Tampere Filharmonia for Dummies- Ensikertalaisena konsertissa

Aktiivisena kulttuurinharrastajana minulla on yhä sokeita pisteitä. Olen klassisen musiikin puolelta tutustunut mm. ooppera- ja operettimusiikkiin jonkin verran, mutta en ole koskaan ollut Tampere Filharmonian (tai missään muussakaan klassisen musiikin) konsertissa. Asia korjaantui tänään.  Tampere Filharmonia eli Tampereen kaupunginorkesteri on 97 muusikon täysimittainen sinfoniaorkesteri. Sen syyskausi alkoi eilen ja ensikertalaiselle ystävällisesti tarjolla oli mielenkiintoinen kattaus eri tyyppistä musiikkia.  Konsertti on ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Matthew Hallsin toisen kauden toinen konsertti, sillä kausi on avattu elokuussa monien tuntemalla Puistokonsertilla. Solistina konsertissa toimi kriitikkojen ylistämä Maximilian Hornung (Saksa), jonka instrumentti on sello. Tämä lisäsi osaltani odotuksia, sillä vaikka voin rehellisesti sanoa, että vaikka en tiedä klassisesta musiikista oikeastaan mitään, tiedän, että sello on lempisoittimeni.  Tietämättömyyteni tunnustettuani voinkin samalla pyytää anteeksi. Jos konserttiarvioni sisältää epäkonventionaalisia mielipiteitä, vääriä termejä tai suorastaan idioottimaisuuksia, voitte laittaa ne kaikki viattomuuteni piikkiin.  Kun nyt aloitan, haluan tietää kaiken  Miten päädyin konserttiin nyt (ja toisaalta; vasta nyt)? En tiedä, miten olen onnistunut välttämään konsertit näin pitkään. Meillä on Suomen mittakaavassa iso ja ymmärtääkseni arvostettu kaupunginorkesteri. Minulla ei ole ollut mitään syytä, miksi en olisi tutustunut siihen jo aiemmin. Toimittajana tulin aiemmin vierailleeksi vaikka missä. Kirjailijana olen solminut paljon tuttavuuksia, enkä vähiten kulttuuripiireissä. On luultavasti vain sattumaa, että en ole koskaan aiemmin mennyt konserttiin. Tarvittiin vain yksi klassista musiikkia elävä ja hengittävä ystävä, jotta käynti saatiin järjestettyä, ja näin todella kävi. Kun hyvä ystäväni Reetta esitti kutsun soitettuaan ensin viulua omassa olohuoneessani, hyväksyin kutsun lämpimänä loppukesän päivänä mielelläni ja ihmettelin, miksi en ollut keksinyt sitä koskaan itse.  Kirjailijana ja (ex-)toimittajana minulle on luontaista etsiä tietoa varsinkin aiheista, joita en itse tunne. Kun päivämäärä konsertille oli sovittu ja tiesin, mitä olisimme menossa katsomaan, alkoi itselleni tyypillinen tiedonhaku. Kuka on Matthew Halls? Entä Maximilian Hornung? Tampere Filharmonia oli jo entisestään tuttu toimittajanuran ajoilta. Mutta entäpä esitettävät teokset? Kuuntelin ne etukäteen aavistamatta, kuinka paljon live-esitys vaikuttaisi kokemukseen.  Vain minua varten, minua soittaen  Kuten jo otsikossa sanoin, kokemus oli “for Dummies” (otsikko viittaa kokonaiseen kirjasarjaan, jossa avataan aloittelijoille sitä ja tätä) sillä riippumatta siitä, kuinka paljon tietoa haalii paperilla kokematta oleva kokemus on juuri sitä: kokematta. Ystäväni oli hankkinut minulle lipun, mutta se oli seurueestani melko kaukana, sillä lippujen hankkiminen vierekkäin ei ollut onnistunut. Kokonaisuutena ratkaisu toimi minulle hyvin, sillä yksin istuen olin musiikin vietävänä, armoilla ja kohteena, yksin. Konsertti, jossa oli salillinen ihmisiä, oli suunnattu yksin minulle.  Konsertin avasi Jean Sibeliuksen Aallottaret, jota edelsi aikakausi, jolloin Sibelius käsiohjelman mukaan “kahlasi syvissä vesissä”, sillä “vakavia sairasteluita seurannut eksistentiaalinen ahdistus ja alkoholin vaihtuminen vesilinjalle” sekä “maailmalta kantautuneet tyylivirtaukset horjuttivat yhdellä kertaa sekä elämän että sävellysten harmonioita”. Vaikka Aallottaret on edeltäjiään tyyntyneempi, se on maalauksellinen, monitahoinen ja onnistuu murtamaan konserttia edeltävinä päivinä minussa velloneen uupumuksen niin, että olenkin yhtäkkiä terävästi hereillä.  Siinä, missä Aallottaret on miellyttävää ja universaalisti ihmisen musiikintajuun istuvaa musiikkia, luvassa on kuitenkin ihan toinen vaihde. Maximilian Hornungin esittämä, Henri Dutilleuxin Tout un monde lointain (koko kaukainen maailma) on vuosina 1916-2013 eläneen ranskalaissäveltäjänsä suppean tuotannon tärkein teos ja repii mukavan maailman hajalle. Jos äsken soitettiin minulle, nyt soitetaan minua. Ajattelen teosta kuunnellessani, että se on musiikillisessa mielessä se, mikä minusta teki runoilijan. On järisyttävää seurata solistin työtä lähietäisyydeltä: vaikka en tiedä mitään, ymmärrän, että teoksen esittäminen vaatii soittajaltaan lähes virtuoottista taitoa. Tuijotan aktia ravistettuna ja ahnehdin joka nuotin ja liikkeen. Jos en tiedäkään klassisesta musiikista juuri mitään, tämän minä ymmärrän. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta olleeni oikeassa. Se on runo! Teoksen osat viittaavat Charles Baudelairen katkelmiin runokokoelmasta Pahan kukat, jonka tunnen itse sävelteosta paremmin.  Hiljaiseksi vetää Väliajalla minulla on mielessä monta ajatusta, jotka olen konsertin aikana halunnut kertoa ystävälleni. Äsken näkemäni ja kuulemani kuitenkin tuntuvat vielä vatsassa ja rintakehässä niin, että olen ehkä aika hiljainen. Olen miettinyt ennen väliaikaa, että muistaisin sanoa ainakin sen, että huomioin konsertista varmaan asioita, joita kokenut konserttikävijä ei huomaa. Kuinka taidokasta, taloudellista liikettä on partituurin sivun kääntäminen juuri oikeassa kohtaa. Kuinka ilmeikästä ja visuaalista soittaminen yllättäen onkaan.  Olen etukäteen odottanut konsertin päättävää Gustav Mahlerin Sinfonia nro 1:sta eniten. Olen senkin kuunnellut ja pitänyt kovasti ajatuksesta, jonka jostain luin. En muista ajatusta tarkkaan, mutta sitaatin mukaan säveltäjä itse oli sanonut, että sinfonian tulee sisältää koko maailma.  Näin varmaan on. Neliosaisen sinfonian ensimmäinen osa vie luontoon, seuraavat osat aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Komea konsertto menee osaltani kuitenkin vähän hukkaan, sillä en saa mielestäni aiempaa kokemusta siitäkin huolimatta, että kuuntelen sen intensiivisesti ja erityisesti kolmannessa osassa on toistuva teema, jonka tunnistan etäisesti jostain (ja en nyt tarkoita surumarssiksi muuntunutta Jaakko Kultaa, vaan jotakin, mikä tulee sen jälkeen.) Koen jääväni konsertolle jotain velkaa, kun se menee minulta näin ohi, ja lupaan itselleni kuunnella sen kotona uudelleen, vaikka olenkin jo oppinut, että tallenne häviää reippaasti live-esitykselle. Mutta näinhän se on: komeasta kokonaisuudesta jää aina jotakin käteen ja jokin livahtaa ohi, oli se kuinka hienoa tahansa. Sama kokemus on tuttu mm. taidenäyttelyistä ja runoilloista. Mieli on taipuisa väline, mutta senkin vastaanottokyvyllä on rajansa.Sanon opiskelijoilleni aina, että ei […]

Hei pitkästä aikaa!

