satu lepistö

Kööpenhaminan lempeä syli- neljä päivää Tanskan pääkaupungissa

Kirjoitan tätä väsyneenä, rikkinäisin jaloin – ja onnellisena. Olen toissapäivänä palannut kotiin neljän päivän matkalta Kööpenhaminasta. Kaupunki on lämmin ja kevät on pidemmällä kuin Suomessa, joskin kööpenhaminalaisten riesana ovat kuulemma melko märät talvet. Keväinen Kööpenhamina vie sydämen ja on juuri sopivan kokoinen kaupunki tutkailtavaksi useammallekin päivälle. Ihmiset ovat ystävällisiä ja tuntemattomallekin hymyillään metrossa ja kadulla. Juuri ystävällisyys ja rentous välittyykin kaupungista päällimmäisenä. Rento ote näkyy pukeutumisessa, kävelyvauhdissa (jäämme useammin kuin kerran jumiin rennosti etenevän paikallisen taakse), baaritiskin takana laulavissa työntekijöissä ja hymyssä, joka ilmestyy kasvoille luontevasti toisia ihmisiä kohdatessa. Emme neljän päivän aikana juuri kohtaa tylyjä tai edes vakavia ihmisiä. Asiaan saattaa vaikuttaa vappu ja lämpenevä sää. Kaupunki täyttyy pyöristä ja kesätakeista. Pyöräily onkin mahtava tapa liikkua kaupungissa ja se on liikennesuunnittelussa otettu hyvin huomioon. Samaa ei välttämättä voi sanoa kävelystä, sillä joka paikassa on paljon vanhoja mukulakivikatuja ja reissaajan suurilla askelmäärillä se alkaa pidemmän päälle tuntua. Minulla olikin jo toisena reissupäivänä jalassa valtava pikkuvarpaan kokoinen rakko. Kööpenhaminan metro on selkeä. Sitä on kokeiltuaan helppo käyttää. Onnistuneen lennon, josta minäkin lentopelkoinen selviän yllättävän hyvin sen kestäessä alle puolitoista tuntia, jälkeen onnistumme kuitenkin matkakumppanini Minnan kanssa järjestämään itsemme lentoasemalla junaan metron sijaan. Olemme siis olleet maassa alle puoli tuntia, kun jo matkustamme jäniksinä junassa ilman lippua. Muutaman aseman jälkeen olemme ”jossain”, mistä pääsemme kuitenkin melko näppärästi parilla metrolla hotellille päin. Asema nimittäin sijaitsee samassa paikkaa juna-aseman kanssa. Metrolla kulkemisessa on vain se ongelma, etten oikein vieläkään hahmota, missä järjestyksessä kaupunginosat ovat, koska paikkaa vaihdettiin aina maan alla metrossa istuen. Hotellille kävely matkalaukun kanssa on kamalaa. Haaveilen jo heti aluksi matkalaukusta, jonka päällä voi ajaa. Minna kieltäytyy matkustamasta kanssani, jos hankin sellaisen. Hän muistuttaa minua, että minulla on kerran hankittu ajokielto Puuhamaan ajolaitteisiin ja että olisin lentokentällä matkalaukulla ajellessani melkoinen riski. Hotellihuoneemme numero on 007. Numerosarja naurattaa meitä joka kerta, kun menemme hotellihuoneeseen. Myös hotellihuone saa meidät nauramaan, koska se on nimensä mukaisesti lähinnä Tukholman risteilyltä tutun oloinen hytti kapeaa ja korkealla sijaitsevaa metallista yläpetiä ja tikkaita myöten. Hotellihuoneen vessasta valuvat vedet huoneen lattialle aina suihkua käyttäessä. Huoneen rajoitukset ovat olleet meille etukäteen tiedossa, ja koska aikomus ei ole viettää aikaa hotellihuoneessa muuten kuin nukkuen, valinta on tehty tietoisesti. Budjettimatkalaisen lompakolle se sopii hyvin ja me tunnemme toisemme niin hyvin, ettei toistemme väistely vaatekomeron kokoisessa huoneessa juuri tuota vaivaa. Saavumme torstai-iltana ja saatuamme laukut huoneeseen lähdemme tutkailemaan lähiympäristöä. Läheltä hotellihuonetta löytyy ei-tanskalaisperäisen ravintoloitsijan pizzeria, josta saa aitoa italialaista pizzaa. Pizzerian pizza maistuu myös gluteenittomana ja matkakumppanini kehuu, ettei ole juuri koskaan saanut niin hyvin tehtyä pizzapohjaa. Tanska lunastaakin heti odotukset leivontamaana. Torstai-iltana emme jaksa oikein mitään muuta kuin kävellä hotellihuoneen lähistöllä. Kävelemme läheisen lätäkön rannassa ja ihastumme siihen, kuinka mukavaa on, kun kaupungissa näkee paljon vettä ja puistoja. Kööpenhamina on vehreä kaupunki. Puistossa puhun koirille ja ihastelen joutsenia. Ensimmäinen ilta päättyy palaamiseen hotellille ja nopeaan nukahtamiseen. Vaikka emme ole tehneet ihan hirveää lenkkiä, askelia tältäkin päivältä kertyy reilusti. Kaksi vuotta siirtynyttä matkaa oli ehditty odottaa Olemme tehneet tälle nimenomaiselle matkalle lähtöä jo kaksi vuotta. Matkan varsinainen kohde on Kööpenhaminassa Royal Arena ja siellä perjantaina 29.4.2022 järjestettävä A-han konsertti. Konserttia on siirretty kaksi vuotta koronan takia eteenpäin, joten kyseessä on Hunting High and Low Live 2020 -kiertueen toinen keikka. Roayl Arenalle pääsee helposti metrolla, niin kuin kaikkialle muuallekin. Ennen keikkaa päätämme käydä vilkaisemassa maailman toiseksi vanhinta toiminnassa olevaa huvipuistoa Tivolia. Kävelemme sinne hotellimme vieressä olevan vesialueen vastakkaista reunaa pitkin ja pysähdymme jälleen katselemaan joutsenia. Ne ovat rohkeita ja tulevat lähelle ihmistä. Matka hotellilta