Pieni hetki puhdasta vapautta

Annikin Runofestivaali on jo 19-vuotias. Olin ensimmäisellä Annikin Runofestivaalilla paikalla yksivuotiaan kuopuksen ja pikkuisen alle nelivuotiaan esikoisen kanssa vuonna 2003, eikä rakkaus ole ruostunut sittemmin. Alkuun kotikutoinen pikkufestivaali on vuosien varrella kasvanut täysin uniikiksi, vakavasti otettavaksi festivaaliksi, jota en ole yhtenäkään sen järjestämisvuonna jättänyt väliin, enkä jätä. Muutama vuosi sitten Aamulehden haastattelussa toimittaja Sonja Huhtakangas kirjoitti, kuinka olen ollut seitsemänvuotiaasta asti tietoinen kuolevaisuudestani ja raahannut sitä koko elämäni mukana siitä asti. Tunne liittyy suurempaan tietoisuuteen kaiken hauraudesta ja jalostuu vain harvoin toiseksi tunteeksi (ja unohdukseksi). Annikin Runofestivaali on tunnelmaltaan niin ravitseva, että toisinaan se tuuttaa aistit niin tukkoon esitysten seuratessa toisiaan ja kaikkien ollessa niin pakahduttavia, että minun on välillä otettava siellä ollessani taukoja. En voi siis yhdelläkään festivaalilla katsoa ihan jokaista keikkaa, kun minun on välillä vetäydyttävä hiljaisemmalle kirjanmyyntipuolelle vähän hengähtämään. Tämä ei suinkaan ole heikkous, vaan kertoo siitä, kuinka paljon saan festareista irti. Olen kirjoittanut tämän aiemminkin jossain, mutta jokaisen pitäisi kokea Annikin Runofestivaalin tunnelma. Siis siitä riippumatta, kuuluuko sanataide omiin kiinnostuksen kohteisiin vai ei. Monimuotoinen festivaali tarjoaa sanataidetta sen monissa eri muodoissa ja osa esityksistä lähestyy teatteria, käsittelee musiikin keinoja tai ylipäätään koskettaa sanataidetta niin moninaisilla tavoilla, ettei ikinä tiedä, mitä odotettavissa on. Tunnelma on yksi asia, miksi Annikkiin kannattaisi tulla fiilistelemään. Ihan samanlaista ei ole kokenut missään muualla (ja festarin siirtyessä takavuosina Väinö Linnan aukiolle evakkoon myös kaipasin sitä). Olen tätä  kirjoittaessani hiekkainen ja lämmin. Olen juuri tullut kotiin tanssittuani pihalla livemusiikin tahdissa. Illan viimeinen esitys saa aikaan yleensä valtavat bileet, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Väkijoukossa tanssiessani tuli se hetki, josta aiemmin kirjoitin. En muistanut kuolevani, vaan tiesin eläväni. Kun ihmiset lauloivat ja hymyilivät ympärilläni, minä katsoin ylös sinistä taivasta. Siinä me ihmiset olimme, koko päivän aurinkoa imeneinä, ja tanssimme kuollaksemme. Tanssimme elääksemme! Mutta mennään ensin alkuun. Ehdin tänään Annikkiin aamupäivällä joskus kahdentoista aikaan päivällä. Se merkitsi sitä, että minulla oli mennyt kaksi esitystä jo ohi. Ensimmäinen näkemäni esitys oli siis islantilainen Elias Knörr, jonka esiintyminen lupasi hyvää festarin tämänvuotisten esitysten suhteen. Kysymykseksi jäi, mitä oli tarkoitus tehdä koko esityksen ajan pöydällä olleella inkiväärillä, joka ei päässyt esille esiintymisajan loppuessa? Knörr on ilmeisesti tunnettu yllättävänä esiintyjänä. Ensimmäinen hetki, jolloin unohduin fiilistelemään, oli minulle kuitenkin tamperelaisen Pelle&Romaktiksin keikka. Seisoin seuraamassa keikkaa yhdellä pihalla olevista portaikoista, jolta keikkaa pystyi seuraamaan hiukan yläviistosta. Pelle & Romantiks on runoilija Pelle Romantikan (oik. Toni Lahtinen) ja tamperelaisten huippumuusikoiden muodostama kokoonpano. Lahtisen runous yhdistettynä festivaaleilla myös erikseen esiintyneen Kielo Kärkkäisen uskomattoman hienoon lauluääneen ja muusikoiden huikeaan osaamiseen loivat hypnoottisen hetken, jonka aikana sanoin keikkaa kanssani seuranneelle ihmiselle, että ”ota tämä hetki, ota musiikki, ota linnut, ota kaikki, ota tämä kaikki”. Keikka päättyi ja koko illan ainoa sadekuuro kasteli kaiken, lumoavaa. Kuin tilattuna. Yksi tämänvuotisen festarin (ei, vaan koko festivaalin historian) riemukkaimmista hetkistä oli duo Ursus Factoryn äänekäs ja odottamaton keikka. Itselleni uuden (vaikkakaan ei pitäisi ilmeisesti olla, sillä ilmeisesti olen missannut jotakin olennaista!) kokoonpainon keikka uhkui hyvää tuulta, johon ei voinut olla tempautumatta mukaan. Otinkin kipeästä selästäni huolimatta päivän ensimmäiset tanssiaskeleet. Keikka sai hyvälle tuulelle ja itse asiassa jätti vähän nälkäiseksi tyyliin ”en tiedä mitä tää on, mutta voisitteko jatkaa?” Skotlantilainen Imogen Stirling oli illan runoilijoista se, joka sai minut yleisössä istuvana tempaistua mukaan niin, että puhuin, vastasin. ”Yes” tuli sanottua varmaan useamman kerran. Kaksi kokoelmaa julkaissut Stirling jätti pysyvän jäljen. Voimallinen puhe on itselleni runouden ytimellisin muoto. Se ei muutu,  se riittää. Näiden lisäksi tuntuisi siltä, että pitäisi mainita kaikki muutkin. Tekisinkin sen, jos vaan jaksaisin. En pysty, sillä päätäni särkee. Pakko on silti mainita, että en olisi ikinä voinut kuvitella tanssivani hurjasti harmonikkamusiikin tahdissa. Näin kuitenkin kävi, kun illan viimeinen esiintyjä, harmonikansoittaja, laulaja-lauluntekijä Antti Paalanen esitteli festivaaliyleisölle ainutlaatuisen, elektronista tanssimusiikkia, hanurinsoittoa  ja kurkkulaulua yhdistelevän tyylinsä. Sanoisin, että viimeksi olen kokenut vastaavaa yhdeksänkymmenluvulla rave-bileissä. Se olisi kuitenkin vale. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, ja juuri siinä piileekin Annikin runofestivaalin taika. En ole kokenut mitään vastaavaa. Nyt alkaa taas kahden vuoden kiivas odotus. Festivaalia järjestävät Simo Ollila ja J.K. Ihalainen (sekä Annikinpihan asukkaat ja monet vapaaehtoiset) voivat varmasti ylittää tämän. En vain tiedä, miten.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Vieraslaji-runokokoelmani julkaistaan lokakuussa – katso tästä kirjan kannet!

