Välitila

Jos muistaisin, millä otsikolla Anneli Kanto on blogissaan kirjoittanut jo tästä aiheesta, linkittäisin jutun heti tähän. Nyt en vain millään ehdi lukea koko hänen ansiokasta blogiaan läpi, joten kirjoitan aiheesta itse. (Välttelen samalla uuden käsikirjoituksen seuraavaa kirjoittamatonta lukua, jonka aloittaminen tuntuu lievästi sanottuna haastavalta.) Lintutarha julkaistaan virallisesti vasta elokuun alussa. Kirjaa näkee kuitenkin jo kaupoissa ja kuten aiemmin kerroin, olen jo tekijänkappaleetkin saanut. Se on siis tavallaan olemassa. Mutta: kritiikkejä ei vielä ole. Lukijakirjeitä tai muuta palautetta ei ole vielä tullut. Omanapainen kirjailija vaipuu odottamattomaan, mutta väistämättömään epätoivoon. Raskaana olleet ja lapsen saaneet saattavat tuntea haikean ja surumielisen olotilan nimellä baby blues. Siinä se nyt on. Taivas ei muuttunutkaan pinkiksi (tälläkään kertaa). Kaupunginisät eivät järjestäneetkään paraatia kotikadulleni. Herranjumala, edes kymppiuutisissa ei sanottu mitään. Taloni edessä ei messuakaan dingohysterian mittoihin paisunut fanipartio. Toivottavasti sinä, joka tätä luet, ymmärrät sarkasmini itseäni kohtaan. Kirjan kirjoittamisessa on vaiheita. Ne noudattavat suunnilleen samaa kaavaa. Ensimmäisessä vaiheessa kirja on suoraan jumalasta. Se on täydellinen, paras idea ikinä. On vain kirjailija ja idea. Idea kimaltelee auringossa kuin täydellinen kristalli. Se on timantti. Seuraavana aamuna eilen kirjoitettu on ihan kauheaa. Vähitellen se muuttuu siedettäväksi, vaikka ei täydellistä olekaan. Epätäydellisyyden hyväksyy. Kirjahan on oikeastaan ihan hyvä (vaikka olenkin lukenut sen jo kolme tuhatta kertaa ja ajattelen, että nyt on toisten vuoro). Aika kiva kirja! Kunpa lukijat löytäisivät sen. Miksei yhtään kommenttia tule? Tulisi jo. Jos joku kertoisi, että on lukenut ja ihastunut tai vihastunut. Ei niitä varmaan tulekaan. On kulunut seitsemän tuntia ensimmäisen kirjan ilmestymisestä kirjakaupan hyllylle. Taivas on edelleen sininen eikä paraatia kuulu. Kun avaa parvekkeen oven, kadulla ajaa ensin ambulanssi ja sitten humalainen huutaa. Kirjailija googlettaa kirjan nimen (ja oman nimensä) kolmannentoista kerran saman päivän aikana. Ei vieläkään mitään. Aikaa on kulunut seitsemän tuntia ja kolme minuuttia ensimmäisen kirjan ilmestymisestä kirjakaupan hyllylle. Kustantaja on varmaan jo unohtanut minut, ajattelee kirjailija. Hän lähettää hädissään kustannustoimittajalleen sähköpostia, vaikka tämä on lomalla Alpeilla. Lisäksi hän soittaa parhaalle ystävälleen ja kysyy, onko varmasti olemassa. Ystävä rauhoittelee ja kertoo olevansa kirjan sivulla kolme. Kirjailijan ei kannattaisi nyt häiritä, kun ystävä lukee. Ei tämä ihan paska ole, kirjailijan ystävä vakuuttaa. Kirjailija rauhoittuu ja jaksaa odottaa seuraavaa palautetta kolme viikkoa, kuusi tuntia ja seitsemän minuuttia. Mutta hän laskee niistä jokaisen.

