Ollessani 10-12-vuotias jouduin sairaalaan muutaman kerran. Kertojen muistot menevät minulla sekaisin enkä osaa erottaa minä- ja hän-kertojia toisistaan, sillä muistoja värittää voimakas dissosiaation tunne. 10-vuotiaana sairaalassa on vähän epätodellinen. Minä tai hän seisomassa peilin edessä ja nyppäisemässä vesirokkonäppylää silmästään. Hän tai minä pelkäämässä, että pyörtyy kuumeesta, käsi kupertumassa jäätelökupin sydämen ympärille. Mansikkahilloa pienestä valkoisesta pilvestä. Mutta kun ajattelen sairaalaa, ajattelen kaikista eniten vasenta kättäni ja vasemman käden iho kiristyy. Minulla on verikokeita varten siinä tiukasti teipattuna kanyyli ja tunnen yhä kiristävän tunteen ja neulan pistoksen kämmenselässäni yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Minä tai hän omistaa kehon joka solujen uusiutumisesta huolimatta osaa muistaa. Muistot ovat murtumia, joiden sisään voi kurkistaa. Oliko sitä ennen vai sen jälkeen, ehkä todellakin jälkeen, kun esiteininen kauhtumaton etäidolirakkaus loikkasi rintapieleen. Morten Harket on nyt 61 ja minut on aina vietelty musiikilla tai älyllä, vaikka koko idolikuvio on minulle käsittämätön- niin käsittämätön, että aloitan aina opettamani kurssit sanomalla, että uskokaa minua vain, kun se on välttämättömän pakollista- ja se saa ilmeisesti ihmiset palaamaan kursseilleni ja luokseni. En keksi, mikä muukaan se voisi olla kuin pakollinen viehtymykseni pilata kaikki rehellisyydellä. No niin, joka tapauksessa. Minä siis tunnen yöllä kuinka teippi kiristyy ja neula tökkäisee kämmenselkään ja joku on alituiseen valmis imaisemaan näytteen kädestäni ja kun sairastuu, se paljastaa selkärangan, nytkin: miinus seitsemän kiloa ja kaksi viikkoa ja altistavia tekijöitä, fraktuuroja joista ihmiseen voi kurkistaa sisään. Ja fraaktaaleja. Kulmikkaita kirjaimia. Juttelin tänään lyhyesti kirjailija Anneli Kannon, takavuosien opiskelukaverini Viita-akatemiasta, kanssa. Minun oli kiitettävä siitä, mitä Anneli kirjoitti Kirjoittamassa-teoksessaan kirjoittajan heimoista. Teidän on luettava se itse, mutta minusta olennaista on se, että ympärillä on suotuisaa väkeä, jolle kirjoittaminen on tavallinen asia. Joka ymmärtää, kun neula jälleen pistää. Jokaista kirjaani on edeltänyt se, että joku sanoo minulle, että koetas nyt tehdä loppuun, kun kerran osaat. Nyt vastasin taas, että kyllä. Heimon tehtävä on imartelematta, nostamatta ja väheksymättä nostaa kissa sisään, kun sataa. Vähäeleisesti todeta, että teessenysaatana. (Anneli ei tosin kironnut, kun ei kiihtynytkään. ) Teessenysaatana. Saattaa olla, että teen, koska en ole Fariseus ja opettamansa asiat on hyvä edes jossain määrin pitää.
