Teatterissa: Fauni on ihana aikuisten satu

Minut on nyt  viime aikoina kutsuttu pariin otteeseen avecina teatteriin, eilen kävimme katsomassa Gekon kanssa Faunin Sampolan päänäyttämöllä. Ison kaupungin iloja on se, että meillä on paitsi laadukasta ammattilaisteatteria myös hyvää tarjontaa ei-ammattilaisilta. Fauni yllätti monessa asiassa positiivisesti: sen katsoakseen ei tarvitse tuntea laajasti fantasiagenreä nauttiakseen siitä. Unohdin näytelmää katsoessani työasiat ja arjen pikkumurheet, sillä Fauni oli viihdyttävä ja puvustuksellisesti ansiokas, visuaalisesti riittävä vaikkakin koreilematon aikuisten satu. Se ei ole mitään sen enempää: suloinen ja liikuttava pieni rakkaustarina keijun ja faunin välillä. Juonellisesti Fauni ei ole mikään suurteos, mutta sen ei tarvitsekaan olla enempää kuin se on. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin, ilahduin ja liikutuin ja nautin ja jännitin, käykö lopussa hyvin. Pääparin välinen kemia toimi uskottavasti ja sivuhahmoista pidin erityisesti väärinymmärretystä Peikosta ja Fauni Ohrakkaasta, joista ensimmäinen mykkyydessään ja viittomakielisenä toteutettuna oli haikeaa ja huikeaa katsottavaa. Ohrakas taas vaikuttaa päällisin puolin stereotyyppiseltä sukupuolivähemmistön edustajalta, mutta koska asiaa ei mitenkään selitellä, asia vain on status quo: henkilö on sellainen kuin on, se on elämää ja kuuluu elämään. Niin kuin asian kuuluu ollakin. Faunin teemat kumpuavatkin erilaisuuden hyväksymisestä ja tietyntyyppisestä haikeudesta: on parasta rakastaa juuri nyt, kun toinen rakastavaisista on ikuinen ja toinen kuolevainen. Se tekee rakkaudesta vieläkin arvokkaampaa. Kirjoittajana pidin kovasti visuaalisesti vahvoista unijaksoista, joita ei selitetty liiaksi. Ainoa varsinainen kritiikkini kohdistuu tekniseen toteutukseen: musiikki peitti useassa kohdassa dialogin/ laulunsanat. Olettaisin, että tämäntyyppinen tekninen seikka on vielä jatkonäytöksiin korjattavissa. Toinen harmituksenaiheeni oli se, että sali ei ollut täynnä. Näytelmä olisi sopinut monentyyppisille katsojille ja ansaitsisi ehdottomasti katsojia. Harrastajateatterissa pieni rosoisuus ei haittaa, Faunin lumo ylitti koskettavuudessaan pienet rosot.

Helsingin kirjamessut 2017

Torstaina tuli tehtyä sitten se kirjamessukeikkakin. Minulla oli kaksi esiintymistä, toinen esikoiskirjojen esittelyssä Aleksis Kivi- lavalla ja toinen Miespoliisi, teini-ikäinen tyttö ja ylitetty raja -keskustelussa Mika Waltari-lavalla. Tuohon esikoiskirjailija-esittelyyn kelpasin siis siksi mukaan, että Lintutarha on paitsi kolmas kirjani myös esikoisromaanini. Gummerukselle on pakko sanoa kiitokset nyt messupäivän sujumisesta erinomaisesti, nälkä tai jano ei ehtinyt tulla missään välissä, kustannustoimittaja ehti kuuntelemaan kaikkien esityksiä ja järjestelyt nyt kerta kaikkiaan sujuvat siellä erinomaisesti aina- minut, joka onnistun eksymään yksin kävellessäni yhdenkin kadunkulman matkalla huolehdittiin messupäivän jälkeen myös asemalle seuralaisen kera, jotta osuisin oikeaan junaan… Esiintymiset menivät mielestäni oikein hyvin ja olen vuosien varrella rutinoitunut haastateltavaksi edes sen verran, että saan suuni auki, kun kysytään. Kotimatkalla sattui sitten se reissun ainoa kommellus, sillä tottumattomana junamatkailijana en tajunnut junaan sisään astuessani siinä olevan oikeastaan kaksi junaa yhdessä. Menin siis sisään väärästä vaunusta tarkoituksenani kävellä junan sisällä omaan vaunuuni, mikä ei sitten onnistunutkaan koska junanvaunut seitsemästä eteenpäin olivat eri junaa kuin vaunut 1-6 joissa minun olisi siis pitänyt olla. Seiskasta ei siis päässytkään kuutoseen muutoin kuin juoksemalla junan vierellä Tikkurilassa pieni spurtti toisen eksyneen lampaan perässä. Lopulta olin kuitenkin oikeassa junassa tyytyväisenä. Sitten se kolahti: minä en ollut ehtinyt ostaa ainuttakaan kirjaa!