Valmis

Joskus yhden näppäimen painaminen tuntuu hurjalta. Kun kirja tulee valmiiksi, tarkoitan kokonaan valmiiksi, taitto on tarkistettu ja siinä se on, sähköpostissa valmiina lähtemään maailmalle, tuijotan enteriä kuin liekehtivää vihollista. Kuinka monta virhettä minulta jäi huomaamatta? Painan enteriä ja lähetän kirjan matkaan. Kirjoitan Facebookiin voitonriemuisen päivityksen, käyn saunassa ja parvekkeella ihastelemassa mieheni lakkaamaa olohuoneenpöytää. Onko se sittenkään valmis/ ihan tarpeeksi monta kertaa hinkattu/ mihin kolme vuotta meni? Käy ilmi, että enter onkin panic button. Se on sellainen, vaikka tasan tarkkaan tiedän lähettäneeni matkaan valmiin kirjan. Juuri niin valmiin, kuin voin. Itse asiassa, tarkkaan ottaen, kun luin sen tänään, alkoi tuntua, että tämähän on hiton hyvä kirja. Niinhän sä luulet! Menen nukkumaan ihan kohta. Luuletsä nukkuvas, hähhähhää? No okei, nyt jännittää vähän. Aina, joka kerta jännittää saada kirja valmiiksi. Jos olisin useamman kirjan vuodessa julkaiseva kirjailija, olisin elokuuhun mennessä jo sairaalassa verenpainelääkityksellä. Tai jollain muulla lääkityksellä. Onneksi en ole ihan niin nopea, joten kirjajännitystä ja siitä johtuvaa luopumisen haikeutta podetaan vain parin vuoden välein.