Minulla on ollut pitkä tauko julkaistuissa kirjoissa. Nyt voin kuitenkin ilolla kertoa, että Enostone Kustannus julkaisee runokokoelmani Vieraslajin tämän vuoden lokakuussa. Runokokoelman teemoja ovat vieraslajit, ilmastonmuutos ja niiden rinnalla ihmisten väliset suhteet. Tuhoutuvassa maailmassa on sittenkin jäljellä vielä toivoa. Yksi suuri ilonaihe minulle on ollut tyttäreni Elia Audrey Lepistön kanssa tehty yhteistyö. Graafikkotyttäreni on nimittäin suunnitellut nyt tänään tässä julkaistavat runokokoelman kirjankannet. Olemme aiemminkin tehneet taidetta yhdessä (mm. valokuvaa, videoita, tauluja, keikkojen taustanauhoja) joten kirjankansien suunnittelu oli luonteva jatko yhteistyöllemme. Uskon, että julkaisemme Elia Audreyn kanssa jatkossa myös runovideoita, kunhan runokokoelma ensin saapuu teidän lukijoiden ulottuville. Suunnitteilla on myös muuta taiteellista yhteistyötä. En malta odottaa elokuuta ja sitä, mitä kirjasta pidätte.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Kööpenhaminan lempeä syli- neljä päivää Tanskan pääkaupungissa

Kirjoitan tätä väsyneenä, rikkinäisin jaloin – ja onnellisena. Olen toissapäivänä palannut kotiin neljän päivän matkalta Kööpenhaminasta. Kaupunki on lämmin ja kevät on pidemmällä kuin Suomessa, joskin kööpenhaminalaisten riesana ovat kuulemma melko märät talvet. Keväinen Kööpenhamina vie sydämen ja on juuri sopivan kokoinen kaupunki tutkailtavaksi useammallekin päivälle. Ihmiset ovat ystävällisiä ja tuntemattomallekin hymyillään metrossa ja kadulla. Juuri ystävällisyys ja rentous välittyykin kaupungista päällimmäisenä. Rento ote näkyy pukeutumisessa, kävelyvauhdissa (jäämme useammin kuin kerran jumiin rennosti etenevän paikallisen taakse), baaritiskin takana laulavissa työntekijöissä ja hymyssä, joka ilmestyy kasvoille luontevasti toisia ihmisiä kohdatessa. Emme neljän päivän aikana juuri kohtaa tylyjä tai edes vakavia ihmisiä. Asiaan saattaa vaikuttaa vappu ja lämpenevä sää. Kaupunki täyttyy pyöristä ja kesätakeista. Pyöräily onkin mahtava tapa liikkua kaupungissa ja se on liikennesuunnittelussa otettu hyvin huomioon. Samaa ei välttämättä voi sanoa kävelystä, sillä joka paikassa on paljon vanhoja mukulakivikatuja ja reissaajan suurilla askelmäärillä se alkaa pidemmän päälle tuntua. Minulla olikin jo toisena reissupäivänä jalassa valtava pikkuvarpaan kokoinen rakko. Kööpenhaminan metro on selkeä. Sitä on kokeiltuaan helppo käyttää. Onnistuneen lennon, josta minäkin lentopelkoinen selviän yllättävän hyvin sen kestäessä alle puolitoista tuntia, jälkeen onnistumme kuitenkin matkakumppanini Minnan kanssa järjestämään itsemme lentoasemalla junaan metron sijaan. Olemme siis olleet maassa alle puoli tuntia, kun jo matkustamme jäniksinä junassa ilman lippua. Muutaman aseman jälkeen olemme ”jossain”, mistä pääsemme kuitenkin melko näppärästi parilla metrolla hotellille päin. Asema nimittäin sijaitsee samassa paikkaa juna-aseman kanssa. Metrolla kulkemisessa on vain se ongelma, etten oikein vieläkään hahmota, missä järjestyksessä kaupunginosat ovat, koska paikkaa vaihdettiin aina maan alla metrossa istuen. Hotellille kävely matkalaukun kanssa on kamalaa. Haaveilen jo heti aluksi matkalaukusta, jonka päällä voi ajaa. Minna kieltäytyy matkustamasta kanssani, jos hankin sellaisen. Hän muistuttaa minua, että minulla on kerran hankittu ajokielto Puuhamaan ajolaitteisiin ja että olisin lentokentällä matkalaukulla ajellessani melkoinen riski. Hotellihuoneemme numero on 007. Numerosarja naurattaa meitä joka kerta, kun menemme hotellihuoneeseen. Myös hotellihuone saa meidät nauramaan, koska se on nimensä mukaisesti lähinnä Tukholman risteilyltä tutun oloinen hytti kapeaa ja korkealla sijaitsevaa metallista yläpetiä ja tikkaita myöten. Hotellihuoneen vessasta valuvat vedet huoneen lattialle aina suihkua käyttäessä. Huoneen rajoitukset ovat olleet meille etukäteen tiedossa, ja koska aikomus ei ole viettää aikaa hotellihuoneessa muuten kuin nukkuen, valinta on tehty tietoisesti. Budjettimatkalaisen lompakolle se sopii hyvin ja me tunnemme toisemme niin hyvin, ettei toistemme väistely vaatekomeron kokoisessa huoneessa juuri tuota vaivaa. Saavumme torstai-iltana ja saatuamme laukut huoneeseen lähdemme tutkailemaan lähiympäristöä. Läheltä hotellihuonetta löytyy ei-tanskalaisperäisen ravintoloitsijan pizzeria, josta saa aitoa italialaista pizzaa. Pizzerian pizza maistuu myös gluteenittomana ja matkakumppanini kehuu, ettei ole juuri koskaan saanut niin hyvin tehtyä pizzapohjaa. Tanska lunastaakin heti odotukset leivontamaana. Torstai-iltana emme jaksa oikein mitään muuta kuin kävellä hotellihuoneen lähistöllä. Kävelemme läheisen lätäkön rannassa ja ihastumme siihen, kuinka mukavaa on, kun kaupungissa näkee paljon vettä ja puistoja. Kööpenhamina on vehreä kaupunki. Puistossa puhun koirille ja ihastelen joutsenia. Ensimmäinen ilta päättyy palaamiseen hotellille ja nopeaan nukahtamiseen. Vaikka emme ole tehneet ihan hirveää lenkkiä, askelia tältäkin päivältä kertyy reilusti. Kaksi vuotta siirtynyttä matkaa oli ehditty odottaa Olemme tehneet tälle nimenomaiselle matkalle lähtöä jo kaksi vuotta. Matkan varsinainen kohde on Kööpenhaminassa Royal Arena ja siellä perjantaina 29.4.2022 järjestettävä A-han konsertti. Konserttia on siirretty kaksi vuotta koronan takia eteenpäin, joten kyseessä on Hunting High and Low Live 2020 -kiertueen toinen keikka. Roayl Arenalle pääsee helposti metrolla, niin kuin kaikkialle muuallekin. Ennen keikkaa päätämme käydä vilkaisemassa maailman toiseksi vanhinta toiminnassa olevaa huvipuistoa Tivolia. Kävelemme sinne hotellimme vieressä olevan vesialueen vastakkaista reunaa pitkin ja pysähdymme jälleen katselemaan joutsenia. Ne ovat rohkeita ja tulevat lähelle ihmistä. Matka hotellilta on Tivolille kävelemisen arvoinen, sillä alueella riittää katseltavaa, vaikka ei menisikään huvilaitteiden kyytiin. Otamme paljon valokuvia, kävelemme ja juttelemme. Käymme myös Lego-kaupassa katselemassa ympärillemme, sillä onhan Tanska Lego-palikoiden synnyinmaa. Tivoli-reissun päätteeksi päädymme Wagamama-ravintolaan, jossa kerrankin käy niin, että minulle on tarjolla vähemmän vaihtoehtoja kuin matkakumppanilleni. Inkivääriallergian kanssa ei siis tähän ravintolaan kannata mennä, koska vaihtoehtoja on tarjolla vain yksi. Minnan annos sen sijaan näyttää ja kuulemma maistuukin upealta. Syön omani hyvällä ruokahalulla, vaikka se ei ole se, jonka olisin alun perin halunnut. Kävelemme takaisin hotellille virkistäytymään ennen keikkaa. Olen jo koko alkumatkan ajan ihastellut tanskalaisten rentoa pukeutumista: väljää, käytännöllistä ja tyylikästä. Päädyn itsekin mukaviin kenkiin ja vaihtamaan piilolinssit silmälaseihin, sillä haluan nauttia keikasta mahdollisimman mukavasti. Poikkeamme uudelleen lähipitseriassa syömässä ennen keikkaa. Ravintoloitsija muistaa meidät ja kiittää meitä siitä, että tulimme takaisin. Tähän käyntiin liittyy yksi reissun mielenkiintoisimmista ja kauheimmista vessakokemuksista. Ruokailun jälkeen lähden etsimään vessaa. Minut ohjataan koko rakennuksen läpi, portaikon ohi ja takaovesta takapihalle. Juuri, kun kuvittelen, kuinka minut kolkataan jollekin satunnaiselle takapihalle Tanskassa, minut ohjataan kohteliaasti viereisestä ovesta sisään. Vessaan mennään pihalta, ettekä halua kuulla siitä enempää. Metrossa on täyttä, sillä muutkin ovat menossa keikalle. Royal Arena on vuonna 2017 valmistunut monitoimihalli Ørestadin kaupunginosassa. Halli vetää konserteissa noin 16 000 ihmistä. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon ihmisiä keikalla oli, mutta halli on täynnä piippuhyllyjä myöten. Keikka ihmisen etäisyydeltä Kööpenhaminassa korona ei juurikaan näy. Esimerkiksi keikalla tai ylipäätään […]

