Kirjoittajakoulutusta kolmenkymmenen vuoden ajan- Viita-akatemia 30 vuotta

Sampolan kirjastossa juhlittiin tänään (tai tätä julkaistaessa jo eilen) Viita-akatemian kolmeakymmentä vuotta. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuorot niin Kirjasto- ja kansalaisopistotoimen johtaja Pirkko Lindbergiltä, dosentti Pertti Timoselta, akatemiassa opettavalta Johanna Hulkolta ja lasten- ja nuorten sanataidekoulussa opettavalta Minttu Tervalharjultakin sekä Viita-akatemiassa opiskelevilta ja jo sen päätökseen saattaneilta. Minulla on syksyllä 2003 kolme haavetta. Halusin olla kirjailija, sanataideopettaja ja töissä siinä lehdessä, jossa nyt päätoimittajana työskentelen. Välillisesti Viita-akatemia mahdollisti nämä kaikki kolme haavetta, joten nyt kuusitoista vuotta myöhemmin olen kaikkea sitä, mitä en uskaltanut silloin kuin haaveilla. Viita-akatemiassa opin kaiken sen, mitä nuoren naisen innolla sain vain ikinä siitä irti. Tilaisuudessa katselin varsinkin erään rakkaan ihmisen kasvoja, kun tuli vuoroni nousta lavalle. Samaa ihmistä vilkaisin syksyllä 2003 silmänurkastani, kun hän aloitti ensimmäisen tuntini Viita-akatemiassa. Vuokko Tolonen oli (ja on) OIKEA KIRJAILIJA ja sanataideopettaja. Minä siis en uskaltanut katsoa suoraan, mutta vilkaisin ja ajattelin, että mä haluun olla toi. En ole Vuokko vieläkään ja hyvä niin. Me kaikki olemme omia itsejämme omine vahvuuksinemme. Mutta jotain minustakin tuli. Minulle ja kurssilleni tulee usein opiskelijoita Viita-akatemiasta ”jatkohoitoon” ja joidenkin kanssa olen saanut aloittaa koko matkan alusta. Kumpikin on yhtä arvokasta. Olen halunnut olla saamani tiedon ja taidon jakajana eteenpäin myös muille parhaani mukaan. Viita-akatemian yhteydessä on mainittava toinenkin opettaja. Kullervo Järvinen toimi Viita-akatemian ensimmäisenä opettajana ja muutama vuosi ennen kuolemaansa kymmenen vuotta sitten hän perusti Remonttiryhmän, johon edelleen kuulun. Kun hän oli pohtinut minua mukaan, hän oli kysynyt kollegaltani Tiina Poutaselta, olenko aivan täysissä järjissäni vai hullu. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi hullu, kun nyt tässä olen. Oma opetusmetodini on syntynyt näiden kahden vaikutuksesta aivan omanlaisekseen. Siinä on Vuokon rakastavaa katsetta, rehtiyttä, aitoutta ja ehkä siihen on tarttunut myös murusia hänen valtavasta taidostaan paitsi kirjoittaa, lukea ja parannella tekstejä, myös nähdä ihminen. Kullervo viimeisteli minulle tehtyä hyvää olemalla äärimmäisen vaativa, opettamalla lisää editoinnista ja nostamalla vaatimuksia oman tekstin suhteen entisestään. Heidän jälkeensä akatemiassa on manttelia siirretty jo kahdesti. Niina Hakalahden kanssa olen työskennellyt yhdessä antologiassa ja tiedän hänen kanssaan työskentelyn olevan ilo. Valoisampaa ihmistä harvoin tapaa. Johanna Hulkon tunnen, mutta hänen kanssaan en ole valitettavasti työskennellyt. Hän vaikuttaa äärimmäisen kärsivälliseltä opettajalta ja on todella miellyttävä ihminen. Paljon on vettä virrannut sillan alta jo sinäkin aikana, kun Viita-akatemia on ollut minulle käsitteenä äärimmäisen rakas. Nyt katsoin esiintyessä opettajaani Vuokkoa suoraan silmiin ja näin sen saman lämmön, jolla minua jo silloin vuosia sitten kannateltiin, puskettiin ja ohjattiin. Oppimisen prosessi on pitkä ja käynnissä varmaan koko elämän ajan. Se vasta alkaa Viita-akatemian kolmen vuoden aikana ja kiihtyy, kun sille uskaltaa antaa luvan. Viita-akatemia on käynnistänyt monia merkittäviä prosesseja ja niitä ei voida laskea julkaistujen kirjojen, palkintojen tai minkään muunkaan laskettavissa olevan mukaan. Kirjoittaminen on puhetta, ajattelua ja prosesseja. Jokainen sen itselleen antanut on jo saanut kaikkein parhaimman lahjan.  Ja kun sen saa jakaa yhdessä toisten kanssa, syntyy elinikäisiä ystävyyksiä, tekstiä, ajattelua, liikettä ja joissain tapauksissa myös kirjoja. Onnea Viita-akatemia, akatemialaiset ja opettajat. Ja kiitos.