Lähiympäristön tuki

Minulla on hyvin poikkeuksellinen puoliso: jo silloin, kun kirjoitin esikoistani ja kirjalliset ansiot olivat vähäiset, vain joitakin kirjoituskilpailupalkintoja, hän kannusti minua jäämään kotiin kirjoittamaan kirja kunnolla. Kaikki eivät aina, varsinkaan tuolloin, ole ymmärtäneet sitä, miten meillä toimittiin. Mieleen on jäänyt vahvoja muistoja siitä, millaisia asioita ihmiset ovat joskus pahaakin tarkoittamatta sanoneet. Eräs ystävä, joka ei ole syystä tai toisesta, masennussairauden vuoksi ja niin edelleen, sopeutunut työmarkkinoille, sanoi: ”Me kaksi olemme samanlaisia. Meistä kumpikaan ei halua tehdä mitään!” Ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut. Mutta minä halusin, ja tein, työ oli sillä hetkellä näkymätöntä työtä. Varmasti moni ajatteli, että minulla on kiva (pakkomielteinen) harrastus. Puolisoni ymmärsi jo silloin, mitä tein. Uskoi ja luotti. Kaikille tällainen poikkeuksellinen ratkaisu, joka silloin meillä tehtiin ja jonka varaan uskalsin heittäytyä täydellä uskolla, ei varmastikaan ole mahdollinen. Kyllä se meilläkin on merkinnyt taloudellisia uhrauksia: me emme matkustaneet ulkomaille. Me emme ostaneet isoa taloa, uutta autoa tai ylipäätään mitään sellaista, mitä ihmiset usein unelmoivat elämässään saavansa. Mutta minun unelmaani ei voinut saavuttaa rahalla. Siihen tarvittiin aikaa ja rauhaa. Olin jääräpäisesti päättänyt kirjoittaa. Ja minä kirjoitin. Tuhansia tunteja. En ehkä ole koskaan kiittänyt puolisoani kunnolla siitä, minkä hän minulle tuolloin mahdollisti. Perheemme aikataulu tehtiin silloin siten, että kirjoittamisen opintoni tulivat ensin. Minulle tuli vain vähän poissaolotunteja, mistään. Sanoin harvoin ei, kun tuli mahdollisuus olla jossakin projektissa mukana. Joku kollega sanoi joskus jossain, että kirjailija ei ole kaikkein helpoin puoliso. Ei voi tietenkään yleistää, mutta näin varmasti on ainakin minun kohdallani. Kirjoittaminen on vaativa perheenjäsen, ja se vie tilaa. Prosentit ovat kirjailijaksi tahtovaa vastaan. Kovin harva onnistuu, ja se on tavallaan hyväkin. Jos varhaisvaiheen tekstini olisi julkaistu, kuolisin häpeästä nyt. Niiden kanssa olisi pitänyt elää koko loppuelämä. Toistuvat eit kasvattivat minua sekä kirjoittajana että ihmisenä. Samoin ehkät ja melkeit. Sanoin äsken, että moni ei ymmärtänyt. Se johtuu varmasti prosenteista. Kirjailijaksi tahtominen on paitsi paradoksi (eli niin kauan, kun haluaa kirjailijaksi eikä mene teksti edellä, se harvoin onnistuu) myös todella vaikeaa. Tätä vasten on todella luontevaakin, ettei edes lähipiirissä kunnolla tajuttu, mitä teen ja miksi. Nyt voisin sanoa, että hahhahhaa, mitäs minä sanoin, mutta en sano. Kovan työn lisäksi piti olla rutkasti onnea ja mikään ei ole sanottua. Vaikka tavoitteena on pitkä ura, julkaiseminen voi tyssätä tänään tai huomenna. Ala on tuulinen, myös julkaisseet kirjailijat saavat hylkäyskirjeitä. Minulla on yksi ystävä, jolle soitan aina ensimmäiseksi hyvien ja huonojen uutisten kohdalla, tietysti puolisoni jälkeen. Hän tietää minusta kaiken sen, minä olen osannut kertoa ja myös niitä asioita, joita en ole kertonut, tajunnut tai jättänyt sanomatta. Hänen suhtautumisensa ei ole muuttunut vuosien varrella miksikään: hän uskoi minuun silloin, kun mitään ei varsinaisesti ollut vielä tapahtunut, mutta toisaalta en ole nyt asioiden tapahtuessa mitään muuta kuin sama ihminen kuin ennenkin hänelle nyt. Tämä ystäväni on aina ensimmäisten joukossa, joka lukee käsikirjoitukseni tai ainakin kuuntelee osia siitä. Näemme harvakseltaan, sillä hän ymmärtää itsekkään taipumukseni hukkua työhön. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä vaikka välissä on viikkoja, joskus jopa kuukausia, jatkamme aina samasta kohtaa, mihin on jääty. Ja minulla on pieni ystäväporukka, jossa kellään ei tavatessa ole ammatteja ja arvoja. On vain lämmin ystävyys. Minulla on mieheni perhe, jonka yhteys on kiinteä. Ne ovat arvokkaita ympäristöjä, joissa voi hengähtää. Merkityksellinen tuki voi olla niin pieniä asioita: minulla on eräs toinen ystävä, joka tuo minut säännöllisen epäsäännöllisesti yhteisestä menosta kotiin. Meillä on autoystävyys, parkkipaikallamme on käyty merkittäviä keskusteluja kirjoittamisesta, ihmisistä, elämästä ja maailmasta. Onneksi minulla on heidät kaikki. Huomaan joskus, että en ole puhunut viikkoihin käytännössä kenenkään muun kuin puolisoni, lasteni ja oppilaideni kanssa. Silloin on hyvä asettua hyvään asentoon, ottaa lasillinen viiniä ja sanoa, että kuule. Vaikka niitä kuulumisia ei ehkä paljon olekaan, koska toinen on viettänyt kaiken välissä olleen ajan sohvalla mielikuvituskavereittensa kanssa. Vaikka kirjailijan työ on yksinäistä, ei ole hyvä olla yksinäinen ”silloin, kun ei ole kirjailija”-ihminen on niin paljon muutakin kuin työnsä. Waltari taisi sanoa, että kirjailijan titteliä käyttävät innokkaimmin ja ahkerimmin ne, joilla on siihen vähiten syytä. Itse halusin kirjailijaksi nelivuotiaasta, mutta nyt kun se on totta vierastan vähän koko sanaa. Mutta ehkä se on termi sille, että saan nyt todellakin tehdä tätä, mistä olen aina halunnutkin. Yksin, ilman tukea, se ei varmaankaan olisi mahdollista. Ainakaan en halua sitä koskaan kokea.

Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2017

Eilen oli todella mukava päivä. Kävin taas syömässä kakkua Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkintojenjaossa, kun jo toinen oppilaani voitti proosasarjan putkeen. Kaksi vuotta, ei hullummin, varsinkin kun ottaa huomioon, että pojasta polvi paranee: itse olen voittanut kilpailun kahdesti ja ollut kerran kolmas, mutta proosasarjassa en ole koskaan saanut palkinnon palkintoa. Kirjoitin eilen Facebookiin siitä, miksi ylipäätään olen palkintotilaisuuksissa oppilaideni mukana. Siihen liittyy läheisesti sellainen tarina, että ensi kerran kun voitin kisan, silloinen Viita-akatemian opettajani Vuokko Tolonen oli palkintojenjaossa mukanani. Voimakkain muistoni tuosta vuoden 2004 tilaisuudesta onkin se, kun Vuokko lähetti minulle lentosuukon huoneen halki, kun selvisi, että olen voittanut kilpailun. Lupasin tuolloin itselleni, että jos olen joskus opettaja, menen mahdollisuuksien mukaan aina paikalle, jos oppilaitani palkitaan. Niin voimallinen muisto siitä syntyi. Lentosuukko huoneen poikki voi olla voimallinen muisto, Pirkanmaan kirjoituskilpailu on tärkeä- niin tärkeä, että kun sen lopettamista muutama vuosi takaperin suunniteltiin, perustin addressin. Hyvä, että perustin. Kilpailu on voimissaan ja tämän vuoden kisasato näytti erityisen lupaavalta. Juttelin palkintojenjakotilaisuudessa tuomarina toimineen kollegan kanssa. Hän oli ajatellut, että yksi kisassa palkituista runoilijoista olisi oppilaani, löysi teksteistä joitain yhteisiä maailmoja ja sävyjä. Hän tuntee varhaisvaiheen työtapani hyvin, olimme Viita-akatemiassa samalla vuosikurssilla peräti kolme vuotta. Joskus oivallus tulee tällaisten mielenkiintoisten keskustelujen kautta ja nyt eilen sen keskustelun myötä sain sanoiksi todella tärkeän ajatuksen. Olen sitä mieltä, että JOS KIRJOITTAMISEN OPETUKSESSA TEKSTISSÄ VAHVISTUU OPETTAJAN ÄÄNI KIRJOITTAJAN OMAN ÄÄNEN SIJAAN, ON MENTY PAHASTI VIKAAN. Kyseinen runoilija ei luonnollisesti ole koskaan ollut oppilaani, onneksi. Mutta ajatus, joka sitä myöten syntyi sanoiksi joskin se oli ollut olemassa jo pitkään määrittelemättömänä ajatuksena, on tärkeä. Opettajan tehtävä on vahvistaa kirjoittajan minää, omaa kieltä. Sitä erityistä, joka hänessä luonnostaan on. Opettajan tehtävä on avata häkin ovi. Minun piti oikeastaan kirjoittaa kirjoittajan työkaluista tänään. Eilen, palkintojenjaossa istuessani, oppilaani osoitti vanhempiaan, jotka istuivat pari riviä takanamme. Käännyin nopeasti katsomaan ja totesin taas saman kuin monesti aiemminkin. Kirjoittaja tarvitsee työkalupakkiinsa omaäänisyyttä, rohkeutta, aikaa. Mutta sen verran proosalliseksi on tämä työ viime vuosina muuttunut, että ajattelin taas, että kirjoittajan tärkein työkalu on vahva selkä. Käännyin, katsoin, tuntui kuin kylkeeni olisi pistetty puukolla. Kahden minuutin kuluttua happi kulki taas. Tälle asialle on pakko tehdä jotakin, pian. Illalla lueskelin tilaisuudesta mukaan saamaani antologiaa. En lähde perkaamaan sitä tarkemmin, koska 7/9 palkitusta oli ystäviä ja tuttuja tänä vuonna. Sanonpahan vain, että voittajanovelli, Emily Hallfastin Von Herzen, oli voittajanovelli ansaitusti, koska sen rakenteeseen oli tehty töitä niin paljon, että se kulki vaivattomasti. Mutta että myös kunniamainitun Maria Laakson Camera Obscure lumosi groteskiudellaan, julmuudellaan ja omaäänisellä maailmalla. Runosarjan voittaja Titta Minkkinen oli löytänyt kiinnostavia ratkaisuja, katsokaa myös se, jos antologian käsiinne saatte. Puheenomaisuus on yksi johtotähteni, jota toistan lyriikan opetuksessa. Siihen runosarjassa palkituilla oli jo vahvaa pyrkimystä ja sinne oli monesti päästykin. Minä tiedän, että on joukko ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että kirjoittamisessa ei voi kilpailla. Ettei sitä voi opettaa. Tämän vuoden Pirkanmaan kirjoituskilpailun summa summarum on osaltani kuitenkin se, että suurin osa kilpailussa tänäkin vuonna menestyneistä on aktiivisia ja opetusta saaneita kirjoittajia. Kun kirjoittamisen opetus tähtää kirjoittajan oman äänen kirkastamiseen ja löytymiseen, ollaan oikeilla jäljillä. Aina maailmasta löytyy nuoria, kirkasotsaisia kirjailijoita, jotka tuntuvat ajattelevan olevansa sukupolvensa ääni ja ettei heitä voi kukaan opettaa. Hyvä niin, mutta me kirjoittamiseen hiukan arkisemmin suhtautuvat työmuulit otamme vastaan, tarjoamme ja tarvitsemme hiukan tukea toisiltamme kuulostaaksemme mahdollisimman rohkeasti itseltämme.