Onko kirjailijalla merkitystä?

Kuulun Facebookissa useisiin kirjoittamiseen, lukemiseen ja kirjoittamisenohjaamiseen liittyviin ryhmiin. Viime viikolla huomioni kiinnitti erään ryhmän ilmoitus, jossa kutsuttiin ryhmän jäseniä tapaamaan ryhmässä ”ihka aitoa, kutkuttavan jännittävää” kirjailijaa. Asiassahan ei sinänsä ole mitään pahaa. Itsekin pidän lukijatapaamisista ja -kontakteista, jotka sosiaalinen media mahdollistaa entistä mutkattomammin. On ihanaa saada teiltä lukijoilta viestejä ja käydä kanssanne keskustelua. Minua alkoi vain vaivaamaan asia, joka on noussut ajatuksiin entistä useammin viime aikoina. Onko kirjailija ihan oikeasti tässä se merkityksellinen asia?  Kirjoitin mielestäni ihan nätin kommentin aiheesta keskustelun alle. ”Tämä tuntuu vähän hassulta ja vähän väärään asiaan keskittymiseltä: minulle lukijana tärkeää on kirja ja jos nyt hiukankin kiinnostun kirjailijasta sen takana se tapahtuu kirja edellä.”  Ja:  ”Kirjailijana  ajattelen, että hypetys kirjailijoiden ympärillä olisi syytä lopettaa. Tämänkin olisi voinut hoitaa siten, että kysy kirjailija siltä ja siltä hänen romaanistaan xx. ” En siis kritisoi kontakteja lukijan ja kirjailijan välillä sinänsä lainkaan. Sosiaalinen media ja esimerkiksi kirjamessut ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja. Mutta sanataideohjaajana ja alalle pyrkiviä ihmisiä paljon tapaavana olen kiinnittänyt huomiota yhteen asiaan (joka on ollut myös itselleni aikoinaan paitsi suuri kipupiste myös este kirjailijanuralle): kirjailijuuden ympärillä hehkuu kuumottava halo. Sellaiseksi halutaan, kipeästi. Ja kun halutaan, fokus kääntyy itse tekstistä ja sen kehittämisestä siihen, kuinka hienoa olisi olla kirjailija. Olen itse kuullut esikoisteokseni julkaisun jälkeen, kuinka en saa ikinä enää valittaa mistään kirjoittamiseen liittyvästä, sillä olen nyt KIRJAILIJA. Sanalla on valtaisa painoarvo. Hyvä kysymys kuuluu, miksi. Kyse ei ole siitä, että en arvostaisi kohdalleni osunutta onnea. Kyse on siitä, että minusta olisi kivaa, jos maailma toimisi siten, että kirja on tärkeä, kirjailija sinänsä ei. Ehkä minunkin pitäisi vain alistua siihen, miten asiat ovat. Hyvä teksti ei riitä. Tarvitaan lumoava persoona, huomattava tukka, syömishäiriö, alkoholiongelma, masennus tai vähintään kiinnostava parisuhdekuvio. Tarvitaan kirjailija. Totta kai suututin kommentillani jonkun, vaikka sehän tarkoitukseni ei ollut. Tarkoitukseni oli kysyä, eikö fokuksen pitäisi olla kirjoissa? Kun se syömishäiriökin on vielä kehittämättä.