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Uuden edessä

Joskus tekstistä voi erehtyä eksyksiin. Siitä huolimatta, että opettaa sitä, lukee ja vähän kirjoittaakin. Kipeä ja pitkään jatkunut stressitila ei tuota taidetta. Pitkään jatkunut stressitila, johon ei voi itse vaikuttaa, tuottaa vaikeuksia tuottaa tekstiä niin kuin se tuottaa vaikeuksia olla luova muillakin elämän osa-alueilla. Minun tekstini syntyy tilassa, jossa voin hengittää ja pikku hiljaa elämä alkaa antaa tilaa. Teksti tulee takaisin niin, ettei sitä tajua edes kaivanneensa. Yhtäkkiä Facebook-päivitykset ovat täynnä runonkaltaista. Yhtäkkiä kännykkään alkaa ilmestyä muistiinpanoja. Yhtäkkiä alkaa tuntua, että on hereillä ja ettei tekosyitä ole. Yhtäkkiä alkaa tuntua, etten olekaan ontto vaan täynnä virtaavia mahdollisuuksia. Ei ole elämä helppoa nytkään, vaikka päätin päästää irti negatiivisista asioista, joilla saatiin aikaan paljon vahinkoa. Vapauteen liittyy automaattisesti huolia selviytymisestä ja uuden reitin löytämisestä. Toipumista asian varsinaisessa merkityksessä. Onneksi saan tehdä sitä kotona, jossa on tähänkin asti ollut aina hyvä ja turvallinen olla. Onneksi saan tehdä sitä kirjoittaminen oppaanani, sillä ilman sitä en tietäisi, miten se tehdään. Moni on varmaan tajunnutkin, että olin joutunut elämässäni tilanteeseen, jossa olin todella väsynyt. Uupunut, mutta en sillä tapaa sairastunut, en ollut masentunut. Mutta uupumukseen johtaa usein umpikuja, ja uupumukseen johdattavat usein sellaiset asiat, joiden korjaamiseksi ei tunne itse voivansa tehdä mitään. Näin kävi myös minulle. Uupuminen sai aikaan oireita fyysisessä olossa ja keho toipuu kokemastaan stressistä vain pikkuhiljaa. En voi luvata kymmeniä kirjoja tulevaisuudessakaan. Tekstin kohtalosta päättävät muut, varmaan minua viisaammat, jos joskus tullaan siihen pisteeseen. Voin vain luvata, että en enää laske kirjaimia kädestäni pöydälle ja jätä niitä jäähtymään. Katsotaan, mitä tästä tulee. Katsotaan, mitä minusta. Taidan harrastaa kirjoittamista vähän aikaa. Päivisin etsin työtä. On kello neljä yöllä, se on se aika jolloin olen aiemmin kirjoittanut. Hirveästi kuplii. Uusi vähän pelottaakin, mitä jos en osaa enää? Kaikki elämässä tullaan tarjoilemaan opetuksen muodossa, tämäkin kokemus tekee minusta jotakin. Että tulen sysimetsästä johonkin valoisaan paikkaan, en vielä, mutta näen jo. Huomenna menen opettamaan. Nyt tuntuu, että tiedän, mitä on sanottava.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Fraktuurat