Itsepäiset romaanihenkilöt

Kirjailijan arkea on se, että kun edellinen kirja on vasta vaiheessa, onkin jo aika aloittaa myös uusi. Tällä hetkellä taistelen uuden käsikirjoituksen aikatasojen kanssa, niitä on monta ja niiden järjestykseen saaminen ei ole täysin ongelmatonta. Uusi käsikirjoitus tuottaa myös uskomatonta iloa: tässä sitä mennään taas. Aloittaminen, kun sen saa kerran aikaiseksi, saa unohtamaan ulkokirjalliset asiat. Tässä vaiheessa uuden käsikirjoituksen valmistuminen on niin kaukana, ettei sitä oikeastaan hahmota lainkaan. Se antaa tietynlaista vapautta kirjoittamiseen ja olemiseen. Hetkeksi, mutta onneksi (ainakin tämä) kirjailija osaa huijata itseään- tässä vaiheessa käsikirjoitus on täysin omani, vain minua varten ja kaikki mahdollisuudet ovat joidenkin kymmenien liuskojen kohdalla vielä olemassa. Voisikin sanoa, että työn alla oleva keskeneräinen kirja sisältää kaiken potentiaalin täydelliseen kirjaan. Sellaista siitä ei koskaan tule. Mutta kun kirja on vasta ajatus päässäni, potentiaali siihen on. Joskus apuraha-anomusta kirjoittaessaan sen hoksaa myös ongelmaksi. Kun kirja on vielä kirjoittamatta, se on suuri kysymysmerkki kirjoittajalleenkin. Ei voi tietää, millainen kirja siitä tulee. Edessä vilkkuu apurahahakemuksen kursori lomakkeen kohdassa, johon vasta syntymässä olevan ominaisuuden tulisi kyetä litteroimaan joksikin järkeväksi kokonaisuudeksi. Siinä kirjailijaparka sitten istuu ja yrittää vakuuttaa, että hyvä tästä tulee. Olen nyt kolmesti onnistunut kirjoittamaan mielestäni ihan mainion kirjan. Mutta onko siitä tullut se kirja, joka mielessäni häämötti silloin ihan aluksi? Ei. Valmiiseen kirjaan vaikuttaa niin moni asia, eikä vähimpänä se, että kirjan henkilöt tapaavat olla aika itsepäisiä. Olen suunnitellut tapahtumat, pohjustanut ne käsikirjoituksessa, kuljettanut henkilöitä uskollisesti tapahtumaketjun eri vaiheissa. Sitten tulee se kohta, jonka olen suunnitellut pitkälle etukäteen. Romaanihenkilö katsoo kohtaloaan pää vinossa, vähän arvosteleva ilme kasvoillaan ja sanoo ei. Luuletko sinä todella, että se menee noin? Ei muuten mene. Ja lopulta minun on tunnustettava, että ei menekään. Se menee jotenkin ihan toisin. Myös kustannustoimittajalla saattaa olla jotakin sanottavaa. Onneksi on, sillä omalle tekstilleen tulee ajan kanssa täysin sokeaksi. Siinä voi käydä niin, että junarata pohjoisesta Tampereelle kulkeekin yhtäkkiä Hämeenlinnan kautta ja päähenkilön päähän kasvaa kolmessa päivässä pitkät hiukset. Ei välttämättä käy, mutta niin voi käydä. Pää kehittää myös yhteyksiä, joita ei itse aluksi huomaa. Kaksi henkilöä pyrkiikin yhdeksi, johonkin muodostuu aukko, johon tarina määrittelee raamit. Sata liuskaa on se raja, johon päästyäni alan ihmetellä. Tarina joko kantaa tai ei kanna. On hyvä olla kirjoittamisen rutiineita. Minun piti aloittaa tänään, antaa itselleni jälleen määritelty työaika, johon pyrin vähintään viitenä päivänä viikossa. Migreeni päätti kuitenkin toisin, joten sen aika onkin huomenna. On varmasti rutinoituneempiakin kirjoittajia kuin minä, sellaisia, jotka pystyvät jo alussa määrittelemään juonen insinöörintarkasti. Kadehdin hiukan sellaisia, en halua pitää taiteilijamyyttejä pystyssä kun sanon, että itse en siihen taida koskaan pystyä. Se vaatii sitten useampia kierroksia kuin insinöörintarkalla, jolla homma on jo ensimmäisellä kierroksella aika hyvin suunniteltu. Mutta itsepäiset mielikuvituskaverini toimivat ainakin vielä vähän toisin. Nyt olen ainakin taas muutamia kuukausia täysin vapaa kirjailija. Se vapaus on kuitenkin fiktiivistä, koska se vapaus pysyy vain kirjoittamalla lisää. Se on kuudesta kahdeksaan tunnin työpäivien säännöllistä työaikaa vaativaa vapautta, vähintään parin liuskan päivätahdin rytmittämää vapautta. En ole koskaan ollut yhtä kiitollinen mistään kuin siitä, että olen näin sidoksissa työn tekemiseen. Itsepäiset romaanihenkilöt, tervetuloa elämääni. Hauska tutustua.