on Tivolille kävelemisen arvoinen, sillä alueella riittää katseltavaa, vaikka ei menisikään huvilaitteiden kyytiin. Otamme paljon valokuvia, kävelemme ja juttelemme. Käymme myös Lego-kaupassa katselemassa ympärillemme, sillä onhan Tanska Lego-palikoiden synnyinmaa. Tivoli-reissun päätteeksi päädymme Wagamama-ravintolaan, jossa kerrankin käy niin, että minulle on tarjolla vähemmän vaihtoehtoja kuin matkakumppanilleni. Inkivääriallergian kanssa ei siis tähän ravintolaan kannata mennä, koska vaihtoehtoja on tarjolla vain yksi. Minnan annos sen sijaan näyttää ja kuulemma maistuukin upealta. Syön omani hyvällä ruokahalulla, vaikka se ei ole se, jonka olisin alun perin halunnut. Kävelemme takaisin hotellille virkistäytymään ennen keikkaa. Olen jo koko alkumatkan ajan ihastellut tanskalaisten rentoa pukeutumista: väljää, käytännöllistä ja tyylikästä. Päädyn itsekin mukaviin kenkiin ja vaihtamaan piilolinssit silmälaseihin, sillä haluan nauttia keikasta mahdollisimman mukavasti. Poikkeamme uudelleen lähipitseriassa syömässä ennen keikkaa. Ravintoloitsija muistaa meidät ja kiittää meitä siitä, että tulimme takaisin. Tähän käyntiin liittyy yksi reissun mielenkiintoisimmista ja kauheimmista vessakokemuksista. Ruokailun jälkeen lähden etsimään vessaa. Minut ohjataan koko rakennuksen läpi, portaikon ohi ja takaovesta takapihalle. Juuri, kun kuvittelen, kuinka minut kolkataan jollekin satunnaiselle takapihalle Tanskassa, minut ohjataan kohteliaasti viereisestä ovesta sisään. Vessaan mennään pihalta, ettekä halua kuulla siitä enempää. Metrossa on täyttä, sillä muutkin ovat menossa keikalle. Royal Arena on vuonna 2017 valmistunut monitoimihalli Ørestadin kaupunginosassa. Halli vetää konserteissa noin 16 000 ihmistä. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon ihmisiä keikalla oli, mutta halli on täynnä piippuhyllyjä myöten. Keikka ihmisen etäisyydeltä Kööpenhaminassa korona ei juurikaan näy. Esimerkiksi keikalla tai ylipäätään […]

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Fraktuurat

Ollessani 10-12-vuotias jouduin sairaalaan muutaman kerran. Kertojen muistot menevät minulla sekaisin enkä osaa erottaa minä- ja hän-kertojia toisistaan, sillä muistoja värittää voimakas dissosiaation tunne. 10-vuotiaana sairaalassa on vähän epätodellinen. Minä tai hän seisomassa peilin edessä ja nyppäisemässä vesirokkonäppylää silmästään. Hän tai minä pelkäämässä, että pyörtyy kuumeesta, käsi kupertumassa jäätelökupin sydämen ympärille. Mansikkahilloa pienestä valkoisesta pilvestä. Mutta kun ajattelen sairaalaa, ajattelen kaikista eniten vasenta kättäni ja vasemman käden iho kiristyy. Minulla on verikokeita varten siinä tiukasti teipattuna kanyyli ja tunnen yhä kiristävän tunteen ja neulan pistoksen kämmenselässäni yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Minä tai hän omistaa kehon joka solujen uusiutumisesta huolimatta osaa muistaa. Muistot ovat murtumia, joiden sisään voi kurkistaa. Oliko sitä ennen vai sen jälkeen, ehkä todellakin jälkeen, kun esiteininen kauhtumaton etäidolirakkaus loikkasi rintapieleen. Morten Harket on nyt 61 ja minut on aina vietelty musiikilla tai älyllä, vaikka koko idolikuvio on minulle käsittämätön- niin käsittämätön, että aloitan aina opettamani kurssit sanomalla, että uskokaa minua vain, kun se on välttämättömän pakollista- ja se saa ilmeisesti ihmiset palaamaan kursseilleni ja luokseni. En keksi, mikä muukaan se voisi olla kuin pakollinen viehtymykseni pilata kaikki rehellisyydellä. No niin, joka tapauksessa. Minä siis tunnen yöllä kuinka teippi kiristyy ja neula tökkäisee kämmenselkään ja joku on alituiseen valmis imaisemaan näytteen kädestäni ja kun sairastuu, se paljastaa selkärangan, nytkin: miinus seitsemän kiloa ja kaksi viikkoa ja altistavia tekijöitä, fraktuuroja joista ihmiseen voi kurkistaa sisään. Ja fraaktaaleja. Kulmikkaita kirjaimia. Juttelin tänään lyhyesti kirjailija Anneli Kannon, takavuosien opiskelukaverini Viita-akatemiasta, kanssa. Minun oli kiitettävä siitä, mitä Anneli kirjoitti Kirjoittamassa-teoksessaan kirjoittajan heimoista. Teidän on luettava se itse, mutta minusta olennaista on se, että ympärillä on suotuisaa väkeä, jolle kirjoittaminen on tavallinen asia. Joka ymmärtää, kun neula jälleen pistää. Jokaista kirjaani on edeltänyt se, että joku sanoo minulle, että koetas nyt tehdä loppuun, kun kerran osaat. Nyt vastasin taas, että kyllä. Heimon tehtävä on imartelematta, nostamatta ja väheksymättä nostaa kissa sisään, kun sataa. Vähäeleisesti todeta, että teessenysaatana. (Anneli ei tosin kironnut, kun ei kiihtynytkään. ) Teessenysaatana. Saattaa olla, että teen, koska en ole Fariseus ja opettamansa asiat on hyvä edes jossain määrin pitää.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Alapa runolle!