Ollessani 10-12-vuotias jouduin sairaalaan muutaman kerran. Kertojen muistot menevät minulla sekaisin enkä osaa erottaa minä- ja hän-kertojia toisistaan, sillä muistoja värittää voimakas dissosiaation tunne. 10-vuotiaana sairaalassa on vähän epätodellinen. Minä tai hän seisomassa peilin edessä ja nyppäisemässä vesirokkonäppylää silmästään. Hän tai minä pelkäämässä, että pyörtyy kuumeesta, käsi kupertumassa jäätelökupin sydämen ympärille. Mansikkahilloa pienestä valkoisesta pilvestä. Mutta kun ajattelen sairaalaa, ajattelen kaikista eniten vasenta kättäni ja vasemman käden iho kiristyy. Minulla on verikokeita varten siinä tiukasti teipattuna kanyyli ja tunnen yhä kiristävän tunteen ja neulan pistoksen kämmenselässäni yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Minä tai hän omistaa kehon joka solujen uusiutumisesta huolimatta osaa muistaa. Muistot ovat murtumia, joiden sisään voi kurkistaa. Oliko sitä ennen vai sen jälkeen, ehkä todellakin jälkeen, kun esiteininen kauhtumaton etäidolirakkaus loikkasi rintapieleen. Morten Harket on nyt 61 ja minut on aina vietelty musiikilla tai älyllä, vaikka koko idolikuvio on minulle käsittämätön- niin käsittämätön, että aloitan aina opettamani kurssit sanomalla, että uskokaa minua vain, kun se on välttämättömän pakollista- ja se saa ilmeisesti ihmiset palaamaan kursseilleni ja luokseni. En keksi, mikä muukaan se voisi olla kuin pakollinen viehtymykseni pilata kaikki rehellisyydellä. No niin, joka tapauksessa. Minä siis tunnen yöllä kuinka teippi kiristyy ja neula tökkäisee kämmenselkään ja joku on alituiseen valmis imaisemaan näytteen kädestäni ja kun sairastuu, se paljastaa selkärangan, nytkin: miinus seitsemän kiloa ja kaksi viikkoa ja altistavia tekijöitä, fraktuuroja joista ihmiseen voi kurkistaa sisään. Ja fraaktaaleja. Kulmikkaita kirjaimia. Juttelin tänään lyhyesti kirjailija Anneli Kannon, takavuosien opiskelukaverini Viita-akatemiasta, kanssa. Minun oli kiitettävä siitä, mitä Anneli kirjoitti Kirjoittamassa-teoksessaan kirjoittajan heimoista. Teidän on luettava se itse, mutta minusta olennaista on se, että ympärillä on suotuisaa väkeä, jolle kirjoittaminen on tavallinen asia. Joka ymmärtää, kun neula jälleen pistää. Jokaista kirjaani on edeltänyt se, että joku sanoo minulle, että koetas nyt tehdä loppuun, kun kerran osaat. Nyt vastasin taas, että kyllä. Heimon tehtävä on imartelematta, nostamatta ja väheksymättä nostaa kissa sisään, kun sataa. Vähäeleisesti todeta, että teessenysaatana. (Anneli ei tosin kironnut, kun ei kiihtynytkään. ) Teessenysaatana. Saattaa olla, että teen, koska en ole Fariseus ja opettamansa asiat on hyvä edes jossain määrin pitää.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Siinä hän on, itsenään

Siinä hän on. Istuu sohvallani, on luonani kylässä. Lapseni, joka muutti omaan kotiin vasta kesäkuun alussa, 21-vuotias, johon vain vuosi sitten viittasin sanalla poikani. Hän ei ollut, ja hän tiesi sen. Lapseni on muunsukupuolinen. Se tarkoittaa sitä, ettei hän ole poika eikä tyttökään. Hän on gerderfluid. Toisinaan hänellä on pitkä tukka, toisinaan lyhyempi, oma. Toisinaan hänellä on meikkiä, korolliset kengät, naistenosastolta ostettu kaunis paita. Toisinaan hän näyttää pojalta. Aina ei kummaltakaan. Mikään vaihtoehto ei tunnu minusta pahalta. Hän on hän, itsenään hyvin rakas. Me voimme puhua kaikesta, mutta se ei tarkoita sitä, että puhuisimme. Hänellä on jo oma yksityinen elämänsä, enkä ole liimaantunut kiinni häneen, en enää. Mutta me puhumme paljosta ja hän tietää, että voi ottaa puheeksi mitä tahansa, niin ilot kuin surutkin. Vielä vuosi sitten hän oli lyhyttukkainen ja näytti pojalta. Minä kuitenkin tiesin, että lapset tulee kasvattaa siten, että kaikki tietävät, että saa olla oma itsensä. Meillä ei koskaan puhuttu tulevista tyttöystävistä, vaan toiveista, että jokaisella olisi joskus joku, jota rakastaa. Meillä sai leikkiä, millä halusi, pukeutua siihen, mihin tykkäsi. Seitsemänvuotiaana hän halusi nukkekodin ja sanoi, että jos joku kiusaa, hän ei halua sellaisia kavereita. Hän rakasti sisustamista ja kauniita asioita. Kun vanhassa kodissa oli rumat tapetit, ne oli pakko ottaa pois, koska niiden keskellä hän ei voinut elää. Kun matot olivat väärän väriset, hän pisti ne kaappiin ja odotti kärsivällisesti, että saisi paremman väriset. Ilman mattoa. Hän siis rakasti kauniita asioita. Hän oli itse kaunis jo silloin, vielä kauniimpi nyt, kun hän on maailmassa omana itsenään. Viime uudenvuodenyönä me istuimme sohvalla ja joimme kuohuviiniä. Vain muutamaa kuukautta aiemmin hän oli kasvattanut pitkät kynnet ja alkanut lakata niitä. Katselin viiniä juodessamme hänen käsiään. Ajattelin, kuinka ihana aikuinen lapsi meillä on. Sitten hän alkoi puhua. Sinä uudenvuodenyönä lapseni tuli ulos kaapista. Minä sanoin: ”Kerro minulle jotain, mitä en tiedä.” Prosessi on kesken, mutta se on edennyt sittemmin nopeasti. Hänen ystävänsä ovat tukeneet prosessia, uusia ystäviä on ilmaantunut, myös ihmisiä hänen elämänsä aiemmilta vuosilta. Kun tärkeä asia on sanottu, onkin mahdollista olla enemmän auki maailmalle omana itsenään. Se, että lapseni on oma itsensä, tuntuu minusta upealta. Olemme opetelleet meikkaamista yhdessä, aika myöhään. CIS-tytön kanssa me olisimme olleet tällä asialla jo melkein kymmenen vuotta sitten. Viime viikolla hän pyysi minulta, että opettaisin kävelemään koroilla. Hän oli ostanut ensimmäiset korolliset kenkänsä ja tehnyt videon, jossa hän tanssii. Vielä vuosi sitten sellaista ei olisi tapahtunut. Introvertti, joka piilottelee identiteettiään, ei halua vetää huomiota itseensä. Miksi minä en sitten ottanut asioita aiemmin puheeksi? Kai ajatus on siinä, että ihmisen pitää saada tulla rauhassa itsekseen. Ihan omassa aikataulussaan. Vanhempien tehtävä on luoda sellaiset olosuhteet, joissa niin voi kaikessa rauhassa tehdä. Kertoa, että maailmassa on erilaisia tapoja ilmentää itseään ja sukupuoli-identiteettiään, joka on synnynnäinen ominaisuus. Kertoa, että rakastaa. Ehkä ei kannata sanoa, että hyväksyy kaikki. Hän sanoi sen itse: ”Vihaan sitä, kun joku sanoo hyväksyvänsä kaikki. Se sisältää viittauksen, että on tehnyt tai tekemässä jotain väärää. ” Hän on muutoinkin sanonut viisaita asioita, kuten ”Maailma on valmis vasta, kun voin kävellä kadulla omana itsenäni.” ”Kun ihmiset sanovat, että olen rohkea, en oikein ymmärrä olevani. Minä olen vain oma itseni. ” Valitettavasti maailma ei vielä ole täysin valmis, eikä sellaiseksi varmaankaan omana elinaikanani tule. Siksi tarvitaan Pride-viikon tapaisia tapahtumia. Ihmisoikeuksien pitäisi olla itsestään selvästi kaikille kuuluvia. Minä ajattelin näin jo silloin, kun lapseni ei ollut syntynyt. Siksi tarvitaan rohkeita ihmisiä, jotka sanovat, miten asia oikeasti on. En suuntaa tätä kirjoitustani kenellekään, en esimerkiksi sille kristillisten poliitikolle, joka ei ymmärrä, kuinka monia sukupuolinen moninaisuus koskettaa- hän ei ansaitse mainintaa tässä kirjoituksessa. Se koskettaa myös meitä äitejä ja isiä, jotka haluamme kasvattaa lapsistamme ehjiä aikuisia ihmisiä. Sellainen lapseni nyt vihdoin on. Jos hän olisi kasvanut malliin, jossa sukupuolia on muka vain kaksi, hän näyttäisi nyt ehkä pojalta. Ja hän olisi uskottamattoman rikkinäinen maailmassa, jossa vahvuutta saadakseen on uskallettava olla. Jos asia ei tullut jo selväksi, minä rakastan sinua, Elia. Minä rakastan myös veljeäsi. Te olette hienoja ihmisiä, ja olen teistä molemmista hyvin ylpeä.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Kirjoittajakoulutusta kolmenkymmenen vuoden ajan- Viita-akatemia 30 vuotta