Kaikki valot ovat yhteensä kirkkaampia kuin pimeys

Maailmassani järisee, tai sitten ei. Itse istun kaiken keskellä tässä koneellani yllättäen täysin rauhallisena: uskon niin kovasti, että asiat menevät aina juuri siten, kuin on tarkoitettu. Mutta on hyvä huomata, että uusia unelmia on. Joku sanoi kerran minulle, että jos hän saisi julkaista edes yhden kirjan, hän olisi lopun elämäänsä onnellinen. Minä en usko siihen, ja sellainen tulevaisuudennäkymä olisi jotenkin niin toivoton; ettei edes halua enää mitään. Minä haluan niin kovasti vielä todella monia asioita. Niin kovasti, että en tunnusta niitä edes itselleni. Niinpä istun ja odotan näennäisen rauhallisesti, liikahtaako jokin. Minä olen neljäkymmentäyksivuotias enkä ole koskaan elämässäni ollut yhtä onnellinen, yhtä vapaa ennakko-odotuksista ja yhtä halukas aloittamaan uutta. Enkä varsinkaan näin luottavainen maailman suhteen. Ympärilläni rakennetaan. Kauppakeskus kohoaa, ratikkalinjaa vedetään. Minulla on kirkas kuva mielessäni, että tavalla tai toisella muistan tämän hetken lopun ikääni. Kävin eilen kuvaamassa keskustaa pimeällä, eikä pimeää täällä, missä asun, oikeastaan ole. Kun vaihtaa reviiriä, huomaa sen rajat paremmin. Se pätee kaikkeen. Keskustassa huomaan talot, katson ikkunoita ja kulmatorneja uudelleen: tuollainenkin on. Ja siellä, missä olin ennen näen yhtäkkiä kaiken, mikä seisoo turvallisesti paikallaan. Kaikki järjestyy, aina.  Ihan aina.

Väsy, väsy västäräkki

Kello on tätä aloittaessani 0.14  ja silmäkulmassa ei ole häivähdystäkään unista. Aloitin tänään luovan kirjoittamisen kurssiopetuksen kesätauon jälkeen ja nyt mieli käy kierroksilla, kun tykkään siitä niin kovasti. Mulla oli aiemmin vain yksi iso työhaave ja se oli kirjoittaminen. Opetustöissä vietetyt vuodet ovat opettaneet, että rakastan opettamista yhtä lailla. Se tosin vaatii tuekseen sen, että kirjoitan itsekin, muuten tuntisin kumisevani tyhjänä. Omituista on, että vaikka ihmisten kanssa toimiminen, sosiaalinen kontakti, kuluttaa kaltaistani  näennäis-ekstroverttia, jonka sisällä piileskelee pieni introvertti, niin opetustyössä akkuni latautuvat.  Nyt minä sitten istun tässä, olen onnellinen upeasta ryhmästä, jota minulla on onni opettaa ja haluan, no, kirjoittaa romaania, tehdä kaikki listalla olevat kerääntyneet rästityöt, siivota kodin ja käytännössä tehdä mitä tahansa, paitsi käydä nukkumaan. Joka minun olisi pakko tehdä, koska huomenna ne hommat on kuitenkin pakko tehdä. Huomenna valun sängystä kuin spagetti lautasen reunalta. Minussa on suunnilleen saman verran energiaa kuin juuri kalautetussa lahnassa, jos en nuku kunnolla. Kunnolla nukkuminen tarkoittaa osaltani noin kahta kolmen tunnin pätkää ja tunnin päiväunia, siis hyvänä yönä. Luin joskus, että tämän tyyppisellä nukkumisella on nimikin (en muista, mikä) ja että sellaista harrastavat superlahjakkaat ja -älykkäät tyypit. Luovat tyypit, taiteilijat. Tällä tavoin nukkuminen tekee minusta suunnilleen yhtä älykkään kuin se spagettirihma on. ”Pidä huolta siitä, että nukut, syöt ja liikut tarpeeksi, minä sanon oppilailleni. ”Toimiva keho on työvälineesi. ” Ping. Aamuneljältä käsissäni on idea, jonka vuoksi avaan olohuoneeseen vievän liukuoven silmät suljettuina, haparoin pimeässä koneen luo ja käynnistän sen. ”En usko taiteilijamyytteihin, kirjailijan työ on arkista tekemistä”, sanon haastattelussa. Aamulla, kun olen nukkunut kolme tuntia ja vartin sohvalla läppäri sylissäni kuin rakastettu lapsi. Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin sanon. Ehdotan kauniisti.

Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä

No niin, kirjalaatikko on haettu postista. Lapsivuodemasennus kirja sylissä on koettu ja ohitettu. Ensimmäiset kritiikit on saatu ja myös luettu posket punastellen, sillä itsensä tirkistely ei ole kovin helppoa. Ne kun ovat olleet hyvinkin ystävällisiä ja myötämielisiä. Kirjaa on käyty katsomassa kirjakaupoissa ja todettu sen olevan siellä (ja kyllä, teen tätä vieläkin, koska muuten en usko ollenkaan. ) Kolmannen kirjan kohdalla. Ja varmaan lopun ikääni. Julkkarit on vietetty ja kukat ovat kuihtuneet. Olen kirjoittanut omistuskirjoituksia. Jotain on tästä kirjasyksystä vielä jäljelläkin, paljonkin. Mutta sen verran siitä on jo mennyt, että tunnen kirjan olevan maailmassa ja olemassa. Olen aloittanut uuden kirjan. Ja aloittanut sen uudestaan. Tämän lauseen voisi toistaa pari kertaa, ja pari kertaa vielä. Se on osa tavallista prosessiani, että aloitan sen  monta kertaa vielä. Ylihuomenna aloitan opettamisen, kirjoittajaryhmä starttaa syksynsä. Sitten ei ole kesä enää. Sillä tapaa tämä oli erilainen syksy, että minä, joka säntään elokuun ensimmäisenä puistoon paniikissa paljasjaloin, koska tajuan kesän loppuvan, en edes huomannut sitä päivää tänä vuonna. Se jäi kirjan ilmestymisen jalkoihin ja jotenkin hoipuin sen yli. Olen varsa enkä edes huomaa sitä.  Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä se ei enää ime ydinmehuja minusta vaan on jossain toisaalla. Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä, joku kysyy netissä miten te muut oikein pärjäätte sen kanssa, että näytätte itsenne, ja minä katson hölmistyneenä sanoja edessäni ja mietin, että jos, ja nimenomaan jos jotain paljastaa, onko joku muukin tapa. Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä, minua ei satu, jos joku ei tykkää, mutta ilahdun kyllä jos tykkää. Asun nyt paikassa jossa elo-syyskuussa ei murskaa tonnikaupalla kotiloita joka kerta astuessaan kadulle talon taakse. Siellä on nyt öisinkin valoja ja Subway. Eilen tai oliko se toissapäivänä talon edestä ajoi loputon letka moottoripyöriä. Nämä äänet eivät voi olla vaikuttamatta siihen mitä seuraavaksi kirjoitan, sanon tai teen. En voi joka kerran kirjojen välissä muuttaa, mutta jos voisin, tekisin sen epäröimättä. Mutta kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä, maisema vaihtuu silti.

Muisti, kieli, hämmennys

Minulta kysyttiin tänään, millaista on kirjoittaa romaani nyt, kun on kirjoittanut aiemmin runoja. Mietin, sisältyykö tähän jokin arvotus näiden välillä ja jos, minkälainen. Kieli on aina ollut merkittävä asia minulle. Itse asiassa, kun ajattelee sitä, millä tavoin muistot tallentuvat tietoiseen muistiin, kieli on tärkeä asia jokaiselle, ajattelipa sitä tai ei. Kieli on muisti. Muisti on valhe. Juuri tästä Lintutarhassakin on hyvin pitkälle kyse. Oma suhteeni muistiin on tikkuinen, en olisi koskaan aloittanut kirjoittamista ilman, että minulla olisi ollut niin huono muisti. Olen kasvosokea, unohdan nimet ja valtaosan sellaisista tapahtumista, joissa on paljon ihmisiä (tai ylipäätään ihmisiä) vietän hämmennyksen vallassa- olenko tavannut tämän ihmisen aiemmin? Missä? Kuka hän on? Olenkin opetellut sanomaan heti alussa, tavattaessa: ”anteeksi, olen kasvosokea. Kun käännyn, unohdan kasvosi. Voisitko ensi kerralla tavattaessa, oli se sitten ensi viikolla, ensi kuussa tai vartin päästä kertoa, kuka olet. Kiitos. ” Kun lapsena tämä ja moni muukin asia oli sanaton, käännyin kielen ja kielen tallentavan taipumuksen pariin. Lyriikan kieli oli ensimmäinen kieleni, se, joka tallensi sekä kokemuksen että siihen liittyvän tunnemuiston. Tämä lapsuuteen liittyvä muisto on huima. Rakastuin kirjoittamiseen heti. Rakastin kirjoja. Silti jo varhain kirjoittamiseni erkani itsestä kirjoittamisesta. Kirjoittamisesta tuli erillinen saareke, joka pikemminkin ahmii ja syö kaiken oikeasta elämästäni, käyttää sen ravintona fiktiolle, kuin pyrkii tallentamaan sitä. Fiktio ei ole enää uskollista todellisuudelle. Tämän kysymyksen kanssa olen jo joutunut vastakkain. Kuinka paljon kirjoitat itsestäsi? Vastaus on: en yhtään. Vaikka yhä opettelen muistamaan kirjani eivät kerro minusta. Eivät edes fiktiivisestä minusta. (Kyllä, fiktiivisiä minuja on. Ne kävelevät kadulla samalla kuin kertojanääni selostaa, mitä he tekevät. Muisti.) Ne kertovat kaiken minusta, mutta eivät sillä tasolla kuin tulkinta tässä tarkoittaa. Ne kertovat, että olen housut kintuissa lopun elämääni, että tunne ja muisti ovat aina paljaana ekspositiolle. Valehtele tapahtumissa niin paljon kuin haluat, tunteessa ole rehellinen. Minusta on aina vaikeaa vastata kysymyksiin siitä, miten kirjani ovat syntyneet. Ne ovat syöneet prosessinsa aikana kaiken ympäriltäni. Jos puhun kanssasi, revin ripset silmistäsi. Mutta en siten, kuin luulet. En silloin, kun huomaat. Itseäsi et tunnista, koska fiktio voittaa aina. Suhteeni kieleen ei ole muuttunut genren myötä. Miltä siis tuntuu kirjoittaa romaani muutaman runokirjan jälkeen? Siltä, että en vieläkään muista. Tarina pakotti itsensä luokseni, päätti tulla kirjoitetuksi. Menin siihen kieli edellä, maistoin ja jäin kiinni kuin jäiseen metalliin. Olen toki varautunut kysymyksiin, mutta vastaukset saattavat muuttua. On luultavaakin, että ne liikahtelevat samalla, kun muistan lisää. Minusta tuntui hyvältä kirjoittaa romaani runokirjojen jälkeen, koska kieli oli yhä minussa ja muisti koko ajan lisää. Se ei genren muuttuessa muutu. Kirjoittaminen tuntuu yhä merkittävältä tapahtumalta, toistojen määrällä on väliä.