kirjailijan tukiverkot
Kaapinovet auki
Olen koko elämäni ajan tiennyt olevani erilainen. Se tunne kuuluu väistämättä lähes jokaisen nuoren elämän kokemuksiin, mutta tämä on aina ollut erilaista, ajattelun tasolla. Olen tiennyt alisuoriutuvani, vaikka olen suhteellisen älykäs. Ja olen tiennyt, että ihmiset eivät aina ymmärrä minua eivätkä sitä, mitä tarkoitan sanoa. Minua on pidetty vaikeana, hankalana ja ikävänä ihmisenä. Säheltäjänä, joka ei saa elämässään mitään aikaan. Vähän alle nelikymppisenä virallisiin asiapapereihin päätyi se, minkä olin tiennyt jo vuosikymmenen ajan ja mikä oli tehnyt minusta lapsesta asti väkijoukossakin yksinäisen: minulla on adhd. Aikuisten naisten adhd on alidiagnosoitua. Jos aikuinen adhd-nainen sattuu olemaan vielä älykäs ja pystyy kompensoimaan älykkyydellään adhd:taan, se saattaa jäädä diagnoisoimatta kokonaan. Diagnoosin kuva on mattinykäsmäinen, puukkohippasille helposti lähtevä, itseään hillitsemätön tapaus. Minä en ole sellainen, levottomuuteni on päässäni. Minulla ei ole addeihin usein liitettäviä liitediagnooseja ollenkaan: ei masennusta, ei persoonallisuushäiriöitä. Minun adhd-oireistani pahin ei ollut koskaan ylivilkkaus tai keskittymisen vaikeudet, vaikka toki ajatus lähtee minullakin herkästi harhailemaan. Minun pahin oireeni oli aina se, että pelkään aina pahinta. Jossain määrin elämänkokemukseni on johtanut siihen: kun on kuullut aina olevansa puutteellinen, hankala, tyhmä, ruma ja vääränlainen, ei voi odottaa ihmisiltä muuta. Pelkään, että ihmiset ovat minulle ilkeitä. Pelkään, etten kelpaa. Ja vaikka se on sinänsä minulle aivan sama nykyään, kelpaanko vai en, koska minun kanssani ei ole pakko elää, sisälläni elää vieläkin se pikkutyttö, johon sattuivat ne asiat, joita hänestä sanottiin. Siksi olen elänyt aina suuren pelon kanssa, jopa sellaisten ajatusten, että kun lapsi tai puoliso menee ulos, ei kai hänelle käy mitään. Tasapaino on aina ollut minulle tärkeintä. Haluan ympärilleni rauhaa, enkä kestä riitaa, sotkua, sekasortoa. Päässäni on tarpeeksi sekasortoa ilman ulkoista kaaosta. Miksi on mennyt vuosia tästä kertomiseen Adhd-diagnoosi muutti elämäni. Jos et tunne minua tai et ole ollut kanssani tekemisissä vuosiin, olisit jutellessa hämmentynyt siitä, kuinka erilainen olen nyt. Se rauha, jota kaipasin, löytyi diagnoosin myötä. Olisin halunnut kertoa siitä välittömästi turuilla ja toreilla kaikille. Olisin halunnut julistaa, kuinka helpottunut olin. Ajatukseni olivat muotoa ”Ahaa, siksi siis. ” Mutta en voinut kertoa tästä silloin vielä. Elämässäni oli silloin ihminen, joka rikkoi sydämeni ja samalla muutaman ihmissuhteeni. Jälleen kerran en ollut tarpeeksi hyvä. Kun elämäni mullistui, olisin halunnut kertoa tästä ensimmäisten joukossa juuri hänelle. Tämä ihminen, joka hylkäsi minut, oli silloin ja on edelleen minulle äärimmäisen rakas. Minä en vain kelpaa hänelle enkä tule koskaan kelpaamaan. En silloisen tilanteeni enkä nykyisen rauhani kanssa. Se aiheuttaa suurta surua. Edelleen. Päivittäin. Tulen aina kaipaamaan häntä, mutta suhdettamme ei voi koskaan enää korjata. Hän on vihannut ja tuominnut minua liikaa. Mitä on tapahtunut diagnoosin jälkeen? Olen alkanut kirjoittaa romaaneja. Olen alkanut tehdä päivätyötä. Olen