Sampolan kirjastossa juhlittiin tänään (tai tätä julkaistaessa jo eilen) Viita-akatemian kolmeakymmentä vuotta. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuorot niin Kirjasto- ja kansalaisopistotoimen johtaja Pirkko Lindbergiltä, dosentti Pertti Timoselta, akatemiassa opettavalta Johanna Hulkolta ja lasten- ja nuorten sanataidekoulussa opettavalta Minttu Tervalharjultakin sekä Viita-akatemiassa opiskelevilta ja jo sen päätökseen saattaneilta. Minulla on syksyllä 2003 kolme haavetta. Halusin olla kirjailija, sanataideopettaja ja töissä siinä lehdessä, jossa nyt päätoimittajana työskentelen. Välillisesti Viita-akatemia mahdollisti nämä kaikki kolme haavetta, joten nyt kuusitoista vuotta myöhemmin olen kaikkea sitä, mitä en uskaltanut silloin kuin haaveilla. Viita-akatemiassa opin kaiken sen, mitä nuoren naisen innolla sain vain ikinä siitä irti. Tilaisuudessa katselin varsinkin erään rakkaan ihmisen kasvoja, kun tuli vuoroni nousta lavalle. Samaa ihmistä vilkaisin syksyllä 2003 silmänurkastani, kun hän aloitti ensimmäisen tuntini Viita-akatemiassa. Vuokko Tolonen oli (ja on) OIKEA KIRJAILIJA ja sanataideopettaja. Minä siis en uskaltanut katsoa suoraan, mutta vilkaisin ja ajattelin, että mä haluun olla toi. En ole Vuokko vieläkään ja hyvä niin. Me kaikki olemme omia itsejämme omine vahvuuksinemme. Mutta jotain minustakin tuli. Minulle ja kurssilleni tulee usein opiskelijoita Viita-akatemiasta ”jatkohoitoon” ja joidenkin kanssa olen saanut aloittaa koko matkan alusta. Kumpikin on yhtä arvokasta. Olen halunnut olla saamani tiedon ja taidon jakajana eteenpäin myös muille parhaani mukaan. Viita-akatemian yhteydessä on mainittava toinenkin opettaja. Kullervo Järvinen toimi Viita-akatemian ensimmäisenä opettajana ja muutama vuosi ennen kuolemaansa kymmenen vuotta sitten hän perusti Remonttiryhmän, johon edelleen kuulun. Kun hän oli pohtinut minua mukaan, hän oli kysynyt kollegaltani Tiina Poutaselta, olenko aivan täysissä järjissäni vai hullu. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi hullu, kun nyt tässä olen. Oma opetusmetodini on syntynyt näiden kahden vaikutuksesta aivan omanlaisekseen. Siinä on Vuokon rakastavaa katsetta, rehtiyttä, aitoutta ja ehkä siihen on tarttunut myös murusia hänen valtavasta taidostaan paitsi kirjoittaa, lukea ja parannella tekstejä, myös nähdä ihminen. Kullervo viimeisteli minulle tehtyä hyvää olemalla äärimmäisen vaativa, opettamalla lisää editoinnista ja nostamalla vaatimuksia oman tekstin suhteen entisestään. Heidän jälkeensä akatemiassa on manttelia siirretty jo kahdesti. Niina Hakalahden kanssa olen työskennellyt yhdessä antologiassa ja tiedän hänen kanssaan työskentelyn olevan ilo. Valoisampaa ihmistä harvoin tapaa. Johanna Hulkon tunnen, mutta hänen kanssaan en ole valitettavasti työskennellyt. Hän vaikuttaa äärimmäisen kärsivälliseltä opettajalta ja on todella miellyttävä ihminen. Paljon on vettä virrannut sillan alta jo sinäkin aikana, kun Viita-akatemia on ollut minulle käsitteenä äärimmäisen rakas. Nyt katsoin esiintyessä opettajaani Vuokkoa suoraan silmiin ja näin sen saman lämmön, jolla minua jo silloin vuosia sitten kannateltiin, puskettiin ja ohjattiin. Oppimisen prosessi on pitkä ja käynnissä varmaan koko elämän ajan. Se vasta alkaa Viita-akatemian kolmen vuoden aikana ja kiihtyy, kun sille uskaltaa antaa luvan. Viita-akatemia on käynnistänyt monia merkittäviä prosesseja ja niitä ei voida laskea julkaistujen kirjojen, palkintojen tai minkään muunkaan laskettavissa olevan mukaan. Kirjoittaminen on puhetta, ajattelua ja prosesseja. Jokainen sen itselleen antanut on jo saanut kaikkein parhaimman lahjan.  Ja kun sen saa jakaa yhdessä toisten kanssa, syntyy elinikäisiä ystävyyksiä, tekstiä, ajattelua, liikettä ja joissain tapauksissa myös kirjoja. Onnea Viita-akatemia, akatemialaiset ja opettajat. Ja kiitos.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Paljon tapahtuu samanaikaisesti – eikä sittenkään mitään