Paljon tapahtuu samanaikaisesti – eikä sittenkään mitään

Elän yhtäaikaisesti niin monia tapahtumia, että niiden päällekkäisyys ja lomittaisuus huimaa päätä. Silti mitään erityistä kerrottavaa ei ole, vaikka toki toivon, että joskus pian olisi. Olen saanut aikaan puolitoista käsistä, mutta niiden kohtalo selviää minulle vasta joskus. Olen lukenut kaverin kässäriä, eikä mikään vauhti tahdo riittää siihen, että olisin sen kanssa yhtä nopea kuin omieni. Olen saanut muutamat hyvät uutiset, tehnyt paljon  hyvin tyydyttävänluonteista työtä, tajunnut, että en enää haaveile samoista asioista kuin ennen ja opettanut huikeaa kurssia. Tapasin tänään läheiselleni tosi tärkeän ihmisen ja tapaaminen oli ainakin minun näkökulmastani hyvin onnistunut. Ainakin minusta tuntui, että viihdyimme kaikki hyvin yhdessä. Olen elänyt mukana ystävän tärkeässä elämänvaiheessa ja sisaren toisessa, mutta yhtä tärkeässä. Olen kokenut onnistumisia, hyviä hetkiä perheeni kanssa. Saanut sanottua sellaisia tärkeitä itsestäänselvyyksiä, jotka sanomatta jäisivät kaduttamaan. Ennen kaikkea olen palannut kirjoittamisen pariin sellaisena, kuin se joskus oli- hyvin orgaanista, hyvin sujuvaa ja varmaan varsin keskeneräistäkin. Voisi sanoa, että olen onnellinen, vaikka minua vaivaakin syksyyn ja alkutalveen minulle ominainen haikeus ja marraksinen kuolemantunne. Soitin aiemmin tänään isälle ja kysyin hänen veriryhmäänsä. En siksi, että tekisin tiedolla mitään, mutta joskus on hyvä kysyä mieltään askarruttavia asioita. Kadun jo menehtyneen äitini suhteen vain sitä, että en tarpeeksi ajoissa kysynyt hänen terveydentilaansa liittyviä asioita. 43-vuotiaana olisin nyt jo eri tavalla kiinnostunut siitä, miten äiti kehonsa koki ja esimerkiksi missä vaiheessa hän alkoi kokea vaihdevuosioireita. (Ei, minulla sellaisia ei ole, mutta haluaisin tietää.) Menehtyneen läheisen terveystietoja ei saa enää kai mistään. Pitää luottaa muistiin, ja muisti on, kuten olen jo aiemmin tematiikkaa sivutessani kirjoittanut, jo syntyessään rikki. Tätäkin kirjoittaessa tiedän, että joskus vielä luen tätä postausta ehkä uudelleen ja mietin, mitä olivat ne ilonaiheet, joita tässä pintapuolisesti sivusin. Kenen ystävän elämäntapahtumista iloitsin, kenen kässäriä luin, missä vaiheessa olin omieni kanssa. Mutta ei kai sillä ole väliä, muistanko. Tärkeintä on muistaa, että tätä kirjoitti kliseisen onnellinen ihminen lauantai-iltana. Vaikka tämä kaikki muuttuu taas joskus toisenlaisiksi päiviksi ja vaikka sormessani on pieni kaktuksenpiikki. Se ei ole symboli millekään, vaan aivan oikea kaktuksenpiikki. Ja sen vertauskuvattomuus on hyvä.  

Alapa runolle!