hyväksynyt itseni ja saanut rauhan. Ja nyt olen tullut asian kanssa kaapista. Se olkoon viimeinen askel, vaikka toki tästä pitää vielä kirjoittaa enemmän. Esteitä Miksi on ollut vaikea kertoa asiasta? Eihän asia toisaalta kenellekään kuulukaan, mutta olen viime aikoina miettinyt, että minun ei oikeastaan kuuluisi joutua salaamaan ominaisuuttani. Enkä suostu. Toisaalta ihan viime vuosina on käynyt niin, että asiasta puhumiseen on liittynyt ikäviä lieveilmiöitä. Kuten se kerta, kun joku sanoi adhd:n olevan keksitty diagnoosi. Tai se kerta, kun minua ei otettu mukaan luottamustehtävään- olenhan adhd ja ehkä en selviytyisi siitä tai tulisi toimeen. (Vaikka työkseni toteutan isompia projekteja joka viikko.) Kirjainyhdistelmäni asettaa siis tielleni turhiakin esteitä. En osaa sanoa siihen mitään muuta kuin että ”Saa kysyä.” Saa olla eri mieltä. Ja saa minusta olla tykkäämättäkin, kunhan ei tykkäämättömyydellään tuo elämääni draamaa, sillä minä olen koko elämäni ajan etsinyt tasapainoa ja rauhaa. Tätä. Tässä ja juuri nyt. Minut on helppo suistaa radaltani kipuun ja suruun, joten toivon, että saan tämän kerrottuanikin elää rauhassa ja jatkaa romaanin kirjoittamista. Tai sanotaanko, että erityisesti juuri nyt tämän kerrottuani. Lisää adhd:sta vaikkapa täältä.
Lähiympäristön tuki
Minulla on hyvin poikkeuksellinen puoliso: jo silloin, kun kirjoitin esikoistani ja kirjalliset ansiot olivat vähäiset, vain joitakin kirjoituskilpailupalkintoja, hän kannusti minua jäämään kotiin kirjoittamaan kirja kunnolla. Kaikki eivät aina, varsinkaan tuolloin, ole ymmärtäneet sitä, miten meillä toimittiin. Mieleen on jäänyt vahvoja muistoja siitä, millaisia asioita ihmiset ovat joskus pahaakin tarkoittamatta sanoneet. Eräs ystävä, joka ei ole syystä tai toisesta, masennussairauden vuoksi ja niin edelleen, sopeutunut työmarkkinoille, sanoi: ”Me kaksi olemme samanlaisia. Meistä kumpikaan ei halua tehdä mitään!” Ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut. Mutta minä halusin, ja tein, työ oli sillä hetkellä näkymätöntä työtä. Varmasti moni ajatteli, että minulla on kiva (pakkomielteinen) harrastus. Puolisoni ymmärsi jo silloin, mitä tein. Uskoi ja luotti. Kaikille tällainen poikkeuksellinen ratkaisu, joka silloin meillä tehtiin ja jonka varaan uskalsin heittäytyä täydellä uskolla, ei varmastikaan ole mahdollinen. Kyllä se meilläkin on merkinnyt taloudellisia uhrauksia: me emme matkustaneet ulkomaille. Me emme ostaneet isoa taloa, uutta autoa tai ylipäätään mitään sellaista, mitä ihmiset usein unelmoivat elämässään saavansa. Mutta minun unelmaani ei voinut saavuttaa rahalla. Siihen tarvittiin aikaa ja rauhaa. Olin jääräpäisesti päättänyt kirjoittaa. Ja minä kirjoitin. Tuhansia tunteja. En ehkä ole koskaan kiittänyt puolisoani kunnolla siitä, minkä hän minulle tuolloin mahdollisti. Perheemme aikataulu tehtiin silloin siten, että kirjoittamisen opintoni tulivat ensin. Minulle tuli vain vähän poissaolotunteja, mistään. Sanoin harvoin ei, kun tuli mahdollisuus olla jossakin projektissa mukana. Joku kollega sanoi joskus jossain, että kirjailija ei ole kaikkein helpoin puoliso. Ei voi tietenkään yleistää, mutta näin varmasti on ainakin minun kohdallani. Kirjoittaminen on vaativa perheenjäsen, ja