Tiedetään. Kirjailijan, jos jonkun, luulisi pystyvän aktiivisuuteen bloginkin suhteen. Todellisuus voi olla toista. Olen siis sitten viime näkemän kirjoittanut pari kirjaa, opettanut kirjoittajaryhmiä, kustannustoimittanut, aloittanut opinnot, hankkinut yhden koiran lisää ja unohtanut koko blogin ylläpitämisen. Nyt asia muuttuu. Muuttunee? Olen luvannut aktivoitua blogin suhteen sikälikin, että minulla on pöydällä pari kirjaa, josta olen luvannut kirjoittaa. Sitä ennen julkaisen tämän. Kirjoitin sen kirjoittajakurssilaisilleni, mutta minusta se on niin tärkeää asiaa, että haluan julkaista sen myös täällä. Jatkossa jaan täällä satunnaisesti myös kirjoitusharjoituksia, joita olen tehnyt kurssilaisilleni, joten jos kirjoittaminen kiinnostaa, laita blogin osoite muistiin. Hidasta! Teemme kirjoittamisesta helposti itsellemme suorituksen. Tavoittelemme jotakin. Se on täysin inhimillistä ja ymmärrettävää. Meidät opetetaan yhteisöissämme, työssä ja kouluissa siihen, että työtä tekemällä saavuttaa paitsi saavutuksen itsensä, myös jonkinlaisen palkan, palkkion ja kunniaa. Kansanluonteeseemme kuuluu työteliäisyys ja jonkinlainen nöyryys. Asiat on saavutettava. Ja vain saavutukset tekevät itse tekemisen aktista merkittäviä.  Kirjoittaminen on vain valitettavasti sellainen elämän osa-alue, jossa välittömän palkinnon (saavutuksen) tavoittelu asettaa esteitä henkilökohtaiselle kehitykselle. “Epätoivon haistaa, “ sanoi eräs kirjailijakollega muutama päivä sitten, kun istuimme yhdessä ravintolassa. Olen kokenut saman. Viita-akatemiaan valituksi tulemiseni ja samalla ensimmäisen Pirkanmaan kirjoituskilpailun voittoni ja ensimmäisen julkaistun antologiatekstini jänne oli lyhyt, alle vuosi. Ajattelin tuolloin, että tästä se lähtee, pian olen kirjailija niin kuin aina olen halunnutkin. Seurasi yhdeksän pitkää vuotta, jolloin kyllä voitin kirjoituskilpailuja, mutta kustantamo toisensa perään hylkäsi käsikirjoitukseni kiinnostavina, mutta keskeneräisinä.  Keskustelumme ravintolassa jatkui jotakuinkin siihen suuntaan, että ironista on, että “[edistyminen, saavutus] tulee vasta, kun siitä on luovuttanut.” Miksi?   Miksi näin käy? Ensinnäkin kun kohdistaa voimansa ja energiansa siihen, että olisi hyvä, estää itseään kehittymästä kokeiluiden ja “huonon tekstin” kautta. Silloin omaäänisyys jää puuttumaan ja tässä tapauksessa omaäänisyys, se jokin oma, on KAIKKI. Kehotan aina lukemaan, sillä se kehittää kielentajua. Mutta kun kirjoittaa, sen tulisi olla orgaanista. Ketään, sitä omaa lempikirjailijaakaan, ei saa ihailla niin paljon, että pyrkii kirjoittamaan samanlaista. Silloin tarkoittaa yhtä hyvää, mutta päätyy kirjoittamaan pastisseja eli tyylikopioita.  Toisekseen: ihminen, joka pyrkii kirjoittamaan hyvää, ajattelee asiaa lukijan kannalta. Millaisen tekstin lukija hyväksyy? Sitä ei voi tietää, jos lukija ei koskaan näe sinun tekstiäsi vaan tekstiä, jonka olet hänen silmiään varten valmistanut. On täysin sama, onko kuvitteellinen yleisö kirjoja ostava yleisö, työkaverien yhteisö, oma äiti, paras kaveri vai kirjoittamisen opettaja. On kiva, kun kuuntelet ohjeistuksiani. Mutta sinä päätät, mitä niillä teet. Älä kumarra mihinkään suuntaan. Jos mietit, mitä joku tekstistäsi ajattelee, olet jo väärällä tiellä. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää. Kiinnitä huomiosi keinoihin, joita voit käyttää sanottavasi sanomiseen. Käy läpi ne teoriat, jotka käsiisi saat. Keksi omia. Ja sitten sano se, minkä oikeasti haluat, mutta et välttämättä ole kehdannut niin kuin ketään ei olisi kuulemassa.  Epätoivo kuuluu asiaan  Kirjoittaminen on harrastus tai ammatti, joka on täynnä epäuskoisuuden hetkiä. Totta kai on kiva saada tekemisistään hyvää palautetta; kiitosta, onnenkyyneliä, kehuja, kustannussopimuksia, keikkoja, paikka koulussa, palkintoja kirjoituskilpailussa. Ne vastaavat jokaisen ihmisen sisällä arkana piilottelevalle lapselle, joka mietiskelee, onko tarpeeksi hyvä.  Epätoivo kuuluu tavallaan asiaan. Minusta ei tule mitään -ajatukset kuuluvat tavallaan asiaan. Ne ovat kasvavan ja kehittyvän ihmisen ajatuksia. Mutta ei kirjoittamista sen takia tehdä, miten se palkitsee ulkoisesti. Kun oppii löytämään palkinnon sisäisestä, saattaa saada ulkoisestikin jotakin. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että ulkoinen on ulkoista. Sillä ei ole mitään tekemistä rikkaan sisäisen maailman kanssa, jossa onnellinen lapsi leikkii vapaana ulkoisen hyväksynnän tarpeesta.  Entä minä? En ole vieläkään päässyt suorittamisen tarpeesta kokonaan eroon. Myönnän heti, että olen fariseus ja kirjoittamani tekstit pyrkivät kaikki julkaisuun ja toivon niille hyvää elämää julkaisun jälkeen. Sen verran olen kuitenkin pystynyt kehittämään sisäistä lastani, että kirjoittamisvaiheessa en pyytele anteeksi enkä kuvittele tekstiä muiden silmiin. Se auttaa aiheen valinnassa ja itselleni uskollisena pysymisessä. En pelkää tehdä virheitä, koska ne voi korjata editoidessa. Tiedän silloin saavani siihen apua ulkopuolisilta, jotka suostun editointivaiheessa päästämään projektiin mukaan ja jotka suostun vasta silloin muistamaan. En kysele koskaan päässäni, mitäköhän se ja se ajattelee nyt tästä, kun näkee tämän. Saa tykätä, jos tykkää, mutta ei suinkaan ole pakko. Aina voi mennä lukemaan jonkun muun kirjoittamaa kirjaa.  Harjoituksia Kirjoita röyhkeästi teksti aiheesta, johon et ole uskaltanut koskea.  Kirjoita teksti genreen, jota yleensä välttelet, koska kuvittelet olevasi siinä “huono”.  Kirjoita minuuttiruno. Minuuttiruno on itse keksimäni harjoitus, jota käytän säännöllisesti. Siinä minulla on tasan minuutti aikaa tuottaa runo (tai muu teksti) ja julkaista se nettiin. Aika loppuu heti, kun aika on täynnä. Jos ensimmäinen hetki (aloittaisin esimerkiksi seitsemän minuutin runosta, koska yksi minuutti on alkuun liian tiukka) ei tuota tulosta, kokeile jonkin ajan päästä uudelleen. 

Pieni hetki puhdasta vapautta

Annikin Runofestivaali on jo 19-vuotias. Olin ensimmäisellä Annikin Runofestivaalilla paikalla yksivuotiaan kuopuksen ja pikkuisen alle nelivuotiaan esikoisen kanssa vuonna 2003, eikä rakkaus ole ruostunut sittemmin. Alkuun kotikutoinen pikkufestivaali on vuosien varrella kasvanut täysin uniikiksi, vakavasti otettavaksi festivaaliksi, jota en ole yhtenäkään sen järjestämisvuonna jättänyt väliin, enkä jätä. Muutama vuosi sitten Aamulehden haastattelussa toimittaja Sonja Huhtakangas kirjoitti, kuinka olen ollut seitsemänvuotiaasta asti tietoinen kuolevaisuudestani ja raahannut sitä koko elämäni mukana siitä asti. Tunne liittyy suurempaan tietoisuuteen kaiken hauraudesta ja jalostuu vain harvoin toiseksi tunteeksi (ja unohdukseksi). Annikin Runofestivaali on tunnelmaltaan niin ravitseva, että toisinaan se tuuttaa aistit niin tukkoon esitysten seuratessa toisiaan ja kaikkien ollessa niin pakahduttavia, että minun on välillä otettava siellä ollessani taukoja. En voi siis yhdelläkään festivaalilla katsoa ihan jokaista keikkaa, kun minun on välillä vetäydyttävä hiljaisemmalle kirjanmyyntipuolelle vähän hengähtämään. Tämä ei suinkaan ole heikkous, vaan kertoo siitä, kuinka paljon saan festareista irti. Olen kirjoittanut tämän aiemminkin jossain, mutta jokaisen pitäisi kokea Annikin Runofestivaalin tunnelma. Siis siitä riippumatta, kuuluuko sanataide omiin kiinnostuksen kohteisiin vai ei. Monimuotoinen festivaali tarjoaa sanataidetta sen monissa eri muodoissa ja osa esityksistä lähestyy teatteria, käsittelee musiikin keinoja tai ylipäätään koskettaa sanataidetta niin moninaisilla tavoilla, ettei ikinä tiedä, mitä odotettavissa on. Tunnelma on yksi asia, miksi Annikkiin kannattaisi tulla fiilistelemään. Ihan samanlaista ei ole kokenut missään muualla (ja festarin siirtyessä takavuosina Väinö Linnan aukiolle evakkoon myös kaipasin sitä). Olen tätä  kirjoittaessani hiekkainen ja lämmin. Olen juuri tullut kotiin tanssittuani pihalla livemusiikin tahdissa. Illan viimeinen esitys saa aikaan yleensä valtavat bileet, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Väkijoukossa tanssiessani tuli se hetki, josta aiemmin kirjoitin. En muistanut kuolevani, vaan tiesin eläväni. Kun ihmiset lauloivat ja hymyilivät ympärilläni, minä katsoin ylös sinistä taivasta. Siinä me ihmiset olimme, koko päivän aurinkoa imeneinä, ja tanssimme kuollaksemme. Tanssimme elääksemme! Mutta mennään ensin alkuun. Ehdin tänään Annikkiin aamupäivällä joskus kahdentoista aikaan päivällä. Se merkitsi sitä, että minulla oli mennyt kaksi esitystä jo ohi. Ensimmäinen näkemäni esitys oli siis islantilainen Elias Knörr, jonka esiintyminen lupasi hyvää festarin tämänvuotisten esitysten suhteen. Kysymykseksi jäi, mitä oli tarkoitus tehdä koko esityksen ajan pöydällä olleella inkiväärillä, joka ei päässyt esille esiintymisajan loppuessa? Knörr on ilmeisesti tunnettu yllättävänä esiintyjänä. Ensimmäinen hetki, jolloin unohduin fiilistelemään, oli minulle kuitenkin tamperelaisen Pelle&Romaktiksin keikka. Seisoin seuraamassa keikkaa yhdellä pihalla olevista portaikoista, jolta keikkaa pystyi seuraamaan hiukan yläviistosta. Pelle & Romantiks on runoilija Pelle Romantikan (oik. Toni Lahtinen) ja tamperelaisten huippumuusikoiden muodostama kokoonpano. Lahtisen runous yhdistettynä festivaaleilla myös erikseen esiintyneen Kielo Kärkkäisen uskomattoman hienoon lauluääneen ja muusikoiden huikeaan osaamiseen loivat hypnoottisen hetken, jonka aikana sanoin keikkaa kanssani seuranneelle ihmiselle, että ”ota tämä hetki, ota musiikki, ota linnut, ota kaikki, ota tämä kaikki”. Keikka päättyi ja koko illan ainoa sadekuuro kasteli kaiken, lumoavaa. Kuin tilattuna. Yksi tämänvuotisen festarin (ei, vaan koko festivaalin historian) riemukkaimmista hetkistä oli duo Ursus Factoryn äänekäs ja odottamaton keikka. Itselleni uuden (vaikkakaan ei pitäisi ilmeisesti olla, sillä ilmeisesti olen missannut jotakin olennaista!) kokoonpainon keikka uhkui hyvää tuulta, johon ei voinut olla tempautumatta mukaan. Otinkin kipeästä selästäni huolimatta päivän ensimmäiset tanssiaskeleet. Keikka sai hyvälle tuulelle ja itse asiassa jätti vähän nälkäiseksi tyyliin ”en tiedä mitä tää on, mutta voisitteko jatkaa?” Skotlantilainen Imogen Stirling oli illan runoilijoista se, joka sai minut yleisössä istuvana tempaistua mukaan niin, että puhuin, vastasin. ”Yes” tuli sanottua varmaan useamman kerran. Kaksi kokoelmaa julkaissut Stirling jätti pysyvän jäljen. Voimallinen puhe on itselleni runouden ytimellisin muoto. Se ei muutu,  se riittää. Näiden lisäksi tuntuisi siltä, että pitäisi mainita kaikki muutkin. Tekisinkin sen, jos vaan jaksaisin. En pysty, sillä päätäni särkee. Pakko on silti mainita, että en olisi ikinä voinut kuvitella tanssivani hurjasti harmonikkamusiikin tahdissa. Näin kuitenkin kävi, kun illan viimeinen esiintyjä, harmonikansoittaja, laulaja-lauluntekijä Antti Paalanen esitteli festivaaliyleisölle ainutlaatuisen, elektronista tanssimusiikkia, hanurinsoittoa  ja kurkkulaulua yhdistelevän tyylinsä. Sanoisin, että viimeksi olen kokenut vastaavaa yhdeksänkymmenluvulla rave-bileissä. Se olisi kuitenkin vale. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, ja juuri siinä piileekin Annikin runofestivaalin taika. En ole kokenut mitään vastaavaa. Nyt alkaa taas kahden vuoden kiivas odotus. Festivaalia järjestävät Simo Ollila ja J.K. Ihalainen (sekä Annikinpihan asukkaat ja monet vapaaehtoiset) voivat varmasti ylittää tämän. En vain tiedä, miten.

Vieraslaji-runokokoelmani julkaistaan lokakuussa – katso tästä kirjan kannet!

Minulla on ollut pitkä tauko julkaistuissa kirjoissa. Nyt voin kuitenkin ilolla kertoa, että Enostone Kustannus julkaisee runokokoelmani Vieraslajin tämän vuoden lokakuussa. Runokokoelman teemoja ovat vieraslajit, ilmastonmuutos ja niiden rinnalla ihmisten väliset suhteet. Tuhoutuvassa maailmassa on sittenkin jäljellä vielä toivoa. Yksi suuri ilonaihe minulle on ollut tyttäreni Elia Audrey Lepistön kanssa tehty yhteistyö. Graafikkotyttäreni on nimittäin suunnitellut nyt tänään tässä julkaistavat runokokoelman kirjankannet. Olemme aiemminkin tehneet taidetta yhdessä (mm. valokuvaa, videoita, tauluja, keikkojen taustanauhoja) joten kirjankansien suunnittelu oli luonteva jatko yhteistyöllemme. Uskon, että julkaisemme Elia Audreyn kanssa jatkossa myös runovideoita, kunhan runokokoelma ensin saapuu teidän lukijoiden ulottuville. Suunnitteilla on myös muuta taiteellista yhteistyötä. En malta odottaa elokuuta ja sitä, mitä kirjasta pidätte.