Tulin tänään jutelleeksi isäni kanssa Facebookissa riimirunoudesta. Olen kirjoittanut elämäni aikana ehkä noin kolme riimirunoa ja nekin suoranaisesti lähinnä lasteni iloksi. En voi siis julkaistuista runokirjoistani huolimatta väittää olevani mikään riimittelijämestari. Joka tapauksessa. Isäni on ollut aikanaan ainekirjoitusmestari ja pärjännyt kansakoulun runokilpailuissa useasti. Ja nyt muutaman vuoden tauon jälkeen innostunut jälleen runolle! Minusta se on innoittava esimerkki siitä, että ihminen voi löytää riimittelyn ilon ja kirjoittamisen uudelleen vaikka miten monta kertaa. Ajattelu kehittyy niin kauan, kun ihmisen pää on terävä. Joskus olen kuullut opettajana sellaistakin, että enhän minä nyt enää, kun olen jo x-vuotias. Mutta kuules. Minä sanon sinulle, että kyllähän voit. Jos sinä joku siellä haluaisit ilmaista itseäsi kirjoittamalla, koskaan ei ole liian myöhäistä. Voit aloittaa jo tänään. Keskustelun myötä mieleeni tuli poikieni lempiruno, josta oli aikanaan kuvittajan kanssa tekeillä lastenkirja. Kirja jäi muiden projektien jalkoihin, mutta sain idean, että voisin julkaista sen uusien lasten iloksi täällä blogissa. Runoa saa vapaasti lukea kaikille lapsille, mutta kopioida sitä ei saa ilman merkintää kirjoittajasta. Sosiaalinen media ja blogit ovat mahtava alusta tämän päivän runoilijoille. Kaikkien ei tarvitse olla kirjailijoita, sillä kaikkien kirjoittaminen on yhtä lailla arvokasta. Se, että uskaltautuu ilmaisemaan itseään, on minulle opettajana se tärkein sydämenasia. Jos kirjoittaminen kiinnostaa, mutta et uskalla lähteä kokeilemaan, etsi minun Ahjolan kurssini. Sinne löydät täältä:  ja sinne on jokainen kirjoittamisesta innostunut tervetullut. Kurssi on ollut joka syksy täynnä, mutta tänä vuonna vapaana on vielä muutama paikka. Mutta rehellisesti: minä en ole sinulle välttämätön. Sinä voit etsiä runon kanssa oman polkusikin. Juuri niin isänikin tekee. Kurssille ovat tervetulleita myös muiden tekstilajien kirjoittajat kuin lyriikan, sillä kyseessä on kirjoittamisen yleiskurssi. Tässä siis runo toivottavasti päiväsi iloksi. Kun kirjoitin sen, 17-ja 20-vuotiaat lapseni olivat pieniä. Runon nimi ei viittaa ystävä ja toveri Anneli Kantoon, joka istui runon kirjoittamisen aikaan kanssani samassa Viita-akatemian pöydässä.  KANTOBAARIN JUHLAT Metsään hiipi ihmiset ja kannon alle kurkisti; hyönteisillä siellä juhlat sekä kova meteli. Hyttyseltä puutuivat selkä sekä pistin, kun hämähäkki opetti karvajalkatwistin, oikealle, vasemmalle, näin se tanssi alkaa; tähän tanssiin tarvittaisiin pari lisäjalkaa. Illan tullen ottivat ruoholatvaporteilla vielä erän twistiä, tällä kertaa korteilla. Puun kuoren alla suukotteli kuoriainen suulle miestään joka valitti:”Tää maistuu rakas puulle”, ja väitti että hienostihan tämä juttu käy, puun juuressa kun ollaan eikä latvaa vielä näy. ”Kunhan puu syöty on, ostan ajan oloon sulle ensiasunnon, pääset omaan koloon!” Kaaliperhonen sonnustautui silkkipukuun ylpeyksissään ei tainnut ottaa tätä lukuun: kun serkultansa Silkkiseltä kauniin puvun lainaa toisaalta se väljä on vaan vyötäröltä painaa. Vihreitä se ajattelee, kun se ihan salaa lastaa vielä lautaselle pari lehdenpalaa. Salissa kertoi muurahainen matkasta maailmalle ja kateudesta vihreäksi muuttui Kirva-Kalle. ”Minä kauaksi olen kulkenut ja raskas oli lasti. Kuusenneulasen kun kuljetin kolmen metrin päähän asti. ” Kalle alkaa ajatella mehevää lehtiterttua, jonka luokse pääse ei kun pelkää leppäkerttua. Rouva Kirva pitopöytään houkutteli pieniään, syömään äidin laittamia herkkutattisieniään. Sata meni pöydän alle kiukuttelemaan. Loput juoksi kirkuen pakoon muuten vaan. Kirvarouva tunnustaa saa hieman häpeillen: eivät kotiruokaa syö, ne tahtoo eineksen. Pilkkusiipi- Terttu