Välitila

Jos muistaisin, millä otsikolla Anneli Kanto on blogissaan kirjoittanut jo tästä aiheesta, linkittäisin jutun heti tähän. Nyt en vain millään ehdi lukea koko hänen ansiokasta blogiaan läpi, joten kirjoitan aiheesta itse. (Välttelen samalla uuden käsikirjoituksen seuraavaa kirjoittamatonta lukua, jonka aloittaminen tuntuu lievästi sanottuna haastavalta.) Lintutarha julkaistaan virallisesti vasta elokuun alussa. Kirjaa näkee kuitenkin jo kaupoissa ja kuten aiemmin kerroin, olen jo tekijänkappaleetkin saanut. Se on siis tavallaan olemassa. Mutta: kritiikkejä ei vielä ole. Lukijakirjeitä tai muuta palautetta ei ole vielä tullut. Omanapainen kirjailija vaipuu odottamattomaan, mutta väistämättömään epätoivoon. Raskaana olleet ja lapsen saaneet saattavat tuntea haikean ja surumielisen olotilan nimellä baby blues. Siinä se nyt on. Taivas ei muuttunutkaan pinkiksi (tälläkään kertaa). Kaupunginisät eivät järjestäneetkään paraatia kotikadulleni. Herranjumala, edes kymppiuutisissa ei sanottu mitään. Taloni edessä ei messuakaan dingohysterian mittoihin paisunut fanipartio. Toivottavasti sinä, joka tätä luet, ymmärrät sarkasmini itseäni kohtaan. Kirjan kirjoittamisessa on vaiheita. Ne noudattavat suunnilleen samaa kaavaa. Ensimmäisessä vaiheessa kirja on suoraan jumalasta. Se on täydellinen, paras idea ikinä. On vain kirjailija ja idea. Idea kimaltelee auringossa kuin täydellinen kristalli. Se on timantti. Seuraavana aamuna eilen kirjoitettu on ihan kauheaa. Vähitellen se muuttuu siedettäväksi, vaikka ei täydellistä olekaan. Epätäydellisyyden hyväksyy. Kirjahan on oikeastaan ihan hyvä (vaikka olenkin lukenut sen jo kolme tuhatta kertaa ja ajattelen, että nyt on toisten vuoro). Aika kiva kirja! Kunpa lukijat löytäisivät sen. Miksei yhtään kommenttia tule? Tulisi jo. Jos joku kertoisi, että on lukenut ja ihastunut tai vihastunut. Ei niitä varmaan tulekaan. On kulunut seitsemän tuntia ensimmäisen kirjan ilmestymisestä kirjakaupan hyllylle. Taivas on edelleen sininen eikä paraatia kuulu. Kun avaa parvekkeen oven, kadulla ajaa ensin ambulanssi ja sitten humalainen huutaa. Kirjailija googlettaa kirjan nimen (ja oman nimensä) kolmannentoista kerran saman päivän aikana. Ei vieläkään mitään. Aikaa on kulunut seitsemän tuntia ja kolme minuuttia ensimmäisen kirjan ilmestymisestä kirjakaupan hyllylle. Kustantaja on varmaan jo unohtanut minut, ajattelee kirjailija. Hän lähettää hädissään kustannustoimittajalleen sähköpostia, vaikka tämä on lomalla Alpeilla. Lisäksi hän soittaa parhaalle ystävälleen ja kysyy, onko varmasti olemassa. Ystävä rauhoittelee ja kertoo olevansa kirjan sivulla kolme. Kirjailijan ei kannattaisi nyt häiritä, kun ystävä lukee. Ei tämä ihan paska ole, kirjailijan ystävä vakuuttaa. Kirjailija rauhoittuu ja jaksaa odottaa seuraavaa palautetta kolme viikkoa, kuusi tuntia ja seitsemän minuuttia. Mutta hän laskee niistä jokaisen.