Kööpenhaminan lempeä syli- neljä päivää Tanskan pääkaupungissa

Kirjoitan tätä väsyneenä, rikkinäisin jaloin – ja onnellisena. Olen toissapäivänä palannut kotiin neljän päivän matkalta Kööpenhaminasta. Kaupunki on lämmin ja kevät on pidemmällä kuin Suomessa, joskin kööpenhaminalaisten riesana ovat kuulemma melko märät talvet. Keväinen Kööpenhamina vie sydämen ja on juuri sopivan kokoinen kaupunki tutkailtavaksi useammallekin päivälle. Ihmiset ovat ystävällisiä ja tuntemattomallekin hymyillään metrossa ja kadulla. Juuri ystävällisyys ja rentous välittyykin kaupungista päällimmäisenä. Rento ote näkyy pukeutumisessa, kävelyvauhdissa (jäämme useammin kuin kerran jumiin rennosti etenevän paikallisen taakse), baaritiskin takana laulavissa työntekijöissä ja hymyssä, joka ilmestyy kasvoille luontevasti toisia ihmisiä kohdatessa. Emme neljän päivän aikana juuri kohtaa tylyjä tai edes vakavia ihmisiä. Asiaan saattaa vaikuttaa vappu ja lämpenevä sää. Kaupunki täyttyy pyöristä ja kesätakeista. Pyöräily onkin mahtava tapa liikkua kaupungissa ja se on liikennesuunnittelussa otettu hyvin huomioon. Samaa ei välttämättä voi sanoa kävelystä, sillä joka paikassa on paljon vanhoja mukulakivikatuja ja reissaajan suurilla askelmäärillä se alkaa pidemmän päälle tuntua. Minulla olikin jo toisena reissupäivänä jalassa valtava pikkuvarpaan kokoinen rakko. Kööpenhaminan metro on selkeä. Sitä on kokeiltuaan helppo käyttää. Onnistuneen lennon, josta minäkin lentopelkoinen selviän yllättävän hyvin sen kestäessä alle puolitoista tuntia, jälkeen onnistumme kuitenkin matkakumppanini Minnan kanssa järjestämään itsemme lentoasemalla junaan metron sijaan. Olemme siis olleet maassa alle puoli tuntia, kun jo matkustamme jäniksinä junassa ilman lippua. Muutaman aseman jälkeen olemme ”jossain”, mistä pääsemme kuitenkin melko näppärästi parilla metrolla hotellille päin. Asema nimittäin sijaitsee samassa paikkaa juna-aseman kanssa. Metrolla kulkemisessa on vain se ongelma, etten oikein vieläkään hahmota, missä järjestyksessä kaupunginosat ovat, koska paikkaa vaihdettiin aina maan alla metrossa istuen. Hotellille kävely matkalaukun kanssa on kamalaa. Haaveilen jo heti aluksi matkalaukusta, jonka päällä voi ajaa. Minna kieltäytyy matkustamasta kanssani, jos hankin sellaisen. Hän muistuttaa minua, että minulla on kerran hankittu ajokielto Puuhamaan ajolaitteisiin ja että olisin lentokentällä matkalaukulla ajellessani melkoinen riski. Hotellihuoneemme numero on 007. Numerosarja naurattaa meitä joka kerta, kun menemme hotellihuoneeseen. Myös hotellihuone saa meidät nauramaan, koska se on nimensä mukaisesti lähinnä Tukholman risteilyltä tutun oloinen hytti kapeaa ja korkealla sijaitsevaa metallista yläpetiä ja tikkaita myöten. Hotellihuoneen vessasta valuvat vedet huoneen lattialle aina suihkua käyttäessä. Huoneen rajoitukset ovat olleet meille etukäteen tiedossa, ja koska aikomus ei ole viettää aikaa hotellihuoneessa muuten kuin nukkuen, valinta on tehty tietoisesti. Budjettimatkalaisen lompakolle se sopii hyvin ja me tunnemme toisemme niin hyvin, ettei toistemme väistely vaatekomeron kokoisessa huoneessa juuri tuota vaivaa. Saavumme torstai-iltana ja saatuamme laukut huoneeseen lähdemme tutkailemaan lähiympäristöä. Läheltä hotellihuonetta löytyy ei-tanskalaisperäisen ravintoloitsijan pizzeria, josta saa aitoa italialaista pizzaa. Pizzerian pizza maistuu myös gluteenittomana ja matkakumppanini kehuu, ettei ole juuri koskaan saanut niin hyvin tehtyä pizzapohjaa. Tanska lunastaakin heti odotukset leivontamaana. Torstai-iltana emme jaksa oikein mitään muuta kuin kävellä hotellihuoneen lähistöllä. Kävelemme läheisen lätäkön rannassa ja ihastumme siihen, kuinka mukavaa on, kun kaupungissa näkee paljon vettä ja puistoja. Kööpenhamina on vehreä kaupunki. Puistossa puhun koirille ja ihastelen joutsenia. Ensimmäinen ilta päättyy palaamiseen hotellille ja nopeaan nukahtamiseen. Vaikka emme ole tehneet ihan hirveää lenkkiä, askelia tältäkin päivältä kertyy reilusti. Kaksi vuotta siirtynyttä matkaa oli ehditty odottaa Olemme tehneet tälle nimenomaiselle matkalle lähtöä jo kaksi vuotta. Matkan varsinainen kohde on Kööpenhaminassa Royal Arena ja siellä perjantaina 29.4.2022 järjestettävä A-han konsertti. Konserttia on siirretty kaksi vuotta koronan takia eteenpäin, joten kyseessä on Hunting High and Low Live 2020 -kiertueen toinen keikka. Roayl Arenalle pääsee helposti metrolla, niin kuin kaikkialle muuallekin. Ennen keikkaa päätämme käydä vilkaisemassa maailman toiseksi vanhinta toiminnassa olevaa huvipuistoa Tivolia. Kävelemme sinne hotellimme vieressä olevan vesialueen vastakkaista reunaa pitkin ja pysähdymme jälleen katselemaan joutsenia. Ne ovat rohkeita ja tulevat lähelle ihmistä. Matka hotellilta on Tivolille kävelemisen arvoinen, sillä alueella riittää katseltavaa, vaikka ei menisikään huvilaitteiden kyytiin. Otamme paljon valokuvia, kävelemme ja juttelemme. Käymme myös Lego-kaupassa katselemassa ympärillemme, sillä onhan Tanska Lego-palikoiden synnyinmaa. Tivoli-reissun päätteeksi päädymme Wagamama-ravintolaan, jossa kerrankin käy niin, että minulle on tarjolla vähemmän vaihtoehtoja kuin matkakumppanilleni. Inkivääriallergian kanssa ei siis tähän ravintolaan kannata mennä, koska vaihtoehtoja on tarjolla vain yksi. Minnan annos sen sijaan näyttää ja kuulemma maistuukin upealta. Syön omani hyvällä ruokahalulla, vaikka se ei ole se, jonka olisin alun perin halunnut. Kävelemme takaisin hotellille virkistäytymään ennen keikkaa. Olen jo koko alkumatkan ajan ihastellut tanskalaisten rentoa pukeutumista: väljää, käytännöllistä ja tyylikästä. Päädyn itsekin mukaviin kenkiin ja vaihtamaan piilolinssit silmälaseihin, sillä haluan nauttia keikasta mahdollisimman mukavasti. Poikkeamme uudelleen lähipitseriassa syömässä ennen keikkaa. Ravintoloitsija muistaa meidät ja kiittää meitä siitä, että tulimme takaisin. Tähän käyntiin liittyy yksi reissun mielenkiintoisimmista ja kauheimmista vessakokemuksista. Ruokailun jälkeen lähden etsimään vessaa. Minut ohjataan koko rakennuksen läpi, portaikon ohi ja takaovesta takapihalle. Juuri, kun kuvittelen, kuinka minut kolkataan jollekin satunnaiselle takapihalle Tanskassa, minut ohjataan kohteliaasti viereisestä ovesta sisään. Vessaan mennään pihalta, ettekä halua kuulla siitä enempää. Metrossa on täyttä, sillä muutkin ovat menossa keikalle. Royal Arena on vuonna 2017 valmistunut monitoimihalli Ørestadin kaupunginosassa. Halli vetää konserteissa noin 16 000 ihmistä. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon ihmisiä keikalla oli, mutta halli on täynnä piippuhyllyjä myöten. Keikka ihmisen etäisyydeltä Kööpenhaminassa korona ei juurikaan näy. Esimerkiksi keikalla tai ylipäätään […]