Ilonaiheita ja katteetonta uskoa

Kevät tulee ja ei tule samoina päivinä. Aurinko porottaa täydeltä taivaalta ja kun saa vaivalloisesti käännettyä katseensa sinne, alkaakin sataa jalkarättejä. Minä, joka odotan kuumeisesti loppukesää ja sadan plus yhden päivän päässä häämöttävää maalia yhden kirjan suhteen ja toisaalta jotain lämmintä alkukesän päivää, jolloin kaikki sopimani hommat ovat pulkassa ja saan aloittaa kunnolla uuden romaanin kirjoittamisen, häivähtelen ilon ja epätoivon välimaastossa. Kevät tulee ja lähtee. Enimmäkseen nämä viime päivät ovat täyttyneet ilolla, tänään kävin meidän Pirkkalaiskirjailijat ry:n tiloissa tsekkaamassa Taidesuunnistuspöhinän siellä, vaikka en suunnistamaan muutoin ehtinytkään. Jos ette tänään ehtineet sinne niin huomenna sunnuntaina kannattaa tsekata se, jos vain kynnelle kykenee. Kirjoitin äsken  kirjoittajaryhmälleni aiemmin kurssiani varten kirjoittamani jutun tarinan uskottavuudesta puhtaaksi ja lähetin sen ryhmään. Kirjailijana  olen luonnollisesti taitava prokrastinoija, joten nyt kun olen viimein kotona ja minun pitäisi aloittaa parin tunnin rutistus työhommiin, koen välttämättömäksi kirjoittaa ohjeita fiktion kirjoittamisesta ja päivittää blogini, ennen kuin aloitan. (Kohta kai opettelen soittamaan nokkahuilulla Tuiki, tuiki tähtönen jollei puolisoni patista minua töihin sillä verukkeella, että olen tässä aloitusvaiheessa sietämätön.) Kirjoitin siis aiemmin fiktiivisen tarinan lainalaisuuksista, uskottavuudesta- se mikä on uskottavaa minulle ei välttämättä ole sitä toiselle. Juttu on tähän kopioitavaksi liian pitkä, mutta jonkinlaisesta konsistenssista taisin siinä kirjoittaa- oppilaani tuskaili uskottavuuden kanssa ja alkuperäinen juttu oli vastaus siihen. Nautin opettamisesta, se pakottaa minut katsomaan omaa kirjoittamistani silmiin. Nautin minulle esitetyistä vaikeista tai jopa mahdottomista kysymyksistä, koska minun on keksittävä vastaus. Niinpä kirjoitin, että uskottavuuden ensimmäinen askel on konsistenssi, siis se, että se mikä on vinossa alussa on johdonmukaisesti vinossa koko matkan ja kulma mielellään vaan levenee. Että aito dialogi on paitsi ristiinpuhumista, myös epäloogista, iän, taustan, murteen ja ajan värittämää. Että taustat, lait, paikat ja faktat on tarkistettava. Yksityiskohtiin ja laajoihin kuvakulmiin keskityttävä. Että tunteen on oltava aito, vaikka tapahtumaketju harvoin on. Että ristiriita on, vaikkakaan ei elämässä, fiktiossa välttämätön. Että romaanihenkilön jatkuvuus on olennaisemmassa asemassa kuin oikean henkilön. Ja että on uskottava itse. Se on ehkä olennaista. Kuulun Facebookissa ilahduttavaan kirjoittajaryhmään, jossa on sekä julkaisseita kirjailijoita että pitkälle harrastaneita kirjoittajia. Aika ajoin joku siellä vaipuu epätoivoon ja kirjoittaa, että eihän tästä mitään tule. Prosenttien valossa hän voi olla oikeassakin. Mutta kuka koskaan olisi päätynyt kirjailijaksi todennäköisyyksiin uskoen ja sitä polkua seuraten? Kyllä meidän kaikkien on jossain vaiheessa ollut uskottava ihmeisiin, jotta tässä ollaan. Reppu selkään ja nauttimaan matkasta. Etsimään ilonaiheita, suunnistamaan. Itselleni osui tänään täysin mahdoton ilonaihe. Kirjoittajaryhmäni luottamushyppy oli tänään, uskokaa tai älkää, mahdottomaan uskominen, sillä yhdellä meistä oli tänään mukanaan auringossa kuivunut sammakko, jonka koskettamisen hän kertoi vanhan kansanuskomuksen mukaan tuovan onnea ja terveyttä. Ei siihen koskenut vain yksi meistä, vaan me kaikki. Sadan päivän päässä seuraavan kirjansa julkaisusta kitusteleva kirjailija, jolle onnen- ja ilonaiheita on lähipäivinä tarjottu useasti, silitti sen nahkaa kahdesti sormenpäillään. Ihan vain varmuuden vuoksi, sillä mahdoton on ollut mahdollista jo useamman vuoden ja monta päivää.