oli kaunis leppäkerttu ja mietti miksi sydämestä koskea alkoi kun Antti, kuulu musikantti silitteli siiven punaposkea. Antti soitti, rakkaudesta posket pilkuttui, on rakkaus tauti jota vähän pelkäänkin mä, hui! Kastemato Niljakainen päänsä pani kolosta, takaisin sen sitten veti, nautti joutenolosta. ”On mulla yksi jalka vain, ”mietti Niljakainen, ”ja sekin taitaa olla vasen, kun en oo tanssivainen.” Ohimennen se mietti hyttysen taitolentoa: kastemadon lentotekniikka on aivan liian rentoa. Sittisontiainen ajatellut oli kun se kuran heitti viimein niskoiltaan: tahdon poliittisen uran! Olen tunkioni kuningas, mutta kansantason heppu, tulkaa tänne, täyttäkää julisteilla reppu! Minä uskon lantaan, toivoon, kautta saunanlauteen, se suosiolla uskokaa, Sittis toiseen kauteen! Heinäsirkka laittoi sitten päähän koppalakin ja Sittikselle sanoi: vielä uskallakin! Saa nähdä kun mä vihastun, kuka tänne jää? Hajaantukaa, hajaantukaa, ei mitään nähtävää! Konstaapelin tehtävä on tämä: ajaa pois koko kansan juhlista se joka mellakois! Silkkiperhonen oli saapunut ja sille hurrattiin, kaupungissa päässyt oli melkein mainoksiin. Kaaliperho riisunut oli puvun liian tiukan. ”Nyt serkun kanssa juttelen ja ehkä syömme hiukan! Mutta jos se mahtailee, sitten kyllä lähden. Minua ei nolata koko metsän nähden!” Illan tullen ruoho painui muodostaen portin. Silkkiperho lensi tuuleen: lähetäthän kortin? Rouva Kirva nukutteli, uinutteli kahdeksaa, muut olivat jo ehtineet illan myötä nukahtaa. Kanto uinui, niin kuin uinuu öiset kerrostalot, ainoastaan kahteen koloon oli jäänyt valot. Tulikärpänen ei sammuttanut vielä lyhdyn valoa, eikä Terttu Leppäkerttu tunteidensa paloa. Sitten sammui viimeisetkin, valo sammui, värisi, kanto sittisontiaisen kuorsauksesta tärisi. Metsään hiipi ihmiset, kannon alla nukuttiin. Päättyi ilta, sammui tulet, uni painoi päätä niin. (c) Satu Lepistö 2004

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Krakova 10.-17.7. 2019

  Tämän kesän kesälomareissulle lähdettiin Krakovaan, Puolaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että Auschwitz on välttämättömyys, joka jokaisen tulisi nähdä, joten matkakohde valittiin muuten sen läheisyyden vuoksi. Korostan, ettei Auschwitz ole turistinähtävyys eikä -kohde.  Se on velka, joka jokaisella ihmisellä on muulle ihmiskunnalle siihen asti, kun siellä on käynyt. En aio purkaa tässä todennäköisesti muutoinkin pitkässä postauksessa koko matkaa. Olin Puolassa myös aineistonkeruumatkalla ja aion sen sellaisena pitää. Raapaisen nyt kuitenkin hiukan pintaa edes.     Krakovassa on toki tutustuttava vanhaan kaupunkiin, kun siellä on. Mekin tutustuimme ”pakollisiin” eli valtavaan toriin ja sillä sijaitseviin kauppahalliin ja Marian kirkkoon. Parasta sillä alueella on kuitenkin terassilla istuminen ja vaikka alueella on turistihinnat, nekään eivät päätä huimaa. Puola on euroalueen matkailijalle edullinen maa ja esimerkiksi ruokaravintolassa on vaikea tuhlata edes yrittämällä paria kymppiä enempää kahdelta hengeltä edes siellä sikakalliiilla turistialueella. Me yritimme kuitenkin raapaista edes hiukan pintaa syvemmältä, joten kävimme myös syömässä paikallisten suosimissa ravintoloissa ja käytimme paikallista kauppaa. Ydinkeskustan turistialueella kaikki puhuvat englantia, sen ulkopuolella juurikaan ei.  Reissun kiinnostavimmat tapahtumat tulivatkin näillä alueilla ja hotellihuoneessa nauratti, kun amerikkalaisen elokuvan päälle oli lisätty monotoninen selostus, jossa miespuolinen lektor kertoi sekä mies- että naispuolisten henkilöiden puheet. Eksoottista tekstityksiin tottuneen suomalaisen makuun. Kulttuurierot näkyivät myös asiakaspalvelussa: siinä, missä turistialueella kaikki on ”of course” – vastaus, johon viikon aikana sai tottua ja jota en ole ainakaan samassa mitassa kuullut missään muualla-, puolalaisten omassa marketissa vaihtorahat ja kuitin sai tylysti pöydälle samalla, kun myyjä jo viipotti pois mitään sanomatta.     