se vie tilaa. Prosentit ovat kirjailijaksi tahtovaa vastaan. Kovin harva onnistuu, ja se on tavallaan hyväkin. Jos varhaisvaiheen tekstini olisi julkaistu, kuolisin häpeästä nyt. Niiden kanssa olisi pitänyt elää koko loppuelämä. Toistuvat eit kasvattivat minua sekä kirjoittajana että ihmisenä. Samoin ehkät ja melkeit. Sanoin äsken, että moni ei ymmärtänyt. Se johtuu varmasti prosenteista. Kirjailijaksi tahtominen on paitsi paradoksi (eli niin kauan, kun haluaa kirjailijaksi eikä mene teksti edellä, se harvoin onnistuu) myös todella vaikeaa. Tätä vasten on todella luontevaakin, ettei edes lähipiirissä kunnolla tajuttu, mitä teen ja miksi. Nyt voisin sanoa, että hahhahhaa, mitäs minä sanoin, mutta en sano. Kovan työn lisäksi piti olla rutkasti onnea ja mikään ei ole sanottua. Vaikka tavoitteena on pitkä ura, julkaiseminen voi tyssätä tänään tai huomenna. Ala on tuulinen, myös julkaisseet kirjailijat saavat hylkäyskirjeitä. Minulla on yksi ystävä, jolle soitan aina ensimmäiseksi hyvien ja huonojen uutisten kohdalla, tietysti puolisoni jälkeen. Hän tietää minusta kaiken sen, minä olen osannut kertoa ja myös niitä asioita, joita en ole kertonut, tajunnut tai jättänyt sanomatta. Hänen suhtautumisensa ei ole muuttunut vuosien varrella miksikään: hän uskoi minuun silloin, kun mitään ei varsinaisesti ollut vielä tapahtunut, mutta toisaalta en ole nyt asioiden tapahtuessa mitään muuta kuin sama ihminen kuin ennenkin hänelle nyt. Tämä ystäväni on aina ensimmäisten joukossa, joka lukee käsikirjoitukseni tai ainakin kuuntelee osia siitä. Näemme harvakseltaan, sillä hän ymmärtää itsekkään taipumukseni hukkua työhön. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä vaikka välissä on viikkoja, joskus jopa kuukausia, jatkamme aina samasta kohtaa, mihin on jääty. Ja minulla on pieni ystäväporukka, jossa kellään ei tavatessa ole ammatteja ja arvoja. On vain lämmin ystävyys. Minulla on mieheni perhe, jonka yhteys on kiinteä. Ne ovat arvokkaita ympäristöjä, joissa voi hengähtää. Merkityksellinen tuki voi olla niin pieniä asioita: minulla on eräs toinen ystävä, joka tuo minut säännöllisen epäsäännöllisesti yhteisestä menosta kotiin. Meillä on autoystävyys, parkkipaikallamme on käyty merkittäviä keskusteluja kirjoittamisesta, ihmisistä, elämästä ja maailmasta. Onneksi minulla on heidät kaikki. Huomaan joskus, että en ole puhunut viikkoihin käytännössä kenenkään muun kuin puolisoni, lasteni ja oppilaideni kanssa. Silloin on hyvä asettua hyvään asentoon, ottaa lasillinen viiniä ja sanoa, että kuule. Vaikka niitä kuulumisia ei ehkä paljon olekaan, koska toinen on viettänyt kaiken välissä olleen ajan sohvalla mielikuvituskavereittensa kanssa. Vaikka kirjailijan työ on yksinäistä, ei ole hyvä olla yksinäinen ”silloin, kun ei ole kirjailija”-ihminen on niin paljon muutakin kuin työnsä. Waltari taisi sanoa, että kirjailijan titteliä käyttävät innokkaimmin ja ahkerimmin ne, joilla on siihen vähiten syytä. Itse halusin kirjailijaksi nelivuotiaasta, mutta nyt kun se on totta vierastan vähän koko sanaa. Mutta ehkä se on termi sille, että saan nyt todellakin tehdä tätä, mistä olen aina halunnutkin. Yksin, ilman tukea, se ei varmaankaan olisi mahdollista. Ainakaan en halua sitä koskaan kokea.