Kirja on valmis!

Siinä ne nyt ovat. Ensin pöydällä ja tarpeeksi (vaikka en tiedä, mikä on tarpeeksi!) hypisteltyäni, hyllyn päällä. Pitkä, kaunis mustavalkoinen rivi. Parin vuoden työn ja pitkän odottelun tulos. Sain tänään Lintutarhan tekijänkappaleet käsiini. Huomenna sitä saattaa saada jo kaupoista, ainakin Tulenkantajien kirjakaupan ja Suomalaisen tiedoissa näin lukee. Toivottavasti löydätte kirjan. Ennen kymmenen kilon laatikon kotiin kantamista istuin autossa ja itkin. Vaikka kirjoittaminen on parasta maailmassa, on hyvä saada joskus jotakin valmiiksikin. Sanon tämän joka kerta: en tiedä, koska tähän tottuu. Ja että jos joskus maailmassa totun tähän, en tiedä, mitä järkeä kirjojeni julkaisemisessa enää olisi. Parasta, että en totu. Tiedän sen jo, että tämä on lyhyt vartti elämästäni, jopa kirjailijaelämästäni. Juhla, jollaisia tulee harvoin ja niitä vietetään pitkien teiden päässä. Mutta mitäpä siitä, sillä jos elämää ja vuosia riittää, niitä tulee aina joskus, ja sellainen on nyt. Katselen nyt tätä kirjoittaessani kirjapinoani. Se sijaitsee kirjahyllyni päällä, makuuhuoneen liian alhaalla roikkuvan lampun takana. Huomenna on lapseni täysi-ikäistymisen päivä. Kun hän oli pieni, ajattelin aina, että kirjoitan itselleni tärkeän kirjan ennen kuin hän on aikuinen. Olen tehnyt sen nyt kolmesti, ja nyt  ensimmäinen romaanini tuli kotiin päivää ennen hänen täysi-ikäistymistään. Kaupoissa se on hänen juhlapäivänään. Joka on, tottakai, juhlapäivä myös minulle. Tänä vuonna kaksinkertaisesti. Tarjoan hänelle (ja itselleni) huomenna lasin kuohuvaa. Kippis!