Koska perheessä on teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia, oli tuliaisten tarpeessa vähän pakko tutustua paikallisiin kauppakeskuksiin. Vaikka Krakova ei varmaan ensisijaisesti ole se paikka, johon mennään ostokset mielessä, tarjolla on mm. valtava ostoskeskus, jonka kiertämiseen tarvitsisi potkulaudan vähintään, jos sellainen olisi sallittua sen pitkillä käytävillä, ja isohko Outlet myös. Toki kävimme kiertelemässä myös keskustakuvaa hallitsevan linnan ympäristössä, mutta en halunnut sisään. Turistikohteet alkoivat jo riittää ja kun matkaseuralaiseni meni katsomaan linnan pihaa, minä otin mieluummin thaihierojan avuksi totaalisen jumahtaneeseen selkääni. Sekin oli minulle ensimmäinen kerta ja täsmällisesti tunnissa hoidettiin paitsi selkä, myös kaikki muu varpaita, polvia ja sormia myöten.     Pakko sanoa, että en juurikaan välitä eläintarhoista. Luulen, että niillä on kuitenkin jonkun verran tarvetta lisääntymisohjelmineen ja harvinaisiksi käyneiden eläinten suojelussa. Siksi halusin käydä vilkaisemassa, millainen on isompi eläintarha maailmalla.  Kovasti toivoin, että tilat olisivat upeat ja eläimillä hyvä olla. Krakovan eläintarhassa pääsee kuitenkin katsomaan eläimiä aivan liian läheltä. Se johtuu siitä, että monen lajin alue tuntuu liian pieneltä. Varsinkin apinoita tuli siellä kovasti sääli. Eläintarhan jälkeen kiersimme Kazimiersin eli vanhan juutalaiskaupunginosan. Siitä on tullut varsin cool paikka ja toki siihen kannattaa historiakin mielessään tutustua. Samalla reissulla käytiin gheton jäänteitä ja holokaustin uhrien tuolimuistomerkkiä katsomassa. Kun samana päivänä vilkaistiin myös Oskar Schindlerin tehdasta, joka on tuttu Spielbergin elokuvasta monelle, tuli varmasti sinä päivänä kilometrit täyteen.         Yhtenä päivänä kävelimme myös 800 vuotta vanhalle edelleen käytössä olevalle torille Stary Kleparzille ja juutalaisten hautausmaalle, joka on vaikuttava paikka. Se toimi sodan aikana saksalaisten harjoitusampumaratana ja on paikka paikoin täysin kulkukelvoton. Hautakiviä on ammuttu rikki ja sateisena päivänä hautausmaalla oli varsin lohduton fiilis. Sekä  minun että matkaseuralaiseni kuvaan tallentui ihmishahmo, jota siinä ei kuvaa zoomatessa kuitenkaan ole. Olen täysin skeptikko, mutta aika kylmäävältä kuvien katsominen silti tuntui. Krakova on monien erilaisten lomien paikka. Jos haluaa pysytellä turistialueilla, näkemistä ja kokemista riittää. Se on luultavasti kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se on myös ristiriitainen paikka, sillä kauniiden ja vanhojen rakennusten välissä on näkyvissä paljon neuvostoaikaista karkeaa. Krakova on myös ruma kaupunki, jos osaa katsoa- ja minähän katsoin, suorastaan ahmin sitä kameran linssin kautta. Krakova on kiinnostavien kontrastien kaupunki. Kävimme parina iltana kuuntelemassa livemusiikkia kaupungilla. Sitä ainakin kesäaikana riittää ja esimerkiksi livejazzia kannattaakin Krakovassa katsastella. Osa ottamistani kuvista on häpeämättömiä salakuvia, sillä rumien rakennusten lisäksi tunnen vetoa ihmisten kuvaamiseen enemmän kuin niiden kirkkojen sinänsä. Jos kuitenkin haluaa kuvata kirkkoja, niitä on uskonnollisessa Krakovassa varmaan liki pari sataa. Juttelin torin laidalla yhtenä päivänä erään tarjoilijan kanssa. Keskusaukiolla oli menossa vanhoillisuskovaisten ylistystilaisuus, jonka tarkoitus ei jäänyt kielitaidottomaltakaan epäselväksi. Kuvaavaa oli se, että vanhan maailmanjärjestyksen palauttamiseen tarkoitetun propagandatilaisuuden etujoukoissa yleisössä tanssi 