Tulin tänään jutelleeksi isäni kanssa Facebookissa riimirunoudesta. Olen kirjoittanut elämäni aikana ehkä noin kolme riimirunoa ja nekin suoranaisesti lähinnä lasteni iloksi. En voi siis julkaistuista runokirjoistani huolimatta väittää olevani mikään riimittelijämestari. Joka tapauksessa. Isäni on ollut aikanaan ainekirjoitusmestari ja pärjännyt kansakoulun runokilpailuissa useasti. Ja nyt muutaman vuoden tauon jälkeen innostunut jälleen runolle! Minusta se on innoittava esimerkki siitä, että ihminen voi löytää riimittelyn ilon ja kirjoittamisen uudelleen vaikka miten monta kertaa. Ajattelu kehittyy niin kauan, kun ihmisen pää on terävä. Joskus olen kuullut opettajana sellaistakin, että enhän minä nyt enää, kun olen jo x-vuotias. Mutta kuules. Minä sanon sinulle, että kyllähän voit. Jos sinä joku siellä haluaisit ilmaista itseäsi kirjoittamalla, koskaan ei ole liian myöhäistä. Voit aloittaa jo tänään. Keskustelun myötä mieleeni tuli poikieni lempiruno, josta oli aikanaan kuvittajan kanssa tekeillä lastenkirja. Kirja jäi muiden projektien jalkoihin, mutta sain idean, että voisin julkaista sen uusien lasten iloksi täällä blogissa. Runoa saa vapaasti lukea kaikille lapsille, mutta kopioida sitä ei saa ilman merkintää kirjoittajasta. Sosiaalinen media ja blogit ovat mahtava alusta tämän päivän runoilijoille. Kaikkien ei tarvitse olla kirjailijoita, sillä kaikkien kirjoittaminen on yhtä lailla arvokasta. Se, että uskaltautuu ilmaisemaan itseään, on minulle opettajana se tärkein sydämenasia. Jos kirjoittaminen kiinnostaa, mutta et uskalla lähteä kokeilemaan, etsi minun Ahjolan kurssini. Sinne löydät täältä:  ja sinne on jokainen kirjoittamisesta innostunut tervetullut. Kurssi on ollut joka syksy täynnä, mutta tänä vuonna vapaana on vielä muutama paikka. Mutta rehellisesti: minä en ole sinulle välttämätön. Sinä voit etsiä runon kanssa oman polkusikin. Juuri niin isänikin tekee. Kurssille ovat tervetulleita myös muiden tekstilajien kirjoittajat kuin lyriikan, sillä kyseessä on kirjoittamisen yleiskurssi. Tässä siis runo toivottavasti päiväsi iloksi. Kun kirjoitin sen, 17-ja 20-vuotiaat lapseni olivat pieniä. Runon nimi ei viittaa ystävä ja toveri Anneli Kantoon, joka istui runon kirjoittamisen aikaan kanssani samassa Viita-akatemian pöydässä.  KANTOBAARIN JUHLAT Metsään hiipi ihmiset ja kannon alle kurkisti; hyönteisillä siellä juhlat sekä kova meteli. Hyttyseltä puutuivat selkä sekä pistin, kun hämähäkki opetti karvajalkatwistin, oikealle, vasemmalle, näin se tanssi alkaa; tähän tanssiin tarvittaisiin pari lisäjalkaa. Illan tullen ottivat ruoholatvaporteilla vielä erän twistiä, tällä kertaa korteilla. Puun kuoren alla suukotteli kuoriainen suulle miestään joka valitti:”Tää maistuu rakas puulle”, ja väitti että hienostihan tämä juttu käy, puun juuressa kun ollaan eikä latvaa vielä näy. ”Kunhan puu syöty on, ostan ajan oloon sulle ensiasunnon, pääset omaan koloon!” Kaaliperhonen sonnustautui silkkipukuun ylpeyksissään ei tainnut ottaa tätä lukuun: kun serkultansa Silkkiseltä kauniin puvun lainaa toisaalta se väljä on vaan vyötäröltä painaa. Vihreitä se ajattelee, kun se ihan salaa lastaa vielä lautaselle pari lehdenpalaa. Salissa kertoi muurahainen matkasta maailmalle ja kateudesta vihreäksi muuttui Kirva-Kalle. ”Minä kauaksi olen kulkenut ja raskas oli lasti. Kuusenneulasen kun kuljetin kolmen metrin päähän asti. ” Kalle alkaa ajatella mehevää lehtiterttua, jonka luokse pääse ei kun pelkää leppäkerttua. Rouva Kirva pitopöytään houkutteli pieniään, syömään äidin laittamia herkkutattisieniään. Sata meni pöydän alle kiukuttelemaan. Loput juoksi kirkuen pakoon muuten vaan. Kirvarouva tunnustaa saa hieman häpeillen: eivät kotiruokaa syö, ne tahtoo eineksen. Pilkkusiipi- Terttu oli kaunis leppäkerttu ja mietti miksi sydämestä koskea alkoi kun Antti, kuulu musikantti silitteli siiven punaposkea. Antti soitti, rakkaudesta posket pilkuttui, on rakkaus tauti jota vähän pelkäänkin mä, hui! Kastemato Niljakainen päänsä pani kolosta, takaisin sen sitten veti, nautti joutenolosta. ”On mulla yksi jalka vain, ”mietti Niljakainen, ”ja sekin taitaa olla vasen, kun en oo tanssivainen.” Ohimennen se mietti hyttysen taitolentoa: kastemadon lentotekniikka on aivan liian rentoa. Sittisontiainen ajatellut oli kun se kuran heitti viimein niskoiltaan: tahdon poliittisen uran! Olen tunkioni kuningas, mutta kansantason heppu, tulkaa tänne, täyttäkää julisteilla reppu! Minä uskon lantaan, toivoon, kautta saunanlauteen, se suosiolla uskokaa, Sittis toiseen kauteen! Heinäsirkka laittoi sitten päähän koppalakin ja Sittikselle sanoi: vielä uskallakin! Saa nähdä kun mä vihastun, kuka tänne jää? Hajaantukaa, hajaantukaa, ei mitään nähtävää! Konstaapelin tehtävä on tämä: ajaa pois koko kansan juhlista se joka mellakois! Silkkiperhonen oli saapunut ja sille hurrattiin, kaupungissa päässyt oli melkein mainoksiin. Kaaliperho riisunut oli puvun liian tiukan. ”Nyt serkun kanssa juttelen ja ehkä syömme hiukan! Mutta jos se mahtailee, sitten kyllä lähden. Minua ei nolata koko metsän nähden!” Illan tullen ruoho painui muodostaen portin. Silkkiperho lensi tuuleen: lähetäthän kortin? Rouva Kirva nukutteli, uinutteli kahdeksaa, muut olivat jo ehtineet illan myötä nukahtaa. Kanto uinui, niin kuin uinuu öiset kerrostalot, ainoastaan kahteen koloon oli jäänyt valot. Tulikärpänen ei sammuttanut vielä lyhdyn valoa, eikä Terttu Leppäkerttu tunteidensa paloa. Sitten sammui viimeisetkin, valo sammui, värisi, kanto sittisontiaisen kuorsauksesta tärisi. Metsään hiipi ihmiset, kannon alla nukuttiin. Päättyi ilta, sammui tulet, uni painoi päätä niin. (c) Satu Lepistö 2004