Valmis

Joskus yhden näppäimen painaminen tuntuu hurjalta. Kun kirja tulee valmiiksi, tarkoitan kokonaan valmiiksi, taitto on tarkistettu ja siinä se on, sähköpostissa valmiina lähtemään maailmalle, tuijotan enteriä kuin liekehtivää vihollista. Kuinka monta virhettä minulta jäi huomaamatta? Painan enteriä ja lähetän kirjan matkaan. Kirjoitan Facebookiin voitonriemuisen päivityksen, käyn saunassa ja parvekkeella ihastelemassa mieheni lakkaamaa olohuoneenpöytää. Onko se sittenkään valmis/ ihan tarpeeksi monta kertaa hinkattu/ mihin kolme vuotta meni? Käy ilmi, että enter onkin panic button. Se on sellainen, vaikka tasan tarkkaan tiedän lähettäneeni matkaan valmiin kirjan. Juuri niin valmiin, kuin voin. Itse asiassa, tarkkaan ottaen, kun luin sen tänään, alkoi tuntua, että tämähän on hiton hyvä kirja. Niinhän sä luulet! Menen nukkumaan ihan kohta. Luuletsä nukkuvas, hähhähhää? No okei, nyt jännittää vähän. Aina, joka kerta jännittää saada kirja valmiiksi. Jos olisin useamman kirjan vuodessa julkaiseva kirjailija, olisin elokuuhun mennessä jo sairaalassa verenpainelääkityksellä. Tai jollain muulla lääkityksellä. Onneksi en ole ihan niin nopea, joten kirjajännitystä ja siitä johtuvaa luopumisen haikeutta podetaan vain parin vuoden välein.

Dear Tero

Teen leikekirjaa vielä varsin lyhyen kirjailijanurani tähänastisista vaiheista. Sitä tehdessäni löysin kellarin vihoviimeisestä takanurkasta kansion, joka sisälsi papereita uraltani. Joukosta löytyi eräs käsikirjoitusnippu, jonka saatteena oli kaunis hylsykirje. Monet kirjoittajat saavat ennen kirjailijanuraa hylkäyskirjeitä. Jotkut niistä ovat standardimonisteita, toiset rohkaisevia palautteita, kaunis ei. Nyt löytämäni kirje oli tätä jälkimmäistä lajia. Sen on allekirjoittanut nykyisen kustantamoni Gummeruksen silloinen kustannustoimittaja, kirjailija ja runoilija Tero Liukkonen. Tässä lyhyitä lainauksia kirjeestä: ”Pidän kokoelman monista runoista.” ”Olet työskennellyt määrätietoisesti. ” ”Temaattisesti yhtenäinen kokonaisuus.” ”Julkaisua ajatellen kasa ei ole vielä riittävän monipuolinen.” ”Tulee tunne, ettet ole vielä löytänyt ominta juttuasi.” ”Huoliteltu kielesi pyrkii olemaan ehkä liian hallittua.” ”Lahjoja kirjoittamiseen.” ”Uskalla horjahtaa.” Aika harvat kirjoittajat varmaan (toivottavasti) vastaavat saamiinsa hylsykirjeisiin. Itsekään en, tietenkään, sitä silloin tehnyt. Elettiin maaliskuuta 2005, esikoiskokoelmani julkaisuun oli tasan kahdeksan vuotta. Jos olisin tiennyt sen silloin, se varmasti olisi aiheuttanut suurta surua ja ahdistusta. Vaikka hylsykirjeisiin vastaaminen ei ole tapana, ajattelin tehdä sen kuitenkin nyt, 12 vuotta sen saamisen jälkeen. Vastaukseni on tässä. Dear Tero, luin kirjeesi ja heti sen saatuani olin hirvittävän pettynyt. Olin 29-vuotias, mielestäni aikuinen ja kirjoittanut jo pitkään. Lisäksi haaveilin kipeästi kirjailijaksi tulemisesta. Nyt sen saamisesta on kulunut jo tarpeeksi aikaa. Olen julkaissut kaksi teosta, useissa antologioissa ja opettanut kirjoittamista jo useamman vuoden. Kolmas teokseni julkaistaan Gummerukselta elokuun alussa. Rakas Tero, olit täysin oikeassa. Luin käsikirjoituksen nyt uudelleen, ja jokainen huomiosi osui naulan kantaan. Käsikirjoituksen julkaisu tuolloin olisi tehnyt minusta kirjailijan, mutta millaisen kirjailijan? Kirjailijan, joka olisi julkaissut hirvittävän keskeneräisen kirjan. Onneksi olit viisas ja sanoillasi annoit minulle vuosia aikaa kasvaa paitsi kirjoittajana, myös ihmisenä. Ihmiseksi, joka ei halua julkaista mitä tahansa ollakseen kirjailija. Kirjailijaksi, joka tekee mitä tahansa tuottaakseen tarpeeksi hyvän tekstin. Haluan kiittää paitsi sinua, myös niitä lukuisia muita, jotka hylkäsivät tekstini. Kiitos hylkäyskirjeistä, jotka pakottivat minut odottamaan. Vuosia. Vuosikymmenen. Ties missä olisin, jos olisin saanut kaiken heti ja liian helposti. Kiitos. Ystävällisin terveisin Satu Kontakteissani on varmaan satoja kirjoittajia. Tiedän monen haaveilevan julkaisusta. Tiedän monien kaipaavan sitä omaa kirjaa, kirjailijuutta. Mutta joskus on hyvä joutua odottamaan. Tiedän sen nyt. Jos sinä siellä, joka luet tätä, olet minä kaksitoista vuotta sitten. Jos saat hylsyjä ja koko kirjoittaminen tuntuu toivottomalta: muista, että tulevia kirjailijoita ei erota muista lahjakkuus, vaan sinnikkyys. Lahjakkuuttakin tarvitaan, mutta se ei ole ominaisuus, joka tekee kirjailijasta kirjailijan. Se on _sinnikkyys_. Jos tulet torpatuksi, tee se uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Yritä. Kirjailija on se, joka lopulta onnistuu (tai kuolee yrittäessään). Älä vastaa saamiisi kirjeisiin, ja kun vastaat, tee se yksin, lähettämättä kirjeitä, kunnes kirjeet tulevat paksuiksi ja valmiiksi. Rakas Tero, sinä olit oikeassa. Me molemmat olimme. Romaanini Lintutarha julkaistaan Gummerukselta 3.8. 2017, 12 vuotta kirjeesi jälkeen. Kiitos, kun lähetit sen.