80-luvun Michael Jacksoniksi pukeutunut mies punaisessa nahkapuvussaan. I rest my case. Auschwitz ei ole turistikohde Auschwitz, sekä Auschwitz I että Auschwitz II eli Birkenaun leiri tarvitsisivat omat postauksensa. Toisaalta ne ovat kokemus, jota kirjailijankaan puutteellisilla taidoilla ei voi välittää. Jokaisen pitäisi kokea ne itse, ehkä jopa useampaan kertaan. Me emme ehtineet edes käydä jokaikisessä näyttelyssä. Oudolla tavalla kaikista vaikein katsottava oli (kaasukammion valtavan itkureaktion ja huoneen, jossa oli tonnikaupalla hiuksia, lisäksi) vitriini, jossa oli tuhansittain emaliastioita. Leirille päätyneet ihmiset ajattelivat elävänsä siellä edes jotenkin normaalia elämää ja mm. laittavansa siellä ruokaa. Se vetää hiljaiseksi. Jotenkin lohdulliselta tuntui, kun tuntematon nainen huomasi Birkenaussa auki repeytyneen kantapääni ja tarjosi wc:ssä laastaria. Se kosketti, kun koko ihminen oli näkemänsä perusteella avohaavaa. Minä olin. En voi käsittää näkemääni vieläkään. Auschwitziin ei voi mennä katsomaan turistikohdetta, […]

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Kaapinovet auki

Olen koko elämäni ajan tiennyt olevani erilainen. Se tunne kuuluu väistämättä lähes jokaisen nuoren elämän kokemuksiin, mutta tämä on aina ollut erilaista, ajattelun tasolla. Olen tiennyt alisuoriutuvani, vaikka olen suhteellisen älykäs. Ja olen tiennyt, että ihmiset eivät aina ymmärrä minua eivätkä sitä, mitä tarkoitan sanoa. Minua on pidetty vaikeana, hankalana ja ikävänä ihmisenä. Säheltäjänä, joka ei saa elämässään mitään aikaan. Vähän alle nelikymppisenä virallisiin asiapapereihin päätyi se, minkä olin tiennyt jo vuosikymmenen ajan ja mikä oli tehnyt minusta lapsesta asti väkijoukossakin yksinäisen: minulla on adhd. Aikuisten naisten adhd on alidiagnosoitua. Jos aikuinen adhd-nainen sattuu olemaan vielä älykäs ja pystyy kompensoimaan älykkyydellään  adhd:taan, se saattaa jäädä diagnoisoimatta kokonaan. Diagnoosin kuva on mattinykäsmäinen, puukkohippasille helposti lähtevä, itseään hillitsemätön tapaus. Minä en ole sellainen, levottomuuteni on päässäni. Minulla ei ole addeihin usein liitettäviä liitediagnooseja ollenkaan: ei masennusta, ei persoonallisuushäiriöitä. Minun adhd-oireistani pahin ei ollut koskaan ylivilkkaus tai keskittymisen vaikeudet, vaikka toki ajatus lähtee minullakin herkästi harhailemaan. Minun pahin oireeni oli aina se, että pelkään aina pahinta. Jossain määrin elämänkokemukseni on johtanut siihen: kun on kuullut aina olevansa puutteellinen, hankala, tyhmä, ruma ja vääränlainen, ei voi odottaa ihmisiltä muuta. Pelkään, että ihmiset ovat minulle ilkeitä. Pelkään, etten kelpaa. Ja vaikka se on sinänsä minulle aivan sama nykyään, kelpaanko vai en, koska minun kanssani ei ole pakko elää, sisälläni elää vieläkin se pikkutyttö, johon sattuivat ne asiat, joita hänestä sanottiin.  Siksi olen elänyt aina suuren pelon kanssa, jopa sellaisten ajatusten, että kun lapsi tai puoliso menee ulos, ei kai hänelle käy mitään. Tasapaino on aina ollut minulle tärkeintä. Haluan ympärilleni rauhaa, enkä kestä riitaa, sotkua, sekasortoa. Päässäni on tarpeeksi sekasortoa ilman ulkoista kaaosta. Miksi on mennyt vuosia tästä kertomiseen Adhd-diagnoosi muutti elämäni. Jos et tunne minua tai et ole ollut kanssani tekemisissä vuosiin, olisit jutellessa hämmentynyt siitä, kuinka erilainen olen nyt. Se rauha, jota kaipasin, löytyi diagnoosin myötä. Olisin halunnut kertoa siitä välittömästi turuilla ja toreilla kaikille. Olisin halunnut julistaa, kuinka helpottunut olin. Ajatukseni olivat muotoa ”Ahaa, siksi siis. ” Mutta en voinut kertoa tästä silloin vielä. Elämässäni oli silloin ihminen, joka rikkoi sydämeni ja samalla muutaman ihmissuhteeni. Jälleen kerran en ollut