Uuden edessä

Joskus tekstistä voi erehtyä eksyksiin. Siitä huolimatta, että opettaa sitä, lukee ja vähän kirjoittaakin. Kipeä ja pitkään jatkunut stressitila ei tuota taidetta. Pitkään jatkunut stressitila, johon ei voi itse vaikuttaa, tuottaa vaikeuksia tuottaa tekstiä niin kuin se tuottaa vaikeuksia olla luova muillakin elämän osa-alueilla. Minun tekstini syntyy tilassa, jossa voin hengittää ja pikku hiljaa elämä alkaa antaa tilaa. Teksti tulee takaisin niin, ettei sitä tajua edes kaivanneensa. Yhtäkkiä Facebook-päivitykset ovat täynnä runonkaltaista. Yhtäkkiä kännykkään alkaa ilmestyä muistiinpanoja. Yhtäkkiä alkaa tuntua, että on hereillä ja ettei tekosyitä ole. Yhtäkkiä alkaa tuntua, etten olekaan ontto vaan täynnä virtaavia mahdollisuuksia. Ei ole elämä helppoa nytkään, vaikka päätin päästää irti negatiivisista asioista, joilla saatiin aikaan paljon vahinkoa. Vapauteen liittyy automaattisesti huolia selviytymisestä ja uuden reitin löytämisestä. Toipumista asian varsinaisessa merkityksessä. Onneksi saan tehdä sitä kotona, jossa on tähänkin asti ollut aina hyvä ja turvallinen olla. Onneksi saan tehdä sitä kirjoittaminen oppaanani, sillä ilman sitä en tietäisi, miten se tehdään. Moni on varmaan tajunnutkin, että olin joutunut elämässäni tilanteeseen, jossa olin todella väsynyt. Uupunut, mutta en sillä tapaa sairastunut, en ollut masentunut. Mutta uupumukseen johtaa usein umpikuja, ja uupumukseen johdattavat usein sellaiset asiat, joiden korjaamiseksi ei tunne itse voivansa tehdä mitään. Näin kävi myös minulle. Uupuminen sai aikaan oireita fyysisessä olossa ja keho toipuu kokemastaan stressistä vain pikkuhiljaa. En voi luvata kymmeniä kirjoja tulevaisuudessakaan. Tekstin kohtalosta päättävät muut, varmaan minua viisaammat, jos joskus tullaan siihen pisteeseen. Voin vain luvata, että en enää laske kirjaimia kädestäni pöydälle ja jätä niitä jäähtymään. Katsotaan, mitä tästä tulee. Katsotaan, mitä minusta. Taidan harrastaa kirjoittamista vähän aikaa. Päivisin etsin työtä. On kello neljä yöllä, se on se aika jolloin olen aiemmin kirjoittanut. Hirveästi kuplii. Uusi vähän pelottaakin, mitä jos en osaa enää? Kaikki elämässä tullaan tarjoilemaan opetuksen muodossa, tämäkin kokemus tekee minusta jotakin. Että tulen sysimetsästä johonkin valoisaan paikkaan, en vielä, mutta näen jo. Huomenna menen opettamaan. Nyt tuntuu, että tiedän, mitä on sanottava.

Fraktuurat

Ollessani 10-12-vuotias jouduin sairaalaan muutaman kerran. Kertojen muistot menevät minulla sekaisin enkä osaa erottaa minä- ja hän-kertojia toisistaan, sillä muistoja värittää voimakas dissosiaation tunne. 10-vuotiaana sairaalassa on vähän epätodellinen. Minä tai hän seisomassa peilin edessä ja nyppäisemässä vesirokkonäppylää silmästään. Hän tai minä pelkäämässä, että pyörtyy kuumeesta, käsi kupertumassa jäätelökupin sydämen ympärille. Mansikkahilloa pienestä valkoisesta pilvestä. Mutta kun ajattelen sairaalaa, ajattelen kaikista eniten vasenta kättäni ja vasemman käden iho kiristyy. Minulla on verikokeita varten siinä tiukasti teipattuna kanyyli ja tunnen yhä kiristävän tunteen ja neulan pistoksen kämmenselässäni yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Minä tai hän omistaa kehon joka solujen uusiutumisesta huolimatta osaa muistaa. Muistot ovat murtumia, joiden sisään voi kurkistaa. Oliko sitä ennen vai sen jälkeen, ehkä todellakin jälkeen, kun esiteininen kauhtumaton etäidolirakkaus loikkasi rintapieleen. Morten Harket on nyt 61 ja minut on aina vietelty musiikilla tai älyllä, vaikka koko idolikuvio on minulle käsittämätön- niin käsittämätön, että aloitan aina opettamani kurssit sanomalla, että uskokaa minua vain, kun se on välttämättömän pakollista- ja se saa ilmeisesti ihmiset palaamaan kursseilleni ja luokseni. En keksi, mikä muukaan se voisi olla kuin pakollinen viehtymykseni pilata kaikki rehellisyydellä. No niin, joka tapauksessa. Minä siis tunnen yöllä kuinka teippi kiristyy ja neula tökkäisee kämmenselkään ja joku on alituiseen valmis imaisemaan näytteen kädestäni ja kun sairastuu, se paljastaa selkärangan, nytkin: miinus seitsemän kiloa ja kaksi viikkoa ja altistavia tekijöitä, fraktuuroja joista ihmiseen voi kurkistaa sisään. Ja fraaktaaleja. Kulmikkaita kirjaimia. Juttelin tänään lyhyesti kirjailija Anneli Kannon, takavuosien opiskelukaverini Viita-akatemiasta, kanssa. Minun oli kiitettävä siitä, mitä Anneli kirjoitti Kirjoittamassa-teoksessaan kirjoittajan heimoista. Teidän on luettava se itse, mutta minusta olennaista on se, että ympärillä on suotuisaa väkeä, jolle kirjoittaminen on tavallinen asia. Joka ymmärtää, kun neula jälleen pistää. Jokaista kirjaani on edeltänyt se, että joku sanoo minulle, että koetas nyt tehdä loppuun, kun kerran osaat. Nyt vastasin taas, että kyllä. Heimon tehtävä on imartelematta, nostamatta ja väheksymättä nostaa kissa sisään, kun sataa. Vähäeleisesti todeta, että teessenysaatana. (Anneli ei tosin kironnut, kun ei kiihtynytkään. ) Teessenysaatana. Saattaa olla, että teen, koska en ole Fariseus ja opettamansa asiat on hyvä edes jossain määrin pitää.

Kirjoittajakoulutusta kolmenkymmenen vuoden ajan- Viita-akatemia 30 vuotta

Sampolan kirjastossa juhlittiin tänään (tai tätä julkaistaessa jo eilen) Viita-akatemian kolmeakymmentä vuotta. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuorot niin Kirjasto- ja kansalaisopistotoimen johtaja Pirkko Lindbergiltä, dosentti Pertti Timoselta, akatemiassa opettavalta Johanna Hulkolta ja lasten- ja nuorten sanataidekoulussa opettavalta Minttu Tervalharjultakin sekä Viita-akatemiassa opiskelevilta ja jo sen päätökseen saattaneilta. Minulla on syksyllä 2003 kolme haavetta. Halusin olla kirjailija, sanataideopettaja ja töissä siinä lehdessä, jossa nyt päätoimittajana työskentelen. Välillisesti Viita-akatemia mahdollisti nämä kaikki kolme haavetta, joten nyt kuusitoista vuotta myöhemmin olen kaikkea sitä, mitä en uskaltanut silloin kuin haaveilla. Viita-akatemiassa opin kaiken sen, mitä nuoren naisen innolla sain vain ikinä siitä irti. Tilaisuudessa katselin varsinkin erään rakkaan ihmisen kasvoja, kun tuli vuoroni nousta lavalle. Samaa ihmistä vilkaisin syksyllä 2003 silmänurkastani, kun hän aloitti ensimmäisen tuntini Viita-akatemiassa. Vuokko Tolonen oli (ja on) OIKEA KIRJAILIJA ja sanataideopettaja. Minä siis en uskaltanut katsoa suoraan, mutta vilkaisin ja ajattelin, että mä haluun olla toi. En ole Vuokko vieläkään ja hyvä niin. Me kaikki olemme omia itsejämme omine vahvuuksinemme. Mutta jotain minustakin tuli. Minulle ja kurssilleni tulee usein opiskelijoita Viita-akatemiasta ”jatkohoitoon” ja joidenkin kanssa olen saanut aloittaa koko matkan alusta. Kumpikin on yhtä arvokasta. Olen halunnut olla saamani tiedon ja taidon jakajana eteenpäin myös muille parhaani mukaan. Viita-akatemian yhteydessä on mainittava toinenkin opettaja. Kullervo Järvinen toimi Viita-akatemian ensimmäisenä opettajana ja muutama vuosi ennen kuolemaansa kymmenen vuotta sitten hän perusti Remonttiryhmän, johon edelleen kuulun. Kun hän oli pohtinut minua mukaan, hän oli kysynyt kollegaltani Tiina Poutaselta, olenko aivan täysissä järjissäni vai hullu. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi hullu, kun nyt tässä olen. Oma opetusmetodini on syntynyt näiden kahden vaikutuksesta aivan omanlaisekseen. Siinä on Vuokon rakastavaa katsetta, rehtiyttä, aitoutta ja ehkä siihen on tarttunut myös murusia hänen valtavasta taidostaan paitsi kirjoittaa, lukea ja parannella tekstejä, myös nähdä ihminen. Kullervo viimeisteli minulle tehtyä hyvää olemalla äärimmäisen vaativa, opettamalla lisää editoinnista ja nostamalla vaatimuksia oman tekstin suhteen entisestään. Heidän jälkeensä akatemiassa on manttelia siirretty jo kahdesti. Niina Hakalahden kanssa olen työskennellyt yhdessä antologiassa ja tiedän hänen kanssaan työskentelyn olevan ilo. Valoisampaa ihmistä harvoin tapaa. Johanna Hulkon tunnen, mutta hänen kanssaan en ole valitettavasti työskennellyt. Hän vaikuttaa äärimmäisen kärsivälliseltä opettajalta ja on todella miellyttävä ihminen. Paljon on vettä virrannut sillan alta jo sinäkin aikana, kun Viita-akatemia on ollut minulle käsitteenä äärimmäisen rakas. Nyt katsoin esiintyessä opettajaani Vuokkoa suoraan silmiin ja näin sen saman lämmön, jolla minua jo silloin vuosia sitten kannateltiin, puskettiin ja ohjattiin. Oppimisen prosessi on pitkä ja käynnissä varmaan koko elämän ajan. Se vasta alkaa Viita-akatemian kolmen vuoden aikana ja kiihtyy, kun sille uskaltaa antaa luvan. Viita-akatemia on käynnistänyt monia merkittäviä prosesseja ja niitä ei voida laskea julkaistujen kirjojen, palkintojen tai minkään muunkaan laskettavissa olevan mukaan. Kirjoittaminen on puhetta, ajattelua ja prosesseja. Jokainen sen itselleen antanut on jo saanut kaikkein parhaimman lahjan.  Ja kun sen saa jakaa yhdessä toisten kanssa, syntyy elinikäisiä ystävyyksiä, tekstiä, ajattelua, liikettä ja joissain tapauksissa myös kirjoja. Onnea Viita-akatemia, akatemialaiset ja opettajat. Ja kiitos.

Paljon tapahtuu samanaikaisesti – eikä sittenkään mitään

Elän yhtäaikaisesti niin monia tapahtumia, että niiden päällekkäisyys ja lomittaisuus huimaa päätä. Silti mitään erityistä kerrottavaa ei ole, vaikka toki toivon, että joskus pian olisi. Olen saanut aikaan puolitoista käsistä, mutta niiden kohtalo selviää minulle vasta joskus. Olen lukenut kaverin kässäriä, eikä mikään vauhti tahdo riittää siihen, että olisin sen kanssa yhtä nopea kuin omieni. Olen saanut muutamat hyvät uutiset, tehnyt paljon  hyvin tyydyttävänluonteista työtä, tajunnut, että en enää haaveile samoista asioista kuin ennen ja opettanut huikeaa kurssia. Tapasin tänään läheiselleni tosi tärkeän ihmisen ja tapaaminen oli ainakin minun näkökulmastani hyvin onnistunut. Ainakin minusta tuntui, että viihdyimme kaikki hyvin yhdessä. Olen elänyt mukana ystävän tärkeässä elämänvaiheessa ja sisaren toisessa, mutta yhtä tärkeässä. Olen kokenut onnistumisia, hyviä hetkiä perheeni kanssa. Saanut sanottua sellaisia tärkeitä itsestäänselvyyksiä, jotka sanomatta jäisivät kaduttamaan. Ennen kaikkea olen palannut kirjoittamisen pariin sellaisena, kuin se joskus oli- hyvin orgaanista, hyvin sujuvaa ja varmaan varsin keskeneräistäkin. Voisi sanoa, että olen onnellinen, vaikka minua vaivaakin syksyyn ja alkutalveen minulle ominainen haikeus ja marraksinen kuolemantunne. Soitin aiemmin tänään isälle ja kysyin hänen veriryhmäänsä. En siksi, että tekisin tiedolla mitään, mutta joskus on hyvä kysyä mieltään askarruttavia asioita. Kadun jo menehtyneen äitini suhteen vain sitä, että en tarpeeksi ajoissa kysynyt hänen terveydentilaansa liittyviä asioita. 43-vuotiaana olisin nyt jo eri tavalla kiinnostunut siitä, miten äiti kehonsa koki ja esimerkiksi missä vaiheessa hän alkoi kokea vaihdevuosioireita. (Ei, minulla sellaisia ei ole, mutta haluaisin tietää.) Menehtyneen läheisen terveystietoja ei saa enää kai mistään. Pitää luottaa muistiin, ja muisti on, kuten olen jo aiemmin tematiikkaa sivutessani kirjoittanut, jo syntyessään rikki. Tätäkin kirjoittaessa tiedän, että joskus vielä luen tätä postausta ehkä uudelleen ja mietin, mitä olivat ne ilonaiheet, joita tässä pintapuolisesti sivusin. Kenen ystävän elämäntapahtumista iloitsin, kenen kässäriä luin, missä vaiheessa olin omieni kanssa. Mutta ei kai sillä ole väliä, muistanko. Tärkeintä on muistaa, että tätä kirjoitti kliseisen onnellinen ihminen lauantai-iltana. Vaikka tämä kaikki muuttuu taas joskus toisenlaisiksi päiviksi ja vaikka sormessani on pieni kaktuksenpiikki. Se ei ole symboli millekään, vaan aivan oikea kaktuksenpiikki. Ja sen vertauskuvattomuus on hyvä.  

Alapa runolle!

Tulin tänään jutelleeksi isäni kanssa Facebookissa riimirunoudesta. Olen kirjoittanut elämäni aikana ehkä noin kolme riimirunoa ja nekin suoranaisesti lähinnä lasteni iloksi. En voi siis julkaistuista runokirjoistani huolimatta väittää olevani mikään riimittelijämestari. Joka tapauksessa. Isäni on ollut aikanaan ainekirjoitusmestari ja pärjännyt kansakoulun runokilpailuissa useasti. Ja nyt muutaman vuoden tauon jälkeen innostunut jälleen runolle! Minusta se on innoittava esimerkki siitä, että ihminen voi löytää riimittelyn ilon ja kirjoittamisen uudelleen vaikka miten monta kertaa. Ajattelu kehittyy niin kauan, kun ihmisen pää on terävä. Joskus olen kuullut opettajana sellaistakin, että enhän minä nyt enää, kun olen jo x-vuotias. Mutta kuules. Minä sanon sinulle, että kyllähän voit. Jos sinä joku siellä haluaisit ilmaista itseäsi kirjoittamalla, koskaan ei ole liian myöhäistä. Voit aloittaa jo tänään. Keskustelun myötä mieleeni tuli poikieni lempiruno, josta oli aikanaan kuvittajan kanssa tekeillä lastenkirja. Kirja jäi muiden projektien jalkoihin, mutta sain idean, että voisin julkaista sen uusien lasten iloksi täällä blogissa. Runoa saa vapaasti lukea kaikille lapsille, mutta kopioida sitä ei saa ilman merkintää kirjoittajasta. Sosiaalinen media ja blogit ovat mahtava alusta tämän päivän runoilijoille. Kaikkien ei tarvitse olla kirjailijoita, sillä kaikkien kirjoittaminen on yhtä lailla arvokasta. Se, että uskaltautuu ilmaisemaan itseään, on minulle opettajana se tärkein sydämenasia. Jos kirjoittaminen kiinnostaa, mutta et uskalla lähteä kokeilemaan, etsi minun Ahjolan kurssini. Sinne löydät täältä:  ja sinne on jokainen kirjoittamisesta innostunut tervetullut. Kurssi on ollut joka syksy täynnä, mutta tänä vuonna vapaana on vielä muutama paikka. Mutta rehellisesti: minä en ole sinulle välttämätön. Sinä voit etsiä runon kanssa oman polkusikin. Juuri niin isänikin tekee. Kurssille ovat tervetulleita myös muiden tekstilajien kirjoittajat kuin lyriikan, sillä kyseessä on kirjoittamisen yleiskurssi. Tässä siis runo toivottavasti päiväsi iloksi. Kun kirjoitin sen, 17-ja 20-vuotiaat lapseni olivat pieniä. Runon nimi ei viittaa ystävä ja toveri Anneli Kantoon, joka istui runon kirjoittamisen aikaan kanssani samassa Viita-akatemian pöydässä.  KANTOBAARIN JUHLAT Metsään hiipi ihmiset ja kannon alle kurkisti; hyönteisillä siellä juhlat sekä kova meteli. Hyttyseltä puutuivat selkä sekä pistin, kun hämähäkki opetti karvajalkatwistin, oikealle, vasemmalle, näin se tanssi alkaa; tähän tanssiin tarvittaisiin pari lisäjalkaa. Illan tullen ottivat ruoholatvaporteilla vielä erän twistiä, tällä kertaa korteilla. Puun kuoren alla suukotteli kuoriainen suulle miestään joka valitti:”Tää maistuu rakas puulle”, ja väitti että hienostihan tämä juttu käy, puun juuressa kun ollaan eikä latvaa vielä näy. ”Kunhan puu syöty on, ostan ajan oloon sulle ensiasunnon, pääset omaan koloon!” Kaaliperhonen sonnustautui silkkipukuun ylpeyksissään ei tainnut ottaa tätä lukuun: kun serkultansa Silkkiseltä kauniin puvun lainaa toisaalta se väljä on vaan vyötäröltä painaa. Vihreitä se ajattelee, kun se ihan salaa lastaa vielä lautaselle pari lehdenpalaa. Salissa kertoi muurahainen matkasta maailmalle ja kateudesta vihreäksi muuttui Kirva-Kalle. ”Minä kauaksi olen kulkenut ja raskas oli lasti. Kuusenneulasen kun kuljetin kolmen metrin päähän asti. ” Kalle alkaa ajatella mehevää lehtiterttua, jonka luokse pääse ei kun pelkää leppäkerttua. Rouva Kirva pitopöytään houkutteli pieniään, syömään äidin laittamia herkkutattisieniään. Sata meni pöydän alle kiukuttelemaan. Loput juoksi kirkuen pakoon muuten vaan. Kirvarouva tunnustaa saa hieman häpeillen: eivät kotiruokaa syö, ne tahtoo eineksen. Pilkkusiipi- Terttu oli kaunis leppäkerttu ja mietti miksi sydämestä koskea alkoi kun Antti, kuulu musikantti silitteli siiven punaposkea. Antti soitti, rakkaudesta posket pilkuttui, on rakkaus tauti jota vähän pelkäänkin mä, hui! Kastemato Niljakainen päänsä pani kolosta, takaisin sen sitten veti, nautti joutenolosta. ”On mulla yksi jalka vain, ”mietti Niljakainen, ”ja sekin taitaa olla vasen, kun en oo tanssivainen.” Ohimennen se mietti hyttysen taitolentoa: kastemadon lentotekniikka on aivan liian rentoa. Sittisontiainen ajatellut oli kun se kuran heitti viimein niskoiltaan: tahdon poliittisen uran! Olen tunkioni kuningas, mutta kansantason heppu, tulkaa tänne, täyttäkää julisteilla reppu! Minä uskon lantaan, toivoon, kautta saunanlauteen, se suosiolla uskokaa, Sittis toiseen kauteen! Heinäsirkka laittoi sitten päähän koppalakin ja Sittikselle sanoi: vielä uskallakin! Saa nähdä kun mä vihastun, kuka tänne jää? Hajaantukaa, hajaantukaa, ei mitään nähtävää! Konstaapelin tehtävä on tämä: ajaa pois koko kansan juhlista se joka mellakois! Silkkiperhonen oli saapunut ja sille hurrattiin, kaupungissa päässyt oli melkein mainoksiin. Kaaliperho riisunut oli puvun liian tiukan. ”Nyt serkun kanssa juttelen ja ehkä syömme hiukan! Mutta jos se mahtailee, sitten kyllä lähden. Minua ei nolata koko metsän nähden!” Illan tullen ruoho painui muodostaen portin. Silkkiperho lensi tuuleen: lähetäthän kortin? Rouva Kirva nukutteli, uinutteli kahdeksaa, muut olivat jo ehtineet illan myötä nukahtaa. Kanto uinui, niin kuin uinuu öiset kerrostalot, ainoastaan kahteen koloon oli jäänyt valot. Tulikärpänen ei sammuttanut vielä lyhdyn valoa, eikä Terttu Leppäkerttu tunteidensa paloa. Sitten sammui viimeisetkin, valo sammui, värisi, kanto sittisontiaisen kuorsauksesta tärisi. Metsään hiipi ihmiset, kannon alla nukuttiin. Päättyi ilta, sammui tulet, uni painoi päätä niin. (c) Satu Lepistö 2004

Krakova 10.-17.7. 2019

  Tämän kesän kesälomareissulle lähdettiin Krakovaan, Puolaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että Auschwitz on välttämättömyys, joka jokaisen tulisi nähdä, joten matkakohde valittiin muuten sen läheisyyden vuoksi. Korostan, ettei Auschwitz ole turistinähtävyys eikä -kohde.  Se on velka, joka jokaisella ihmisellä on muulle ihmiskunnalle siihen asti, kun siellä on käynyt. En aio purkaa tässä todennäköisesti muutoinkin pitkässä postauksessa koko matkaa. Olin Puolassa myös aineistonkeruumatkalla ja aion sen sellaisena pitää. Raapaisen nyt kuitenkin hiukan pintaa edes.     Krakovassa on toki tutustuttava vanhaan kaupunkiin, kun siellä on. Mekin tutustuimme ”pakollisiin” eli valtavaan toriin ja sillä sijaitseviin kauppahalliin ja Marian kirkkoon. Parasta sillä alueella on kuitenkin terassilla istuminen ja vaikka alueella on turistihinnat, nekään eivät päätä huimaa. Puola on euroalueen matkailijalle edullinen maa ja esimerkiksi ruokaravintolassa on vaikea tuhlata edes yrittämällä paria kymppiä enempää kahdelta hengeltä edes siellä sikakalliiilla turistialueella. Me yritimme kuitenkin raapaista edes hiukan pintaa syvemmältä, joten kävimme myös syömässä paikallisten suosimissa ravintoloissa ja käytimme paikallista kauppaa. Ydinkeskustan turistialueella kaikki puhuvat englantia, sen ulkopuolella juurikaan ei.  Reissun kiinnostavimmat tapahtumat tulivatkin näillä alueilla ja hotellihuoneessa nauratti, kun amerikkalaisen elokuvan päälle oli lisätty monotoninen selostus, jossa miespuolinen lektor kertoi sekä mies- että naispuolisten henkilöiden puheet. Eksoottista tekstityksiin tottuneen suomalaisen makuun. Kulttuurierot näkyivät myös asiakaspalvelussa: siinä, missä turistialueella kaikki on ”of course” – vastaus, johon viikon aikana sai tottua ja jota en ole ainakaan samassa mitassa kuullut missään muualla-, puolalaisten omassa marketissa vaihtorahat ja kuitin sai tylysti pöydälle samalla, kun myyjä jo viipotti pois mitään sanomatta.     Koska perheessä on teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia, oli tuliaisten tarpeessa vähän pakko tutustua paikallisiin kauppakeskuksiin. Vaikka Krakova ei varmaan ensisijaisesti ole se paikka, johon mennään ostokset mielessä, tarjolla on mm. valtava ostoskeskus, jonka kiertämiseen tarvitsisi potkulaudan vähintään, jos sellainen olisi sallittua sen pitkillä käytävillä, ja isohko Outlet myös. Toki kävimme kiertelemässä myös keskustakuvaa hallitsevan linnan ympäristössä, mutta en halunnut sisään. Turistikohteet alkoivat jo riittää ja kun matkaseuralaiseni meni katsomaan linnan pihaa, minä otin mieluummin thaihierojan avuksi totaalisen jumahtaneeseen selkääni. Sekin oli minulle ensimmäinen kerta ja täsmällisesti tunnissa hoidettiin paitsi selkä, myös kaikki muu varpaita, polvia ja sormia myöten.     Pakko sanoa, että en juurikaan välitä eläintarhoista. Luulen, että niillä on kuitenkin jonkun verran tarvetta lisääntymisohjelmineen ja harvinaisiksi käyneiden eläinten suojelussa. Siksi halusin käydä vilkaisemassa, millainen on isompi eläintarha maailmalla.  Kovasti toivoin, että tilat olisivat upeat ja eläimillä hyvä olla. Krakovan eläintarhassa pääsee kuitenkin katsomaan eläimiä aivan liian läheltä. Se johtuu siitä, että monen lajin alue tuntuu liian pieneltä. Varsinkin apinoita tuli siellä kovasti sääli. Eläintarhan jälkeen kiersimme Kazimiersin eli vanhan juutalaiskaupunginosan. Siitä on tullut varsin cool paikka ja toki siihen kannattaa historiakin mielessään tutustua. Samalla reissulla käytiin gheton jäänteitä ja holokaustin uhrien tuolimuistomerkkiä katsomassa. Kun samana päivänä vilkaistiin myös Oskar Schindlerin tehdasta, joka on tuttu Spielbergin elokuvasta monelle, tuli varmasti sinä päivänä kilometrit täyteen.         Yhtenä päivänä kävelimme myös 800 vuotta vanhalle edelleen käytössä olevalle torille Stary Kleparzille ja juutalaisten hautausmaalle, joka on vaikuttava paikka. Se toimi sodan aikana saksalaisten harjoitusampumaratana ja on paikka paikoin täysin kulkukelvoton. Hautakiviä on ammuttu rikki ja sateisena päivänä hautausmaalla oli varsin lohduton fiilis. Sekä  minun että matkaseuralaiseni kuvaan tallentui ihmishahmo, jota siinä ei kuvaa zoomatessa kuitenkaan ole. Olen täysin skeptikko, mutta aika kylmäävältä kuvien katsominen silti tuntui. Krakova on monien erilaisten lomien paikka. Jos haluaa pysytellä turistialueilla, näkemistä ja kokemista riittää. Se on luultavasti kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se on myös ristiriitainen paikka, sillä kauniiden ja vanhojen rakennusten välissä on näkyvissä paljon neuvostoaikaista karkeaa. Krakova on myös ruma kaupunki, jos osaa katsoa- ja minähän katsoin, suorastaan ahmin sitä kameran linssin kautta. Krakova on kiinnostavien kontrastien kaupunki. Kävimme parina iltana kuuntelemassa livemusiikkia kaupungilla. Sitä ainakin kesäaikana riittää ja esimerkiksi livejazzia kannattaakin Krakovassa katsastella. Osa ottamistani kuvista on häpeämättömiä salakuvia, sillä rumien rakennusten lisäksi tunnen vetoa ihmisten kuvaamiseen enemmän kuin niiden kirkkojen sinänsä. Jos kuitenkin haluaa kuvata kirkkoja, niitä on uskonnollisessa Krakovassa varmaan liki pari sataa. Juttelin torin laidalla yhtenä päivänä erään tarjoilijan kanssa. Keskusaukiolla oli menossa vanhoillisuskovaisten ylistystilaisuus, jonka tarkoitus ei jäänyt kielitaidottomaltakaan epäselväksi. Kuvaavaa oli se, että vanhan maailmanjärjestyksen palauttamiseen tarkoitetun propagandatilaisuuden etujoukoissa yleisössä tanssi 80-luvun Michael Jacksoniksi pukeutunut mies punaisessa nahkapuvussaan. I rest my case. Auschwitz ei ole turistikohde Auschwitz, sekä Auschwitz I että Auschwitz II eli Birkenaun leiri tarvitsisivat omat postauksensa. Toisaalta ne ovat kokemus, jota kirjailijankaan puutteellisilla taidoilla ei voi välittää. Jokaisen pitäisi kokea ne itse, ehkä jopa useampaan kertaan. Me emme ehtineet edes käydä jokaikisessä näyttelyssä. Oudolla tavalla kaikista vaikein katsottava oli (kaasukammion valtavan itkureaktion ja huoneen, jossa oli tonnikaupalla hiuksia, lisäksi) vitriini, jossa oli tuhansittain emaliastioita. Leirille päätyneet ihmiset ajattelivat elävänsä siellä edes jotenkin normaalia elämää ja mm. laittavansa siellä ruokaa. Se vetää hiljaiseksi. Jotenkin lohdulliselta tuntui, kun tuntematon nainen huomasi Birkenaussa auki repeytyneen kantapääni ja tarjosi wc:ssä laastaria. Se kosketti, kun koko ihminen oli näkemänsä perusteella avohaavaa. Minä olin. En voi käsittää näkemääni vieläkään. Auschwitziin ei voi mennä katsomaan turistikohdetta, […]

Ei se aina niin helppoa ole, mutta joskus se on

Päivätyö ottaa selvästi veronsa. Kun oli vapaa kirjailija, saattoi kirjoittaa milloin mieli ja pitää yllä täysin järjetöntä kirjoittamisen tahtia. Kun Lintutarha-romaani julkaistiin elokuussa 2017, pidin selvänä, että tahti jatkuu samantyyppisenä jatkossakin. Kävikin toisin, eteen tuli omantuntuinen työpaikka ja yhtäkkiä iltaisin olikin kovin väsynyt. Kirjoitin syksyllä 2017 kaksi käsikirjoituksen alkua, jotka eivät kumpikaan jaksaneet sivua sata pidemmälle. Uskon työstämiseen, mutta en tekohengityksen antamiseen niin varhaisessa vaiheessa käsikirjoitusta, joten jätin kummankin tarinanaihion sikseen. Keväästä 2018 kirjoitin käsikirjoitusta, jonka tarina tuntui hyvältä, mutta jonka aikatasoja en saanut toimimaan yrityksestä huolimatta. Lisäksi keväällä 2019 julkaistiin ainakin synopsiksen perusteella eräs aika lailla samantyyppinen kirja, jonka yksityiskohdat liippasivat vähän liian läheltä omaani outoudessaan. Nyt keväällä 2019 tajusin olevani todella uupunut, enkä vähiten siksi, että en kirjoita. Asia vaivaa vaikka sitä ei ajattele. Kirjoitin muutaman asiaa koskevan postauksen Facebookiin ja mietin, olenko kirjailijan sijaan (L)opettaja ja toimittaja. Kesäloman alkaessa ystäväni oli tulossa meille yökylään viimeisellä työviikolla. Minun oli tarkoitus hakea hänet asemalta kymmeneltä illalla, joten päätin ottaa iltapäivällä pienet torkut. Menin sänkyyn ja suljin silmäni. Pam. Siinä se oli. Suoraan luomieni takana oli käsikirjoituksen siemen. Käsikirjoituksen, jota en ennen sitä hetkeä tiennyt alkavani kirjoittaa. Nimeä, päähenkilöitä, teemaa myöten. Tapahtumat tulivat voimakkaina kuvina. Samalla tavoin sai alkunsa Lintutarha-romaani. En ollut kahteen vuoteen innostunut käsikirjoituksesta ja kirjoittamisesta samalla tavalla. En usko inspiraatioon. Uskon työstämiseen, perspiraatioon ja omistautumiseen. Mutta ilmeisesti käsikirjoitukselle ei ollut löytynyt tilaa muutoin niin mukavassa arjessani. Ei edes sen vertaa, että idea, josta kunnolla innostuisin, olisi päässyt syntymään. Nyt on kesäloma. Nyt kirjoitan. Ja kaikista oudointa on se, että nautin siitä taas. Tämä käsikirjoitus on syksyllä valmis, ja sitten katsotaan, mihin rahkeet riittävät.