Elän yhtäaikaisesti niin monia tapahtumia, että niiden päällekkäisyys ja lomittaisuus huimaa päätä. Silti mitään erityistä kerrottavaa ei ole, vaikka toki toivon, että joskus pian olisi. Olen saanut aikaan puolitoista käsistä, mutta niiden kohtalo selviää minulle vasta joskus. Olen lukenut kaverin kässäriä, eikä mikään vauhti tahdo riittää siihen, että olisin sen kanssa yhtä nopea kuin omieni. Olen saanut muutamat hyvät uutiset, tehnyt paljon  hyvin tyydyttävänluonteista työtä, tajunnut, että en enää haaveile samoista asioista kuin ennen ja opettanut huikeaa kurssia. Tapasin tänään läheiselleni tosi tärkeän ihmisen ja tapaaminen oli ainakin minun näkökulmastani hyvin onnistunut. Ainakin minusta tuntui, että viihdyimme kaikki hyvin yhdessä. Olen elänyt mukana ystävän tärkeässä elämänvaiheessa ja sisaren toisessa, mutta yhtä tärkeässä. Olen kokenut onnistumisia, hyviä hetkiä perheeni kanssa. Saanut sanottua sellaisia tärkeitä itsestäänselvyyksiä, jotka sanomatta jäisivät kaduttamaan. Ennen kaikkea olen palannut kirjoittamisen pariin sellaisena, kuin se joskus oli- hyvin orgaanista, hyvin sujuvaa ja varmaan varsin keskeneräistäkin. Voisi sanoa, että olen onnellinen, vaikka minua vaivaakin syksyyn ja alkutalveen minulle ominainen haikeus ja marraksinen kuolemantunne. Soitin aiemmin tänään isälle ja kysyin hänen veriryhmäänsä. En siksi, että tekisin tiedolla mitään, mutta joskus on hyvä kysyä mieltään askarruttavia asioita. Kadun jo menehtyneen äitini suhteen vain sitä, että en tarpeeksi ajoissa kysynyt hänen terveydentilaansa liittyviä asioita. 43-vuotiaana olisin nyt jo eri tavalla kiinnostunut siitä, miten äiti kehonsa koki ja esimerkiksi missä vaiheessa hän alkoi kokea vaihdevuosioireita. (Ei, minulla sellaisia ei ole, mutta haluaisin tietää.) Menehtyneen läheisen terveystietoja ei saa enää kai mistään. Pitää luottaa muistiin, ja muisti on, kuten olen jo aiemmin tematiikkaa sivutessani kirjoittanut, jo syntyessään rikki. Tätäkin kirjoittaessa tiedän, että joskus vielä luen tätä postausta ehkä uudelleen ja mietin, mitä olivat ne ilonaiheet, joita tässä pintapuolisesti sivusin. Kenen ystävän elämäntapahtumista iloitsin, kenen kässäriä luin, missä vaiheessa olin omieni kanssa. Mutta ei kai sillä ole väliä, muistanko. Tärkeintä on muistaa, että tätä kirjoitti kliseisen onnellinen ihminen lauantai-iltana. Vaikka tämä kaikki muuttuu taas joskus toisenlaisiksi päiviksi ja vaikka sormessani on pieni kaktuksenpiikki. Se ei ole symboli millekään, vaan aivan oikea kaktuksenpiikki. Ja sen vertauskuvattomuus on hyvä.  

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Alapa runolle!

Tulin tänään jutelleeksi isäni kanssa Facebookissa riimirunoudesta. Olen kirjoittanut elämäni aikana ehkä noin kolme riimirunoa ja nekin suoranaisesti lähinnä lasteni iloksi. En voi siis julkaistuista runokirjoistani huolimatta väittää olevani mikään riimittelijämestari. Joka tapauksessa. Isäni on ollut aikanaan ainekirjoitusmestari ja pärjännyt kansakoulun runokilpailuissa useasti. Ja nyt muutaman vuoden tauon jälkeen innostunut jälleen runolle! Minusta se on innoittava esimerkki siitä, että ihminen voi löytää riimittelyn ilon ja kirjoittamisen uudelleen vaikka miten monta kertaa. Ajattelu kehittyy niin kauan, kun ihmisen pää on terävä. Joskus olen kuullut opettajana sellaistakin, että enhän minä nyt enää, kun olen jo x-vuotias. Mutta kuules. Minä sanon sinulle, että kyllähän voit. Jos sinä joku siellä haluaisit ilmaista itseäsi kirjoittamalla, koskaan ei ole liian myöhäistä. Voit aloittaa jo tänään. Keskustelun myötä mieleeni tuli poikieni lempiruno, josta oli aikanaan kuvittajan kanssa tekeillä lastenkirja. Kirja jäi muiden projektien jalkoihin, mutta sain idean, että voisin julkaista sen uusien lasten iloksi täällä blogissa. Runoa saa vapaasti lukea kaikille lapsille, mutta kopioida sitä ei saa ilman merkintää kirjoittajasta. Sosiaalinen media ja blogit ovat mahtava alusta tämän päivän runoilijoille. Kaikkien ei tarvitse olla kirjailijoita, sillä kaikkien kirjoittaminen on yhtä lailla arvokasta. Se, että uskaltautuu ilmaisemaan itseään, on minulle opettajana se tärkein sydämenasia. Jos kirjoittaminen kiinnostaa, mutta et uskalla lähteä kokeilemaan, etsi minun Ahjolan kurssini. Sinne löydät täältä:  ja sinne on jokainen kirjoittamisesta innostunut tervetullut. Kurssi on ollut joka syksy täynnä, mutta tänä vuonna vapaana on vielä muutama paikka. Mutta rehellisesti: minä en ole sinulle välttämätön. Sinä voit etsiä runon kanssa oman polkusikin. Juuri niin isänikin tekee. Kurssille ovat tervetulleita myös muiden tekstilajien kirjoittajat kuin lyriikan, sillä kyseessä on kirjoittamisen yleiskurssi. Tässä siis runo toivottavasti päiväsi iloksi. Kun kirjoitin sen, 17-ja 20-vuotiaat lapseni olivat pieniä. Runon nimi ei viittaa ystävä ja toveri Anneli Kantoon, joka istui runon kirjoittamisen aikaan kanssani samassa Viita-akatemian pöydässä.  KANTOBAARIN JUHLAT Metsään hiipi ihmiset ja kannon alle kurkisti; hyönteisillä siellä juhlat sekä kova meteli. Hyttyseltä puutuivat selkä sekä pistin, kun hämähäkki opetti karvajalkatwistin, oikealle, vasemmalle, näin se tanssi alkaa; tähän tanssiin tarvittaisiin pari lisäjalkaa. Illan tullen ottivat ruoholatvaporteilla vielä erän twistiä, tällä kertaa korteilla. Puun kuoren alla suukotteli kuoriainen suulle miestään joka valitti:”Tää maistuu rakas puulle”, ja väitti että hienostihan tämä juttu käy, puun juuressa kun ollaan eikä latvaa vielä näy. ”Kunhan puu syöty on, ostan ajan oloon sulle ensiasunnon, pääset omaan koloon!” Kaaliperhonen sonnustautui silkkipukuun ylpeyksissään ei tainnut ottaa tätä lukuun: kun serkultansa Silkkiseltä kauniin puvun lainaa toisaalta se väljä on vaan vyötäröltä painaa. Vihreitä se ajattelee, kun se ihan salaa lastaa vielä lautaselle pari lehdenpalaa. Salissa kertoi muurahainen matkasta maailmalle ja kateudesta vihreäksi muuttui Kirva-Kalle. ”Minä kauaksi olen kulkenut ja raskas oli lasti. Kuusenneulasen kun kuljetin kolmen metrin päähän asti. ” Kalle alkaa ajatella mehevää lehtiterttua, jonka luokse pääse ei kun pelkää leppäkerttua. Rouva Kirva pitopöytään houkutteli pieniään, syömään äidin laittamia herkkutattisieniään. Sata meni pöydän alle kiukuttelemaan. Loput juoksi kirkuen pakoon muuten vaan. Kirvarouva tunnustaa saa hieman häpeillen: eivät kotiruokaa syö, ne tahtoo eineksen. Pilkkusiipi- Terttu oli kaunis leppäkerttu ja mietti miksi sydämestä koskea alkoi kun Antti, kuulu musikantti silitteli siiven punaposkea. Antti soitti, rakkaudesta posket pilkuttui, on rakkaus tauti jota vähän pelkäänkin mä, hui! Kastemato Niljakainen päänsä pani kolosta, takaisin sen sitten veti, nautti joutenolosta. ”On mulla yksi jalka vain, ”mietti Niljakainen, ”ja sekin taitaa olla vasen, kun en oo tanssivainen.” Ohimennen se mietti hyttysen taitolentoa: kastemadon lentotekniikka on aivan liian rentoa. Sittisontiainen ajatellut oli kun se kuran heitti viimein niskoiltaan: tahdon poliittisen uran! Olen tunkioni kuningas, mutta kansantason heppu, tulkaa tänne, täyttäkää julisteilla reppu! Minä uskon lantaan, toivoon, kautta saunanlauteen, se suosiolla uskokaa, Sittis toiseen kauteen! Heinäsirkka laittoi sitten päähän koppalakin ja Sittikselle sanoi: vielä uskallakin! Saa nähdä kun mä vihastun, kuka tänne jää? Hajaantukaa, hajaantukaa, ei mitään nähtävää! Konstaapelin tehtävä on tämä: ajaa pois koko kansan juhlista se joka mellakois! Silkkiperhonen oli saapunut ja sille hurrattiin, kaupungissa päässyt oli melkein mainoksiin. Kaaliperho riisunut oli puvun liian tiukan. ”Nyt serkun kanssa juttelen ja ehkä syömme hiukan! Mutta jos se mahtailee, sitten kyllä lähden. Minua ei nolata koko metsän nähden!” Illan tullen ruoho painui muodostaen portin. Silkkiperho lensi tuuleen: lähetäthän kortin? Rouva Kirva nukutteli, uinutteli kahdeksaa, muut olivat jo ehtineet illan myötä nukahtaa. Kanto uinui, niin kuin uinuu öiset kerrostalot, ainoastaan kahteen koloon oli jäänyt valot. Tulikärpänen ei sammuttanut vielä lyhdyn valoa, eikä Terttu Leppäkerttu tunteidensa paloa. Sitten sammui viimeisetkin, valo sammui, värisi, kanto sittisontiaisen kuorsauksesta tärisi. Metsään hiipi ihmiset, kannon alla nukuttiin. Päättyi ilta, sammui tulet, uni painoi päätä niin. (c) Satu Lepistö 2004

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Krakova 10.-17.7. 2019

  Tämän kesän kesälomareissulle lähdettiin Krakovaan, Puolaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että Auschwitz on välttämättömyys, joka jokaisen tulisi nähdä, joten matkakohde valittiin muuten sen läheisyyden vuoksi. Korostan, ettei Auschwitz ole turistinähtävyys eikä -kohde.  Se on velka, joka jokaisella ihmisellä on muulle ihmiskunnalle siihen asti, kun siellä on käynyt. En aio purkaa tässä todennäköisesti muutoinkin pitkässä postauksessa koko matkaa. Olin Puolassa myös aineistonkeruumatkalla ja aion sen sellaisena pitää. Raapaisen nyt kuitenkin hiukan pintaa edes.     Krakovassa on toki tutustuttava vanhaan kaupunkiin, kun siellä on. Mekin tutustuimme ”pakollisiin” eli valtavaan toriin ja sillä sijaitseviin kauppahalliin ja Marian kirkkoon. Parasta sillä alueella on kuitenkin terassilla istuminen ja vaikka alueella on turistihinnat, nekään eivät päätä huimaa. Puola on euroalueen matkailijalle edullinen maa ja esimerkiksi ruokaravintolassa on vaikea tuhlata edes yrittämällä paria kymppiä enempää kahdelta hengeltä edes siellä sikakalliiilla turistialueella. Me yritimme kuitenkin raapaista edes hiukan pintaa syvemmältä, joten kävimme myös syömässä paikallisten suosimissa ravintoloissa ja käytimme paikallista kauppaa. Ydinkeskustan turistialueella kaikki puhuvat englantia, sen ulkopuolella juurikaan ei.  Reissun kiinnostavimmat tapahtumat tulivatkin näillä alueilla ja hotellihuoneessa nauratti, kun amerikkalaisen elokuvan päälle oli lisätty monotoninen selostus, jossa miespuolinen lektor kertoi sekä mies- että naispuolisten henkilöiden puheet. Eksoottista tekstityksiin tottuneen suomalaisen makuun. Kulttuurierot näkyivät myös asiakaspalvelussa: siinä, missä turistialueella kaikki on ”of course” – vastaus, johon viikon aikana sai tottua ja jota en ole ainakaan samassa mitassa kuullut missään muualla-, puolalaisten omassa marketissa vaihtorahat ja kuitin sai tylysti pöydälle samalla, kun myyjä jo viipotti pois mitään sanomatta.     Koska perheessä on teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia, oli tuliaisten tarpeessa vähän pakko tutustua paikallisiin kauppakeskuksiin. Vaikka Krakova ei varmaan ensisijaisesti ole se paikka, johon mennään ostokset mielessä, tarjolla on mm. valtava ostoskeskus, jonka kiertämiseen tarvitsisi potkulaudan vähintään, jos sellainen olisi sallittua sen pitkillä käytävillä, ja isohko Outlet myös. Toki kävimme kiertelemässä myös keskustakuvaa hallitsevan linnan ympäristössä, mutta en halunnut sisään. Turistikohteet alkoivat jo riittää ja kun matkaseuralaiseni meni katsomaan linnan pihaa, minä otin mieluummin thaihierojan avuksi totaalisen jumahtaneeseen selkääni. Sekin oli minulle ensimmäinen kerta ja täsmällisesti tunnissa hoidettiin paitsi selkä, myös kaikki muu varpaita, polvia ja sormia myöten.     Pakko sanoa, että en juurikaan välitä eläintarhoista. Luulen, että niillä on kuitenkin jonkun verran tarvetta lisääntymisohjelmineen ja harvinaisiksi käyneiden eläinten suojelussa. Siksi halusin käydä vilkaisemassa, millainen on isompi eläintarha maailmalla.  Kovasti toivoin, että tilat olisivat upeat ja eläimillä hyvä olla. Krakovan eläintarhassa pääsee kuitenkin katsomaan eläimiä aivan liian läheltä. Se johtuu siitä, että monen lajin alue tuntuu liian pieneltä. Varsinkin apinoita tuli siellä kovasti sääli. Eläintarhan jälkeen kiersimme Kazimiersin eli vanhan juutalaiskaupunginosan. Siitä on tullut varsin cool paikka ja toki siihen kannattaa historiakin mielessään tutustua. Samalla reissulla käytiin gheton jäänteitä ja holokaustin uhrien tuolimuistomerkkiä katsomassa. Kun samana päivänä vilkaistiin myös Oskar Schindlerin tehdasta, joka on tuttu Spielbergin elokuvasta monelle, tuli varmasti sinä päivänä kilometrit täyteen.         Yhtenä päivänä kävelimme myös 800 vuotta vanhalle edelleen käytössä olevalle torille Stary Kleparzille ja juutalaisten hautausmaalle, joka on vaikuttava paikka. Se toimi sodan aikana saksalaisten harjoitusampumaratana ja on paikka paikoin täysin kulkukelvoton. Hautakiviä on ammuttu rikki ja sateisena päivänä hautausmaalla oli varsin lohduton fiilis. Sekä  minun että matkaseuralaiseni kuvaan tallentui ihmishahmo, jota siinä ei kuvaa zoomatessa kuitenkaan ole. Olen täysin skeptikko, mutta aika kylmäävältä kuvien katsominen silti tuntui. Krakova on monien erilaisten lomien paikka. Jos haluaa pysytellä turistialueilla, näkemistä ja kokemista riittää. Se on luultavasti kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se on myös ristiriitainen paikka, sillä kauniiden ja vanhojen rakennusten välissä on näkyvissä paljon neuvostoaikaista karkeaa. Krakova on myös ruma kaupunki, jos osaa katsoa- ja minähän katsoin, suorastaan ahmin sitä kameran linssin kautta. Krakova on kiinnostavien kontrastien kaupunki. Kävimme parina iltana kuuntelemassa livemusiikkia kaupungilla. Sitä ainakin kesäaikana riittää ja esimerkiksi livejazzia kannattaakin Krakovassa katsastella. Osa ottamistani kuvista on häpeämättömiä salakuvia, sillä rumien rakennusten lisäksi tunnen vetoa ihmisten kuvaamiseen enemmän kuin niiden kirkkojen sinänsä. Jos kuitenkin haluaa kuvata kirkkoja, niitä on uskonnollisessa Krakovassa varmaan liki pari sataa. Juttelin torin laidalla yhtenä päivänä erään tarjoilijan kanssa. Keskusaukiolla oli menossa vanhoillisuskovaisten ylistystilaisuus, jonka tarkoitus ei jäänyt kielitaidottomaltakaan epäselväksi. Kuvaavaa oli se, että vanhan maailmanjärjestyksen palauttamiseen tarkoitetun propagandatilaisuuden etujoukoissa yleisössä tanssi 80-luvun Michael Jacksoniksi pukeutunut mies punaisessa nahkapuvussaan. I rest my case. Auschwitz ei ole turistikohde Auschwitz, sekä Auschwitz I että Auschwitz II eli Birkenaun leiri tarvitsisivat omat postauksensa. Toisaalta ne ovat kokemus, jota kirjailijankaan puutteellisilla taidoilla ei voi välittää. Jokaisen pitäisi kokea ne itse, ehkä jopa useampaan kertaan. Me emme ehtineet edes käydä jokaikisessä näyttelyssä. Oudolla tavalla kaikista vaikein katsottava oli (kaasukammion valtavan itkureaktion ja huoneen, jossa oli tonnikaupalla hiuksia, lisäksi) vitriini, jossa oli tuhansittain emaliastioita. Leirille päätyneet ihmiset ajattelivat elävänsä siellä edes jotenkin normaalia elämää ja mm. laittavansa siellä ruokaa. Se vetää hiljaiseksi. Jotenkin lohdulliselta tuntui, kun tuntematon nainen huomasi Birkenaussa auki repeytyneen kantapääni ja tarjosi wc:ssä laastaria. Se kosketti, kun koko ihminen oli näkemänsä perusteella avohaavaa. Minä olin. En voi käsittää näkemääni vieläkään. Auschwitziin ei voi mennä katsomaan turistikohdetta, […]

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Ei se aina niin helppoa ole, mutta joskus se on

Päivätyö ottaa selvästi veronsa. Kun oli vapaa kirjailija, saattoi kirjoittaa milloin mieli ja pitää yllä täysin järjetöntä kirjoittamisen tahtia. Kun Lintutarha-romaani julkaistiin elokuussa 2017, pidin selvänä, että tahti jatkuu samantyyppisenä jatkossakin. Kävikin toisin, eteen tuli omantuntuinen työpaikka ja yhtäkkiä iltaisin olikin kovin väsynyt. Kirjoitin syksyllä 2017 kaksi käsikirjoituksen alkua, jotka eivät kumpikaan jaksaneet sivua sata pidemmälle. Uskon työstämiseen, mutta en tekohengityksen antamiseen niin varhaisessa vaiheessa käsikirjoitusta, joten jätin kummankin tarinanaihion sikseen. Keväästä 2018 kirjoitin käsikirjoitusta, jonka tarina tuntui hyvältä, mutta jonka aikatasoja en saanut toimimaan yrityksestä huolimatta. Lisäksi keväällä 2019 julkaistiin ainakin synopsiksen perusteella eräs aika lailla samantyyppinen kirja, jonka yksityiskohdat liippasivat vähän liian läheltä omaani outoudessaan. Nyt keväällä 2019 tajusin olevani todella uupunut, enkä vähiten siksi, että en kirjoita. Asia vaivaa vaikka sitä ei ajattele. Kirjoitin muutaman asiaa koskevan postauksen Facebookiin ja mietin, olenko kirjailijan sijaan (L)opettaja ja toimittaja. Kesäloman alkaessa ystäväni oli tulossa meille yökylään viimeisellä työviikolla. Minun oli tarkoitus hakea hänet asemalta kymmeneltä illalla, joten päätin ottaa iltapäivällä pienet torkut. Menin sänkyyn ja suljin silmäni. Pam. Siinä se oli. Suoraan luomieni takana oli käsikirjoituksen siemen. Käsikirjoituksen, jota en ennen sitä hetkeä tiennyt alkavani kirjoittaa. Nimeä, päähenkilöitä, teemaa myöten. Tapahtumat tulivat voimakkaina kuvina. Samalla tavoin sai alkunsa Lintutarha-romaani. En ollut kahteen vuoteen innostunut käsikirjoituksesta ja kirjoittamisesta samalla tavalla. En usko inspiraatioon. Uskon työstämiseen, perspiraatioon ja omistautumiseen. Mutta ilmeisesti käsikirjoitukselle ei ollut löytynyt tilaa muutoin niin mukavassa arjessani. Ei edes sen vertaa, että idea, josta kunnolla innostuisin, olisi päässyt syntymään. Nyt on kesäloma. Nyt kirjoitan. Ja kaikista oudointa on se, että nautin siitä taas. Tämä käsikirjoitus on syksyllä valmis, ja sitten katsotaan, mihin rahkeet riittävät.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading