. Kun tekee päivät kirjoitustyötä ja on tehnyt viime kuukaudet sitä samaa illatkin, ei tule avattua illalla vielä blogiakin. Lisäksi tämän kirjoittaminen tuntuu siltä, että pitäisi olla enemmän sanottavaa. Opettelen. Kärsivällisyyttä. Itseni suhteen. Mutta hei, sinä: jos haluat kirjoittaa, älä odota liian kauan. Ensi keväänä ilmottaudut sinne kurssille, jos olet aina halunnut. Ja tänään on hyvä päivä aloittaa jotakin uutta. Jos ei, se tulee huomenna tai keskiviikkona. Mutta päätä ottaa se vastaan. Päätä ottaa se käsiin ja käyttää se.
Teatterissa: Fauni on ihana aikuisten satu
Minut on nyt viime aikoina kutsuttu pariin otteeseen avecina teatteriin, eilen kävimme katsomassa Gekon kanssa Faunin Sampolan päänäyttämöllä. Ison kaupungin iloja on se, että meillä on paitsi laadukasta ammattilaisteatteria myös hyvää tarjontaa ei-ammattilaisilta. Fauni yllätti monessa asiassa positiivisesti: sen katsoakseen ei tarvitse tuntea laajasti fantasiagenreä nauttiakseen siitä. Unohdin näytelmää katsoessani työasiat ja arjen pikkumurheet, sillä Fauni oli viihdyttävä ja puvustuksellisesti ansiokas, visuaalisesti riittävä vaikkakin koreilematon aikuisten satu. Se ei ole mitään sen enempää: suloinen ja liikuttava pieni rakkaustarina keijun ja faunin välillä. Juonellisesti Fauni ei ole mikään suurteos, mutta sen ei tarvitsekaan olla enempää kuin se on. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin, ilahduin ja liikutuin ja nautin ja jännitin, käykö lopussa hyvin. Pääparin välinen kemia toimi uskottavasti ja sivuhahmoista pidin erityisesti väärinymmärretystä Peikosta ja Fauni Ohrakkaasta, joista ensimmäinen mykkyydessään ja viittomakielisenä toteutettuna oli haikeaa ja huikeaa katsottavaa. Ohrakas taas vaikuttaa päällisin puolin stereotyyppiseltä sukupuolivähemmistön edustajalta, mutta koska asiaa ei mitenkään selitellä, asia vain on status quo: henkilö on sellainen kuin on, se on elämää ja kuuluu elämään. Niin kuin asian kuuluu ollakin. Faunin teemat kumpuavatkin erilaisuuden hyväksymisestä ja tietyntyyppisestä haikeudesta: on parasta rakastaa juuri nyt, kun toinen rakastavaisista on ikuinen ja toinen kuolevainen. Se tekee rakkaudesta vieläkin arvokkaampaa. Kirjoittajana pidin kovasti visuaalisesti vahvoista unijaksoista, joita ei selitetty liiaksi. Ainoa varsinainen kritiikkini kohdistuu tekniseen toteutukseen: musiikki peitti useassa kohdassa dialogin/ laulunsanat. Olettaisin, että tämäntyyppinen tekninen seikka on vielä jatkonäytöksiin korjattavissa. Toinen harmituksenaiheeni oli se, että sali ei ollut täynnä. Näytelmä olisi sopinut monentyyppisille katsojille ja ansaitsisi ehdottomasti katsojia. Harrastajateatterissa pieni rosoisuus ei haittaa, Faunin lumo ylitti koskettavuudessaan pienet rosot.