Kirjasuhteen päättyminen

Lähetin käsikirjoituksen matkaan kuin ystävän, jonka alituiseen yöpymiseen fiktiivisellä kesämökilläni olen jo hiukan kyllästynyt. Tiedättehän, se on kiva, mutta aika aikaa kutakin. Kirjoitin Facebookiin ajatuksen, joka oikeastaan vain livahti sinne lupaa kysymättä: ”Kirjasta taisi tulla hyvä”. Mutta ei kai näin saa omastaan sanoa, pitää vähän nolostella ja sanoa, että ihan ok kai siitä tuli. Minulla oli tämän kirjan kanssa kolme vuotta intiimit välit. Se jakoi ne vuodet tilan vuoteessani, söi päivällispöydässäni (tai tarkemmin ottaen: hätäisiä välipaloja sohvalla, nopeita voileipiä kävellen kun piti palata koneelle tai juosta opettamaan, käytännössä mitä tahansa paitsi pitkiä päivällisiä pöydässä) ja se häiritsi minua suihkussa, kun sain juuri shampoon päähäni. Se häiritsi suhteitani muihin kirjoihin. Juuri, kun välini alkoivat lämmetä jonkun muun kirjan kanssa, se tunki väliin ja muistutti, että minä kuulun ainoastaan sille enkä kenellekään muulle. Että minä olen hänen muulinsa, tätä tekstiä tässä näin minun kuuluu kantaa. Se ei ollut mukava tyyppi. Sen ajatukset olivat monta kertaa äärimmäisen ärsyttäviä, häiritseviä, julmia ja töykeitä. Se piti ajatuksiaan kaikista tärkeimpinä ja töytäisi ne kaiken muun ajattelun tielle. Nyt se sitten lähti ja minulla on sitä ikävä. Näen sitä kyllä vielä, mutta se ei asu enää kanssani, se tulee kylään ensin oikovedoksena ja sitten kansissa, näyttää nätiltä ja vähän vieraalta, ihan kuin sillä olisi uusi takki tai kampaus. Minulla on kyllä jo jokin, josta olen hiukan kiinnostunut, mutta minun pitää odottaa, että tämä kirja jättää minut kokonaan. Minun pitää olla vähän surullinen ja vähän onnellinen siitä, että kolmen vuoden suhde on ohi ja asunnossa ihan pikkuisen kaikuu. Ei, ei surullinen, vähän haikea ja sininen vain. Mutta nyt minulla on aikaa miehelleni ja perheelleni, kunnes seuraava kirja ryöstää pienen osan minusta, aluksi. Kunnes pikkusormi ei enää riitä. Eikä se koskaan riitä.  Onneksi, sillä innostuminen, mukaan tempautuminen, on osa kirjallisuuden lumoa. Ja onneksi kirjailijakin saa toisinaan osansa siitä.