tarpeeksi hyvä. Kun elämäni mullistui, olisin halunnut kertoa tästä ensimmäisten joukossa juuri hänelle. Tämä ihminen, joka hylkäsi minut, oli silloin ja on edelleen minulle äärimmäisen rakas. Minä en vain kelpaa hänelle enkä tule koskaan kelpaamaan. En silloisen tilanteeni enkä nykyisen rauhani kanssa. Se aiheuttaa suurta surua. Edelleen. Päivittäin. Tulen aina kaipaamaan häntä, mutta suhdettamme ei voi koskaan enää korjata. Hän on vihannut ja tuominnut minua liikaa. Mitä on tapahtunut diagnoosin jälkeen? Olen alkanut kirjoittaa romaaneja. Olen alkanut tehdä päivätyötä. Olen hyväksynyt itseni ja saanut rauhan. Ja nyt olen tullut asian kanssa kaapista. Se olkoon viimeinen askel, vaikka toki tästä pitää vielä kirjoittaa enemmän. Esteitä Miksi on ollut vaikea kertoa asiasta? Eihän asia toisaalta kenellekään kuulukaan, mutta olen viime aikoina miettinyt, että minun ei oikeastaan kuuluisi joutua salaamaan ominaisuuttani. Enkä suostu. Toisaalta ihan viime vuosina on käynyt niin, että asiasta puhumiseen on liittynyt ikäviä lieveilmiöitä. Kuten se kerta, kun joku sanoi adhd:n olevan keksitty diagnoosi. Tai se kerta, kun minua ei otettu mukaan luottamustehtävään- olenhan adhd ja ehkä en selviytyisi siitä tai tulisi toimeen. (Vaikka työkseni toteutan isompia projekteja joka viikko.) Kirjainyhdistelmäni asettaa siis tielleni turhiakin esteitä. En osaa sanoa siihen mitään muuta kuin että ”Saa kysyä.” Saa olla eri mieltä. Ja saa minusta olla tykkäämättäkin, kunhan ei tykkäämättömyydellään tuo elämääni draamaa, sillä minä olen koko elämäni ajan etsinyt tasapainoa ja rauhaa. Tätä. Tässä ja juuri nyt. Minut on helppo suistaa radaltani kipuun ja suruun, joten toivon, että saan tämän kerrottuanikin elää rauhassa ja jatkaa romaanin kirjoittamista. Tai sanotaanko, että erityisesti juuri nyt tämän kerrottuani. Lisää adhd:sta vaikkapa täältä.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Kärsivällisyydestä; Nyt tarvitaan aikaa

Kun viikonloppu alkoi, huomasin olevani aivan hirvittävän väsynyt. Niin väsynyt, että nukuin todella pitkään ja harkitsin nukkuvani vielä lisää. Normaaliminä on sähisevä, liikahteleva ja energisen sininen sähköpallo. Se, joka tykyttää miljoonan sydämen voimalla joka suuntaan, tekee arkityön lisäksi kirjaa, opetuksia, urheilee, keskustelee, hoitaa muidenkin asiat, siivoaa komerot ja laulaa sen tehdessään. Kun aloin miettiä, missä vika, se oli siinä u-sanassa. Normaaliminä urheili lähes päivittäin Lintutarhan aloittamiseen asti. Se pikkuinen energiapallo ei väsynyt siihen, vaan pikemminkin sai energiansa treenistä. Kun aloitin Lintutarhan kirjoittamisen, en enää uusinut salikorttiani vaan pikemminkin vaatekomeron sisältöä. Voin reilusti sanoa, että aika paljon isompiin. Ihmisen pitää sallia itselleen ja päälleen myös lepoa. Sitä, että en nuku tällä hetkellä kunnolla ei kuitenkaan ratkaise mikään muu kuin se, että laitan selkäni kuntoon. Ja kun se on kunnossa, nukun paremmin. Ehkä romaanin kirjoittaminen ei siitä ainakaan hankaloidu.   Siitä minun pitikin kirjoittaa. Se ei nimittäin ole ollut elämäni helpoin käsikirjoitus, tämä, syntymässä oleva. Se on ollut elämäni vaikein. Itse asiassa, olen ensimmäistä kertaa elämässäni vakavissaan kyseenalaistanut, jaksanko tämän matkan loppuun. Tarinassa on kuitenkin valtavasti imua. Niin paljon, että minä haluan tehdä sen. Vaikka olen kyseenalaistanut ja vaikka se on edelleen aivan valtavan kesken. Syksyllä minulta ei vielä tule kirjaa. Katsotaan. Se on valmis sitten joskus. Uskon ja luulen, että sen imu säilyy lukijalle asti, sitten kun sen aika joskus on. On jaksettava odottaa, kirjailijankin. Sinä, lukijani: en ole unohtanut sinua.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Onko kirjailijalla merkitystä?