Merkittäviä hetkiä

Tulin viime viikonloppuna jutelleeksi kirjailijakollegan kanssa niistä hetkistä, jotka ovat jääneet tässä matkan varrella mieleen. Ajattelin, että olisi mukava jakaa niistä muutamia. Ensimmäinen niistä hetkistä tapahtui hyvin varhain. Olin noin nelivuotias ja tajusin yhtäkkiä, että jonkun pitää tehdä kirjat. En tiennyt, kuka tai miten, mutta tajusin jotenkin epämääräisen hahmottomasti, että tässä haluan olla mukana. Listalle mahtuu sekä sellaisia hetkiä, joista kuka tahansa melkein voisi sanoa, että tietenkin, tietenkin tuo on tärkeä hetki uran kannalta, sekä sellaisia, joiden ei voisi äkisti ajatella liittyvän mitenkään kirjoittamiseen. Sellaisia kuin istuminen tikkuisissa maitokärryissä ja äidin ääni sanoo, että älä laita käsiä väliin, se sattuu. Tai sellainen, kun löytää mummolan lähimetsästä tien, joka alkaa ja loppuu keskellä metsää. Antellin kartano Oulussa oli mummolani. Jos sen googlettaa, löytää mm. tarinoita sukulaismiehestä, joka oli metalliromunkerääjä. Tuo lapsuuteni maisema näkyy kirjoissani. Talo näkyy jopa Lintutarhan kannessa ja on tallennettuna (osittain fiktiivisenä, tietenkin) kirjan tapahtumapaikaksi. Sitten on niitä selkeärajaisempia hetkiä, jotka tietenkin liittyvät kirjoittamiseen. Voisin kertoa kymmeniä tarinoita jo nyt niistä asioista, jotka veivät minua eteenpäin. Kirjoituskilpailuista, Viita-akatemiasta, ihmisistä ja tapahtumista. Ajattelin silti kertoa vain yhden. Olin vuonna 2015 kuuntelemassa Hannu Salaman keikkaa Annikin Runofestivaaleilla. Keikan jälkeen tapasimme lyhyesti takahuoneessa. Salama käveli ohitseni, huomasi minut, kumarsi ja ojensi minulle esiintyjien saaman ruusun, omansa. Sanaakaan ei sanottu. Minähän ei ihaile ketään. Toisaalta hänen ei kuitenkaan tarvinnut esitellä itseään. Se hetki jäi eloon muistissani. Kirjoittamisessa on kyse eloonjäämisestä. Sanojen kerääminen on metalliromunkeräämistä. Kaikki tehty tehdään siksi, että jotakin jää. Lintutarha on kaupoissa 3.8. ja tällä päivämäärällä olen kirjoittanut siihen sen viimeiset sanat jonnekin keskelle kirjaa ja lähettänyt sen taittoon. Lähipäivinä, kun takakansiteksti on valmis ja olen tarkistanut taiton, matkani sen kanssa on ohi (ja tavallaan vasta alkaa). Mutta minä otan uusia askeleita sekä elämässä että kirjoittamisessa ja kirjoitan taas.