Krakova 10.-17.7. 2019

  Tämän kesän kesälomareissulle lähdettiin Krakovaan, Puolaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että Auschwitz on välttämättömyys, joka jokaisen tulisi nähdä, joten matkakohde valittiin muuten sen läheisyyden vuoksi. Korostan, ettei Auschwitz ole turistinähtävyys eikä -kohde.  Se on velka, joka jokaisella ihmisellä on muulle ihmiskunnalle siihen asti, kun siellä on käynyt. En aio purkaa tässä todennäköisesti muutoinkin pitkässä postauksessa koko matkaa. Olin Puolassa myös aineistonkeruumatkalla ja aion sen sellaisena pitää. Raapaisen nyt kuitenkin hiukan pintaa edes.     Krakovassa on toki tutustuttava vanhaan kaupunkiin, kun siellä on. Mekin tutustuimme ”pakollisiin” eli valtavaan toriin ja sillä sijaitseviin kauppahalliin ja Marian kirkkoon. Parasta sillä alueella on kuitenkin terassilla istuminen ja vaikka alueella on turistihinnat, nekään eivät päätä huimaa. Puola on euroalueen matkailijalle edullinen maa ja esimerkiksi ruokaravintolassa on vaikea tuhlata edes yrittämällä paria kymppiä enempää kahdelta hengeltä edes siellä sikakalliiilla turistialueella. Me yritimme kuitenkin raapaista edes hiukan pintaa syvemmältä, joten kävimme myös syömässä paikallisten suosimissa ravintoloissa ja käytimme paikallista kauppaa. Ydinkeskustan turistialueella kaikki puhuvat englantia, sen ulkopuolella juurikaan ei.  Reissun kiinnostavimmat tapahtumat tulivatkin näillä alueilla ja hotellihuoneessa nauratti, kun amerikkalaisen elokuvan päälle oli lisätty monotoninen selostus, jossa miespuolinen lektor kertoi sekä mies- että naispuolisten henkilöiden puheet. Eksoottista tekstityksiin tottuneen suomalaisen makuun. Kulttuurierot näkyivät myös asiakaspalvelussa: siinä, missä turistialueella kaikki on ”of course” – vastaus, johon viikon aikana sai tottua ja jota en ole ainakaan samassa mitassa kuullut missään muualla-, puolalaisten omassa marketissa vaihtorahat ja kuitin sai tylysti pöydälle samalla, kun myyjä jo viipotti pois mitään sanomatta.     Koska perheessä on teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia, oli tuliaisten tarpeessa vähän pakko tutustua paikallisiin kauppakeskuksiin. Vaikka Krakova ei varmaan ensisijaisesti ole se paikka, johon mennään ostokset mielessä, tarjolla on mm. valtava ostoskeskus, jonka kiertämiseen tarvitsisi potkulaudan vähintään, jos sellainen olisi sallittua sen pitkillä käytävillä, ja isohko Outlet myös. Toki kävimme kiertelemässä myös keskustakuvaa hallitsevan linnan ympäristössä, mutta en halunnut sisään. Turistikohteet alkoivat jo riittää ja kun matkaseuralaiseni meni katsomaan linnan pihaa, minä otin mieluummin thaihierojan avuksi totaalisen jumahtaneeseen selkääni. Sekin oli minulle ensimmäinen kerta ja täsmällisesti tunnissa hoidettiin paitsi selkä, myös kaikki muu varpaita, polvia ja sormia myöten.     Pakko sanoa, että en juurikaan välitä eläintarhoista. Luulen, että niillä on kuitenkin jonkun verran tarvetta lisääntymisohjelmineen ja harvinaisiksi käyneiden eläinten suojelussa. Siksi halusin käydä vilkaisemassa, millainen on isompi eläintarha maailmalla.  Kovasti toivoin, että tilat olisivat upeat ja eläimillä hyvä olla. Krakovan eläintarhassa pääsee kuitenkin katsomaan eläimiä aivan liian läheltä. Se johtuu siitä, että monen lajin alue tuntuu liian pieneltä. Varsinkin apinoita tuli siellä kovasti sääli. Eläintarhan jälkeen kiersimme Kazimiersin eli vanhan juutalaiskaupunginosan. Siitä on tullut varsin cool paikka ja toki siihen kannattaa historiakin mielessään tutustua. Samalla reissulla käytiin gheton jäänteitä ja holokaustin uhrien tuolimuistomerkkiä katsomassa. Kun samana päivänä vilkaistiin myös Oskar Schindlerin tehdasta, joka on tuttu Spielbergin elokuvasta monelle, tuli varmasti sinä päivänä kilometrit täyteen.         Yhtenä päivänä kävelimme myös 800 vuotta vanhalle edelleen käytössä olevalle torille Stary Kleparzille ja juutalaisten hautausmaalle, joka on vaikuttava paikka. Se toimi sodan aikana saksalaisten harjoitusampumaratana ja on paikka paikoin täysin kulkukelvoton. Hautakiviä on ammuttu rikki ja sateisena päivänä hautausmaalla oli varsin lohduton fiilis. Sekä  minun että matkaseuralaiseni kuvaan tallentui ihmishahmo, jota siinä ei kuvaa zoomatessa kuitenkaan ole. Olen täysin skeptikko, mutta aika kylmäävältä kuvien katsominen silti tuntui. Krakova on monien erilaisten lomien paikka. Jos haluaa pysytellä turistialueilla, näkemistä ja kokemista riittää. Se on luultavasti kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se on myös ristiriitainen paikka, sillä kauniiden ja vanhojen rakennusten välissä on näkyvissä paljon neuvostoaikaista karkeaa. Krakova on myös ruma kaupunki, jos osaa katsoa- ja minähän katsoin, suorastaan ahmin sitä kameran linssin kautta. Krakova on kiinnostavien kontrastien kaupunki. Kävimme parina iltana kuuntelemassa livemusiikkia kaupungilla. Sitä ainakin kesäaikana riittää ja esimerkiksi livejazzia kannattaakin Krakovassa katsastella. Osa ottamistani kuvista on häpeämättömiä salakuvia, sillä rumien rakennusten lisäksi tunnen vetoa ihmisten kuvaamiseen enemmän kuin niiden kirkkojen sinänsä. Jos kuitenkin haluaa kuvata kirkkoja, niitä on uskonnollisessa Krakovassa varmaan liki pari sataa. Juttelin torin laidalla yhtenä päivänä erään tarjoilijan kanssa. Keskusaukiolla oli menossa vanhoillisuskovaisten ylistystilaisuus, jonka tarkoitus ei jäänyt kielitaidottomaltakaan epäselväksi. Kuvaavaa oli se, että vanhan maailmanjärjestyksen palauttamiseen tarkoitetun propagandatilaisuuden etujoukoissa yleisössä tanssi 80-luvun Michael Jacksoniksi pukeutunut mies punaisessa nahkapuvussaan. I rest my case. Auschwitz ei ole turistikohde Auschwitz, sekä Auschwitz I että Auschwitz II eli Birkenaun leiri tarvitsisivat omat postauksensa. Toisaalta ne ovat kokemus, jota kirjailijankaan puutteellisilla taidoilla ei voi välittää. Jokaisen pitäisi kokea ne itse, ehkä jopa useampaan kertaan. Me emme ehtineet edes käydä jokaikisessä näyttelyssä. Oudolla tavalla kaikista vaikein katsottava oli (kaasukammion valtavan itkureaktion ja huoneen, jossa oli tonnikaupalla hiuksia, lisäksi) vitriini, jossa oli tuhansittain emaliastioita. Leirille päätyneet ihmiset ajattelivat elävänsä siellä edes jotenkin normaalia elämää ja mm. laittavansa siellä ruokaa. Se vetää hiljaiseksi. Jotenkin lohdulliselta tuntui, kun tuntematon nainen huomasi Birkenaussa auki repeytyneen kantapääni ja tarjosi wc:ssä laastaria. Se kosketti, kun koko ihminen oli näkemänsä perusteella avohaavaa. Minä olin. En voi käsittää näkemääni vieläkään. Auschwitziin ei voi mennä katsomaan turistikohdetta, […]

Ei se aina niin helppoa ole, mutta joskus se on

Päivätyö ottaa selvästi veronsa. Kun oli vapaa kirjailija, saattoi kirjoittaa milloin mieli ja pitää yllä täysin järjetöntä kirjoittamisen tahtia. Kun Lintutarha-romaani julkaistiin elokuussa 2017, pidin selvänä, että tahti jatkuu samantyyppisenä jatkossakin. Kävikin toisin, eteen tuli omantuntuinen työpaikka ja yhtäkkiä iltaisin olikin kovin väsynyt. Kirjoitin syksyllä 2017 kaksi käsikirjoituksen alkua, jotka eivät kumpikaan jaksaneet sivua sata pidemmälle. Uskon työstämiseen, mutta en tekohengityksen antamiseen niin varhaisessa vaiheessa käsikirjoitusta, joten jätin kummankin tarinanaihion sikseen. Keväästä 2018 kirjoitin käsikirjoitusta, jonka tarina tuntui hyvältä, mutta jonka aikatasoja en saanut toimimaan yrityksestä huolimatta. Lisäksi keväällä 2019 julkaistiin ainakin synopsiksen perusteella eräs aika lailla samantyyppinen kirja, jonka yksityiskohdat liippasivat vähän liian läheltä omaani outoudessaan. Nyt keväällä 2019 tajusin olevani todella uupunut, enkä vähiten siksi, että en kirjoita. Asia vaivaa vaikka sitä ei ajattele. Kirjoitin muutaman asiaa koskevan postauksen Facebookiin ja mietin, olenko kirjailijan sijaan (L)opettaja ja toimittaja. Kesäloman alkaessa ystäväni oli tulossa meille yökylään viimeisellä työviikolla. Minun oli tarkoitus hakea hänet asemalta kymmeneltä illalla, joten päätin ottaa iltapäivällä pienet torkut. Menin sänkyyn ja suljin silmäni. Pam. Siinä se oli. Suoraan luomieni takana oli käsikirjoituksen siemen. Käsikirjoituksen, jota en ennen sitä hetkeä tiennyt alkavani kirjoittaa. Nimeä, päähenkilöitä, teemaa myöten. Tapahtumat tulivat voimakkaina kuvina. Samalla tavoin sai alkunsa Lintutarha-romaani. En ollut kahteen vuoteen innostunut käsikirjoituksesta ja kirjoittamisesta samalla tavalla. En usko inspiraatioon. Uskon työstämiseen, perspiraatioon ja omistautumiseen. Mutta ilmeisesti käsikirjoitukselle ei ollut löytynyt tilaa muutoin niin mukavassa arjessani. Ei edes sen vertaa, että idea, josta kunnolla innostuisin, olisi päässyt syntymään. Nyt on kesäloma. Nyt kirjoitan. Ja kaikista oudointa on se, että nautin siitä taas. Tämä käsikirjoitus on syksyllä valmis, ja sitten katsotaan, mihin rahkeet riittävät.

Hyvästi, Teos & Tulenkantajat

Minä ja Tampereen paras kirjakauppa olemme kulkeneet yhdessä pitkän matkaa. Siellä olen hypistellyt kirjoja, joita olisin kovasti halunnut ja muistanut, mitä kaikkea lapset tarvitsevat. Ostin aina silloin tällöin jotakin, mutta liian vähän. Anteeksi, olisi pitänyt arvostaa vielä enemmän ja ostaa useammin. Minun ja kirjakaupan antikliimaksi tapahtui tänään, kun luin Facebookista tänään olevan kirjakaupan viimeisen päivän. Siis tänään, ei huomenna, niin kuin olin koko ajan kuvitellut. Unohdin aiemmin viikolla viimeisen tapahtuman ja tänään olin myöhässä oven takana. Nin ainakin Juhon lasien läpi, mutta siinä sitten seisoin. Minua itketti. Minä en muista, koska kävin kaupalla ensimmäisen kerran. En muista, mikä tapahtuma se oli. Muistan sen, kuinka kauppa oli täynnä tuttuja ja tiheää tunnelmaa. Rakastuin kauppaan. Me olimme siellä yhdessä emmekä mahtuneet oikein liikkumaan, koska kauppa oli sokkeloinen ja liian täynnä. Järjestin kaupalla ainakin yhdet julkkarit. Esiinnyinkin muutaman kerran. Kun sain kirjoittaa nimeni kassan takana olleeseen oven niin kuin muutkin vierailijat, tunsin omituista ylpeyttä. Haluaisin sen oven työhuoneeseeni muistuttamaan, että vaikka joskus käsikirjoituksen kanssa on vaikeaa, olen onnistunut ennenkin. Tänään minun piti ottaa ovesta kuva. Olisin teettänyt julisteen. Järjetöntä, mutta sellainen suhteeni kirjakauppaan oli.

Kaapinovet auki

Olen koko elämäni ajan tiennyt olevani erilainen. Se tunne kuuluu väistämättä lähes jokaisen nuoren elämän kokemuksiin, mutta tämä on aina ollut erilaista, ajattelun tasolla. Olen tiennyt alisuoriutuvani, vaikka olen suhteellisen älykäs. Ja olen tiennyt, että ihmiset eivät aina ymmärrä minua eivätkä sitä, mitä tarkoitan sanoa. Minua on pidetty vaikeana, hankalana ja ikävänä ihmisenä. Säheltäjänä, joka ei saa elämässään mitään aikaan. Vähän alle nelikymppisenä virallisiin asiapapereihin päätyi se, minkä olin tiennyt jo vuosikymmenen ajan ja mikä oli tehnyt minusta lapsesta asti väkijoukossakin yksinäisen: minulla on adhd. Aikuisten naisten adhd on alidiagnosoitua. Jos aikuinen adhd-nainen sattuu olemaan vielä älykäs ja pystyy kompensoimaan älykkyydellään  adhd:taan, se saattaa jäädä diagnoisoimatta kokonaan. Diagnoosin kuva on mattinykäsmäinen, puukkohippasille helposti lähtevä, itseään hillitsemätön tapaus. Minä en ole sellainen, levottomuuteni on päässäni. Minulla ei ole addeihin usein liitettäviä liitediagnooseja ollenkaan: ei masennusta, ei persoonallisuushäiriöitä. Minun adhd-oireistani pahin ei ollut koskaan ylivilkkaus tai keskittymisen vaikeudet, vaikka toki ajatus lähtee minullakin herkästi harhailemaan. Minun pahin oireeni oli aina se, että pelkään aina pahinta. Jossain määrin elämänkokemukseni on johtanut siihen: kun on kuullut aina olevansa puutteellinen, hankala, tyhmä, ruma ja vääränlainen, ei voi odottaa ihmisiltä muuta. Pelkään, että ihmiset ovat minulle ilkeitä. Pelkään, etten kelpaa. Ja vaikka se on sinänsä minulle aivan sama nykyään, kelpaanko vai en, koska minun kanssani ei ole pakko elää, sisälläni elää vieläkin se pikkutyttö, johon sattuivat ne asiat, joita hänestä sanottiin.  Siksi olen elänyt aina suuren pelon kanssa, jopa sellaisten ajatusten, että kun lapsi tai puoliso menee ulos, ei kai hänelle käy mitään. Tasapaino on aina ollut minulle tärkeintä. Haluan ympärilleni rauhaa, enkä kestä riitaa, sotkua, sekasortoa. Päässäni on tarpeeksi sekasortoa ilman ulkoista kaaosta. Miksi on mennyt vuosia tästä kertomiseen Adhd-diagnoosi muutti elämäni. Jos et tunne minua tai et ole ollut kanssani tekemisissä vuosiin, olisit jutellessa hämmentynyt siitä, kuinka erilainen olen nyt. Se rauha, jota kaipasin, löytyi diagnoosin myötä. Olisin halunnut kertoa siitä välittömästi turuilla ja toreilla kaikille. Olisin halunnut julistaa, kuinka helpottunut olin. Ajatukseni olivat muotoa ”Ahaa, siksi siis. ” Mutta en voinut kertoa tästä silloin vielä. Elämässäni oli silloin ihminen, joka rikkoi sydämeni ja samalla muutaman ihmissuhteeni. Jälleen kerran en ollut tarpeeksi hyvä. Kun elämäni mullistui, olisin halunnut kertoa tästä ensimmäisten joukossa juuri hänelle. Tämä ihminen, joka hylkäsi minut, oli silloin ja on edelleen minulle äärimmäisen rakas. Minä en vain kelpaa hänelle enkä tule koskaan kelpaamaan. En silloisen tilanteeni enkä nykyisen rauhani kanssa. Se aiheuttaa suurta surua. Edelleen. Päivittäin. Tulen aina kaipaamaan häntä, mutta suhdettamme ei voi koskaan enää korjata. Hän on vihannut ja tuominnut minua liikaa. Mitä on tapahtunut diagnoosin jälkeen? Olen alkanut kirjoittaa romaaneja. Olen alkanut tehdä päivätyötä. Olen hyväksynyt itseni ja saanut rauhan. Ja nyt olen tullut asian kanssa kaapista. Se olkoon viimeinen askel, vaikka toki tästä pitää vielä kirjoittaa enemmän. Esteitä Miksi on ollut vaikea kertoa asiasta? Eihän asia toisaalta kenellekään kuulukaan, mutta olen viime aikoina miettinyt, että minun ei oikeastaan kuuluisi joutua salaamaan ominaisuuttani. Enkä suostu. Toisaalta ihan viime vuosina on käynyt niin, että asiasta puhumiseen on liittynyt ikäviä lieveilmiöitä. Kuten se kerta, kun joku sanoi adhd:n olevan keksitty diagnoosi. Tai se kerta, kun minua ei otettu mukaan luottamustehtävään- olenhan adhd ja ehkä en selviytyisi siitä tai tulisi toimeen. (Vaikka työkseni toteutan isompia projekteja joka viikko.) Kirjainyhdistelmäni asettaa siis tielleni turhiakin esteitä. En osaa sanoa siihen mitään muuta kuin että ”Saa kysyä.” Saa olla eri mieltä. Ja saa minusta olla tykkäämättäkin, kunhan ei tykkäämättömyydellään tuo elämääni draamaa, sillä minä olen koko elämäni ajan etsinyt tasapainoa ja rauhaa. Tätä. Tässä ja juuri nyt. Minut on helppo suistaa radaltani kipuun ja suruun, joten toivon, että saan tämän kerrottuanikin elää rauhassa ja jatkaa romaanin kirjoittamista. Tai sanotaanko, että erityisesti juuri nyt tämän kerrottuani. Lisää adhd:sta vaikkapa täältä.

Aaltoliikettä

Siihen asti, kun kaikki sujuu helposti, se sujuu helposti. Sitten kun ei, niin ei. Olen elänyt sellaisen ajan, jolloin kirjailijaksi päätyminen tuntui väistämättömältä kohtalolta. Näitä olivat ikävuodet neljästä vuodesta parikymppiseen. Parikymppisenä on kuolematon ja omnipotentti, kaikki on mahdollista. Olin kaksikymmentäkolme, kun esikoiseni syntyi ja kaksikymmentäkahdeksan tai -yhdeksän, kun kuopus ilmaantui. Ensimmäiset runot pitkään aikaan kirjoitin synnytyssairaalassa vuodeosastolla ja silloin tuntui, että on aika muistaa sekin osa itsestään. Hain Viita-akatemiaan reilun vuoden päästä ja voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun ensimmäisen kerran puoli vuotta Akatemiaan pääsemisen jälkeen. Ensimmäiset antologiat, joissa olin mukana, ilmestyivät samana ja seuraavina vuosina. Minun piti kuitenkin kasvaa ihmisenä ulos kirjailijaksi hinkumisesta ennen kuin sillä oli mahdollisuus toteutua. Minun piti luopua siitä, että kirjailija on tärkeä ja tajuta, että teksti on tärkeä, ei ihminen niiden takana. Vain vähän aikaa sitten Facebook heitti silmilleni näitä sen aikaisia pohdintoja, joiden aikana olin kolmenkymmenen ja vähän päälle. Olin kirjoittanut, että eihän tästä sittenkään mitään tule. Tuli siitä, mutta edelleen se puoli elämästäni niin kuin kai lähes kaikilla on aaltoliikettä. Olen nykyisin päivätyössä, viiden vapaana kirjailijana vietetyn vuoden jälkeen, ja lisäksi opetan luovaa kirjoittamista. Iltaisin ja viikonloppuisin olen todella väsynyt ja on ollut pakko tunnustaa, että omat voimavarat ovat rajallisia. Se tarkoittaa aaltoliikettä, sitä että välillä kirjailija tuijottaa lähes valmista käsikirjoitusta viikonkin ajan ja miettii, miksi ei vaan jaksa puskea sitä valmiiksi asti. Jonakin näistä päivistä minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa Välillä sanon, että otan nyt aikaa ja välillä, että nyt sen teen. Kumpikin on tavallaan totta, mutta törmäsin äsken ruokakaupassa kollegaan ja tunnustin tänään tuijottaneeni käsikirjoitusta kuusi tuntia tekemättä mitään. Viime vuosien oppi on ollut se, että jotkut kirjat ovat hankalampia kuin toiset ja identiteetti ei saa olla kiinni siitä, kuinka nopeasti jokin valmistuu. Ei edes siitä, valmistuuko se koskaan. Että lasten asiat, oma jaksaminen ja moni muu asia ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka monta liuskaa, apurahaa, palkintoa, julkaisua tai mitä muuta tahansa tässä elämässä ehtii tuottaa. Ongelma on se, että olen välillä todella surullinen siitä, että tarina, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi, ei vielä ole päässyt lentoon. Minä tarvitsen kirjoittamista kirjoittamisen tähden ja siksi väistämätöntä on, että jonakin näistä päivistä, viimeistään kesälomalla, minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa.

Käyttövoimaa

  Olen pelännyt elämässäni paljon. Se on tyypillistä alkoholistivanhemman, tässä tapauksessa -äidin, vanhimmalle lapselle, varsinkin esikoiselle. Kun kuvittelee nuoren elämänsä alkupuolen, että joutuu tai edes voi vaikuttaa asioihin, joihin ei voi, niihin liittyy myös harhainen kontrollintarve. Että jos astun lentokoneeseen, se putoaa. Että lapsille käy huonosti, jos en hätäile alituiseen heidän puolestaan. Että jos en huolehdi, huolehdi ja huolehdi, hoida, korjaa ja auta, kaikki ympärilläni romahtaa.   Mutta asiat kun ovat romahtaneet joskus, vaikka teen kaikkeni. Ja ne ovat voineet pysyä kasassa, vaikka en tee kaikkeani tai mitään. Pystyn tekemään asioille yllättävän vähän. Se on ollut tärkein opetus, jonka olen saanut keski-ikäisenä. Ja se on hyvä opetus: en ole myöskään kovin syyllinen, kun yritän kaikkea ja epäonnistun. Kirjoitin juuri ystäväni, ihailemani ja arvostamani  kirjailija Vuokko Tolosen Facebook-sivuille, ettei pelkäämiseen ole auttanut oikein mikään. Ei siis ennen tätä oivallusta. Ja vähän sarkastisesti lisäsin, että onneksi pelkäämiäni asioita on aika vähän, kuten luonnonkatastrofit, onnettomuudet, liikennevälineet, ajan kuluminen, sairaus, kuolema ja suurin osa ihmisistä. Vain ihmisiä näistä on oikeasti syytä pelätä. Sitä, että rakastaa eikä tule sittenkään hyväksytyksi, kelpaa. Ja siitä huolimatta kun kannattaa rakastaa, vaikka sitten tosi kaukaa. Pelko on ollut primus motor kirjoittamiselleni.   Pelko ja muut yliviritetyt tunteet ja aistit. Lapseni, kohta 17, sen ensimmäisenä oivalsi: ”Sinä äiti kirjoitat aina siitä, mitä pelkäät meille sattuvan. Siitä, mitä pelkäät eniten. ” Ammattikirjailija osaa peittää primaarireaktionsa sikäli hyvin, että siitä syntyy erilaisia tarinoita. Ne eivät kerro minusta, mutta paljastavat minussa kaikista arimman kohdan: sen, miten pelkään, että minut hylätään ja on hylättykin. Tai että minä kuolen. Tai että en kuole ja joku muu kuolee. Luonteeltani olen pieni jyrsijä selviytymismoodissa. Ihminen, joka ei koskaan unohda, jos on rakastanut. Kaikki luonteeltaan kivulias tai onni ovat käyttövoimaa. Kyetäkseen sellaiseen empatiaan on kyettävä sellaiseen epäempatiaan, että se hirvittäisi monia. Pitää uskaltaa kysyä ”entä jos”. Epäempatiaan, mutta vain päässään, punnitsemaan kylmästi, mitä tapahtuu, jos tapahtuu pahaa, mutta myös, jos hyvää. Se on klisee, mutta kirjoittajalla on kädessään avaimet hyvään ja pahaan. Viimeksi, vain pari päivää sitten kirjoitin, kuinka tarvitsen nyt muka aikaa. Se, ettei minusta enää ole kirjailijaksi, ettei siitä enää tule mitään, on ollut yksi peloistani. Ja kas, kun myönsin sen ääneen, valvoin seuraavan yön muistiinpanoja tehden. Olen nyt kipeä, mutta kun tervehdyn, minulla on kännykässäni kokonaisen romaanin runko. Seuraavani. Uskon siihen jo nyt. Tiedän mitä pitää tehdä ja enimmäkseen se on sitä, että katson, kun tapahtuu. En yritä kontrolloida sitä (ennen editointivaihetta, jolloin saa ja pitää olla sairaalloisen ja neuroottisen pakkomielteinen) vaan luotan. Luotan.

Kärsivällisyydestä; Nyt tarvitaan aikaa

Kun viikonloppu alkoi, huomasin olevani aivan hirvittävän väsynyt. Niin väsynyt, että nukuin todella pitkään ja harkitsin nukkuvani vielä lisää. Normaaliminä on sähisevä, liikahteleva ja energisen sininen sähköpallo. Se, joka tykyttää miljoonan sydämen voimalla joka suuntaan, tekee arkityön lisäksi kirjaa, opetuksia, urheilee, keskustelee, hoitaa muidenkin asiat, siivoaa komerot ja laulaa sen tehdessään. Kun aloin miettiä, missä vika, se oli siinä u-sanassa. Normaaliminä urheili lähes päivittäin Lintutarhan aloittamiseen asti. Se pikkuinen energiapallo ei väsynyt siihen, vaan pikemminkin sai energiansa treenistä. Kun aloitin Lintutarhan kirjoittamisen, en enää uusinut salikorttiani vaan pikemminkin vaatekomeron sisältöä. Voin reilusti sanoa, että aika paljon isompiin. Ihmisen pitää sallia itselleen ja päälleen myös lepoa. Sitä, että en nuku tällä hetkellä kunnolla ei kuitenkaan ratkaise mikään muu kuin se, että laitan selkäni kuntoon. Ja kun se on kunnossa, nukun paremmin. Ehkä romaanin kirjoittaminen ei siitä ainakaan hankaloidu.   Siitä minun pitikin kirjoittaa. Se ei nimittäin ole ollut elämäni helpoin käsikirjoitus, tämä, syntymässä oleva. Se on ollut elämäni vaikein. Itse asiassa, olen ensimmäistä kertaa elämässäni vakavissaan kyseenalaistanut, jaksanko tämän matkan loppuun. Tarinassa on kuitenkin valtavasti imua. Niin paljon, että minä haluan tehdä sen. Vaikka olen kyseenalaistanut ja vaikka se on edelleen aivan valtavan kesken. Syksyllä minulta ei vielä tule kirjaa. Katsotaan. Se on valmis sitten joskus. Uskon ja luulen, että sen imu säilyy lukijalle asti, sitten kun sen aika joskus on. On jaksettava odottaa, kirjailijankin. Sinä, lukijani: en ole unohtanut sinua.