Kuulun Facebookissa useisiin kirjoittamiseen, lukemiseen ja kirjoittamisenohjaamiseen liittyviin ryhmiin. Viime viikolla huomioni kiinnitti erään ryhmän ilmoitus, jossa kutsuttiin ryhmän jäseniä tapaamaan ryhmässä ”ihka aitoa, kutkuttavan jännittävää” kirjailijaa. Asiassahan ei sinänsä ole mitään pahaa. Itsekin pidän lukijatapaamisista ja -kontakteista, jotka sosiaalinen media mahdollistaa entistä mutkattomammin. On ihanaa saada teiltä lukijoilta viestejä ja käydä kanssanne keskustelua. Minua alkoi vain vaivaamaan asia, joka on noussut ajatuksiin entistä useammin viime aikoina. Onko kirjailija ihan oikeasti tässä se merkityksellinen asia?  Kirjoitin mielestäni ihan nätin kommentin aiheesta keskustelun alle. ”Tämä tuntuu vähän hassulta ja vähän väärään asiaan keskittymiseltä: minulle lukijana tärkeää on kirja ja jos nyt hiukankin kiinnostun kirjailijasta sen takana se tapahtuu kirja edellä.”  Ja:  ”Kirjailijana  ajattelen, että hypetys kirjailijoiden ympärillä olisi syytä lopettaa. Tämänkin olisi voinut hoitaa siten, että kysy kirjailija siltä ja siltä hänen romaanistaan xx. ” En siis kritisoi kontakteja lukijan ja kirjailijan välillä sinänsä lainkaan. Sosiaalinen media ja esimerkiksi kirjamessut ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja. Mutta sanataideohjaajana ja alalle pyrkiviä ihmisiä paljon tapaavana olen kiinnittänyt huomiota yhteen asiaan (joka on ollut myös itselleni aikoinaan paitsi suuri kipupiste myös este kirjailijanuralle): kirjailijuuden ympärillä hehkuu kuumottava halo. Sellaiseksi halutaan, kipeästi. Ja kun halutaan, fokus kääntyy itse tekstistä ja sen kehittämisestä siihen, kuinka hienoa olisi olla kirjailija. Olen itse kuullut esikoisteokseni julkaisun jälkeen, kuinka en saa ikinä enää valittaa mistään kirjoittamiseen liittyvästä, sillä olen nyt KIRJAILIJA. Sanalla on valtaisa painoarvo. Hyvä kysymys kuuluu, miksi. Kyse ei ole siitä, että en arvostaisi kohdalleni osunutta onnea. Kyse on siitä, että minusta olisi kivaa, jos maailma toimisi siten, että kirja on tärkeä, kirjailija sinänsä ei. Ehkä minunkin pitäisi vain alistua siihen, miten asiat ovat. Hyvä teksti ei riitä. Tarvitaan lumoava persoona, huomattava tukka, syömishäiriö, alkoholiongelma, masennus tai vähintään kiinnostava parisuhdekuvio. Tarvitaan kirjailija. Totta kai suututin kommentillani jonkun, vaikka sehän tarkoitukseni ei ollut. Tarkoitukseni oli kysyä, eikö fokuksen pitäisi olla kirjoissa? Kun se syömishäiriökin on vielä kehittämättä.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Väsy, väsy västäräkki

Kello on tätä aloittaessani 0.14  ja silmäkulmassa ei ole häivähdystäkään unista. Aloitin tänään luovan kirjoittamisen kurssiopetuksen kesätauon jälkeen ja nyt mieli käy kierroksilla, kun tykkään siitä niin kovasti. Mulla oli aiemmin vain yksi iso työhaave ja se oli kirjoittaminen. Opetustöissä vietetyt vuodet ovat opettaneet, että rakastan opettamista yhtä lailla. Se tosin vaatii tuekseen sen, että kirjoitan itsekin, muuten tuntisin kumisevani tyhjänä. Omituista on, että vaikka ihmisten kanssa toimiminen, sosiaalinen kontakti, kuluttaa kaltaistani  näennäis-ekstroverttia, jonka sisällä piileskelee pieni introvertti, niin opetustyössä akkuni latautuvat.  Nyt minä sitten istun tässä, olen onnellinen upeasta ryhmästä, jota minulla on onni opettaa ja haluan, no, kirjoittaa romaania, tehdä kaikki listalla olevat kerääntyneet rästityöt, siivota kodin ja käytännössä tehdä mitä tahansa, paitsi käydä nukkumaan. Joka minun olisi pakko tehdä, koska huomenna ne hommat on kuitenkin pakko tehdä. Huomenna valun sängystä kuin spagetti lautasen reunalta. Minussa on suunnilleen saman verran energiaa kuin juuri kalautetussa lahnassa, jos en nuku kunnolla. Kunnolla nukkuminen tarkoittaa osaltani noin kahta kolmen tunnin pätkää ja tunnin päiväunia, siis hyvänä yönä. Luin joskus, että tämän tyyppisellä nukkumisella on nimikin (en muista, mikä) ja että sellaista harrastavat superlahjakkaat ja -älykkäät tyypit. Luovat tyypit, taiteilijat. Tällä tavoin nukkuminen tekee minusta suunnilleen yhtä älykkään kuin se spagettirihma on. ”Pidä huolta siitä, että nukut, syöt ja liikut tarpeeksi, minä sanon oppilailleni. ”Toimiva keho on työvälineesi. ” Ping. Aamuneljältä käsissäni on idea, jonka vuoksi avaan olohuoneeseen vievän liukuoven silmät suljettuina, haparoin pimeässä koneen luo ja käynnistän sen. ”En usko taiteilijamyytteihin, kirjailijan työ on arkista tekemistä”, sanon haastattelussa. Aamulla, kun olen nukkunut kolme tuntia ja vartin sohvalla läppäri sylissäni kuin rakastettu lapsi. Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin sanon. Ehdotan kauniisti.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading