Valmistuin ulkoasuntoteuttajaksi media-alan perustutkinnosta muutama kuukausi sitten. Opinnot olivat monella tapaa korjaavaa aikaa: opin opettajiltani paitsi taitoja, joilla täydentää osaamistani, myös sitä, kuinka minun tulisi työpaikalla tulla kohdelluksi ja kohdatuksi. Erityisesti luokanohjaajani Johanna ja erityisope Minna muuttivat merkittävällä tavalla sitä, mitä tulevaisuudessa toivon työyhteisöltäni. Yksi jo eläkkeelle opintojeni aikana jäänyt opettaja, Simo, oli myös ihminen, jonka kärsivällisyys ja huumori jäivät mieleen. Voisin mainita opettajistani lähes jokaisen. Kuten sanoin, kokemus oli korjaava, kun omassa työhistoriassa on kuitenkin yksi työpaikka, jossa joutui kokemaan valtavan rankan työpaikkakiusaamisen. Mikään ei kuitenkaan ole täydellistä. Olen ehtinyt elokuussa valmistuttuani miettiä asiaa ja kehittämisehdotuksia ja muutama asia on noussut vaivaamaan. Luulen, että tämän kirjoituksen valmistuttua yritän saada sen jaettua siten, että asia nousisi myös entisessä koulussani kehityskeskusteluihin ja että voisin vaikuttaa asioihin nostamalla niitä esiin. Se, että uskallan, on monella tapaa sen ansiota, että kävin tämän koulun ja tulin siinä samalla ehjemmäksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka uskaltaa. Oikeus omaan kehoon Toisen asteen opinnoissa myös aikuisopiskelijat suorittavat tietyt pakolliset yto-ainekurssit, paitsi jos niiden suorittamisesta on vasta vähän aikaa. Itse kuuluin näitä aineita suorittaneiden joukkoon, sillä edellisestä valmistumisestani oli kulunut jo parikymmentä vuotta. Olin näitä kursseja suorittaessani nopea ja sinnikäs ja olinkin suorittanut lähes kaikki pakolliset yto-aineet jo ensimmäisenä keväänä. Koko opinto-ajaksenihan muodostui lopulta tuollainen puolitoista vuotta. Yksi näistä kursseista oli liikunnan ja terveystiedon korvaava yhteiskurssi, jonka nimeä en nyt muista. Kurssi suoritettiin verkkokurssilla, jossa oli tehtäviä. Myös muita mahdollisia suoritustapoja oli, mutta oletan tämäntyyppisen kurssin olevan kaikista yleisin. Kurssista näki heti, että se oli lähtökohtaisesti suunnattu nuorille peruskoulun jälkeen ammattiopintoihin pyrkineille. Tehtävissä oli mm. lapsenomaista kerrontaa sisältänyt draamallinen video kotibileistä ja alkoholin juomisesta ja samantyyppisiä aineistoja mm. nuuskasta ja tupakasta. Ne sisälsivät tietoa, jonka lukeminen viisikymppisenä toimittajataustaisena henkilönä tuntui, no, vähän koomiselta ja niitä seurasi kysymyksiä mm. ryhmäpaineesta ja siitä, miksi nuoret käyttävät nuuskaa. Ryhmäpaine noin viisikymppisenä ei välttämättä ole se ajankohtaisin asia ja siitä, miksi nuoret käyttävät nuuskaa, minulla ei todennäköisesti ole aavistustakaan. Vastasin myös kysymyksiin, minkä näen itselleni sopivimpana ehkäisykeinona (kirjoitin vähän pilke silmäkulmassa, että vaihdevuodet ja monoparisuhteen?) ja kirjoitin esseen huumeista ja siitä, miksi minun ei tulisi käyttää essoa. Jotain tällaista, kaikki näistä menisivät vielä huumorista. Sitten tultiin ruokavaliota, liikuntaa ja unta koskeviin kysymyksiin ja siellä huumorini loppui. Olen läheltä nähnyt, millaista on, kun ihmisen läheinen kärvistelee syömishäiriön kanssa. Ne ovat vain yleistyneet ja lähes jokainen ymmärtää, ettei niissä ole juurikaan kyse syömisestä vaan moniulotteisesta hirviöstä taustalla. Mutta jos ihminen on altis tämäntyyppiselle itsensä kontrolloimiselle, pieni asia voi laukaista sen ja päästää hirviön vapaaksi. Siksi näin punaista, kun näin syömiseen liittyvänä tehtävänä olevan laskea kolmen päivän ajan kalorit syömästään ruuasta ja samaan aikaan olisi pitänyt myös pitää liikuntapäiväkirjaa. Ollaanpa rehellisiä. Minä tunnen itseni ja tiedän, että menen sääntöjen noudattamisessa aina liian pitkälle. Olen aiemmin laihduttanut niin, että kalorien laskemisesta meinasi tulla ongelma. Ja minähän en jousta milliäkään, jos olen niin päättänyt. Sellainen ei ole tervettä, mutta tämän ikäisenä osaan jo käsitellä näitä luonteenpiirteitäni. Mutta näistä syistä minulla ei ole aikomustakaan enää koskaan laskea kaloreita: en päivän, kolmen päivän tai loppuelämän ajan. Se ei ole asia, johon minulla on varaa. Ongelma on, että koulussa, jossa olin, on myös 16-vuotiaita nuoria naisia. Melkein lapsia, identiteetti vasta muodostumassa ja niin pois päin. Mitä voikaan tapahtua, jos suoraan peruskoulusta opintoihin tullut nuori, itsestään epävarma nainen mahdollisesti jo kiusaamista muodostaan saaneena laitetaan laskemaan kaloreita ja hän oivaltaa, että kas, tässäpä huikean hieno tapa kontrolloida painoaan ja samalla itseään? Rehellisesti: jos minä olisin tehnyt tehtävän 16-vuotiaana se olisi sysännyt minut tarpeettoman lähelle reunaa. Minulla on vahva usko siihen, että toimintaa voi, pitää ja on voitava kehittää. Lähestyin siis kurssia, kurssin opettajaa ja kyseenalaisena pitämääni tehtävää itselleni tyypillisellä luovuudella. Ilmoitin, että en tee tehtävää ja perustelin laajasti, mikä siinä on mielestäni problemaattista. Ehdotin ratkaisuksi, että kirjoitan esseen terveydestä, painonhallinnasta ja ruokavaliosta, jossa pohdin, miten voisin itse syömisellä (ja liikuntatehtävässä liikkumalla) omaan terveyteeni vaikuttaa. Kyse olisi alkuperäistä tehtävää paljon laajemmasta työstä, mutta kerroin, että näen kurssissa ylitsepääsemättömän ongelman, jonka vuoksi kurssia pitäisi ehkä uudistaa ja kaikkien osalta. Ongelma syntyy tästä: kurssia ylläpitävä opettaja ilmoitti, että en tule läpäisemään kurssia, jos en tee tehtävää. Noin vain. Että näin se vain nyt on. Ei kun järeämmät aseet käyttöön. Ilmoitin opettajalle, että kyseessä on pakollinen kurssi, joka minun on pakko suorittaa valmistuakseni. Kerroin, että olen valmis menemään asiassa hänen esimiehensä tai vaikka hänen esimiehensä puheille, sillä en aio laskea kaloreita, koska pidän sitä vaarallisena terveydelle. Minulla on valmius ex-toimittajana kertoa ongelmasta niin, että en riitele, mutta esitän asian puolesta pätevät argumentit ja haen tarvittaessa tukea väitteilleni. Olin, ja olen, valmis käymään asiasta keskustelua. En nostattaakseni aaltoja, vaan siksi, että jossain voi olla joku 16-vuotiaan itseni kaltainen, joka ei osaa kyseenalaistaa tehtävää ja sitä, että kalorien laskeminen voi jäädä päälle. Se voi sairastuttaa ihmisen suhteen ruokaan, varsinkin jos on sääntöjä aina noudattava nepsy, kuten minä. Kävin painonvartijoissa kun ryhmiä vielä Suomessa oli ja osaan yhä sanoa, montako PISTETTÄ […]
Uncategorized
Tampere Filharmonia for Dummies- Ensikertalaisena konsertissa
Aktiivisena kulttuurinharrastajana minulla on yhä sokeita pisteitä. Olen klassisen musiikin puolelta tutustunut mm. ooppera- ja operettimusiikkiin jonkin verran, mutta en ole koskaan ollut Tampere Filharmonian (tai missään muussakaan klassisen musiikin) konsertissa. Asia korjaantui tänään. Tampere Filharmonia eli Tampereen kaupunginorkesteri on 97 muusikon täysimittainen sinfoniaorkesteri. Sen syyskausi alkoi eilen ja ensikertalaiselle ystävällisesti tarjolla oli mielenkiintoinen kattaus eri tyyppistä musiikkia. Konsertti on ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Matthew Hallsin toisen kauden toinen konsertti, sillä kausi on avattu elokuussa monien tuntemalla Puistokonsertilla. Solistina konsertissa toimi kriitikkojen ylistämä Maximilian Hornung (Saksa), jonka instrumentti on sello. Tämä lisäsi osaltani odotuksia, sillä vaikka voin rehellisesti sanoa, että vaikka en tiedä klassisesta musiikista oikeastaan mitään, tiedän, että sello on lempisoittimeni. Tietämättömyyteni tunnustettuani voinkin samalla pyytää anteeksi. Jos konserttiarvioni sisältää epäkonventionaalisia mielipiteitä, vääriä termejä tai suorastaan idioottimaisuuksia, voitte laittaa ne kaikki viattomuuteni piikkiin. Kun nyt aloitan, haluan tietää kaiken Miten päädyin konserttiin nyt (ja toisaalta; vasta nyt)? En tiedä, miten olen onnistunut välttämään konsertit näin pitkään. Meillä on Suomen mittakaavassa iso ja ymmärtääkseni arvostettu kaupunginorkesteri. Minulla ei ole ollut mitään syytä, miksi en olisi tutustunut siihen jo aiemmin. Toimittajana tulin aiemmin vierailleeksi vaikka missä. Kirjailijana olen solminut paljon tuttavuuksia, enkä vähiten kulttuuripiireissä. On luultavasti vain sattumaa, että en ole koskaan aiemmin mennyt konserttiin. Tarvittiin vain yksi klassista musiikkia elävä ja hengittävä ystävä, jotta käynti saatiin järjestettyä, ja näin todella kävi. Kun hyvä ystäväni Reetta esitti kutsun soitettuaan ensin viulua omassa olohuoneessani, hyväksyin kutsun lämpimänä loppukesän päivänä mielelläni ja ihmettelin, miksi en ollut keksinyt sitä koskaan itse. Kirjailijana ja (ex-)toimittajana minulle on luontaista etsiä tietoa varsinkin aiheista, joita en itse tunne. Kun päivämäärä konsertille oli sovittu ja tiesin, mitä olisimme menossa katsomaan, alkoi itselleni tyypillinen tiedonhaku. Kuka on Matthew Halls? Entä Maximilian Hornung? Tampere Filharmonia oli jo entisestään tuttu toimittajanuran ajoilta. Mutta entäpä esitettävät teokset? Kuuntelin ne etukäteen aavistamatta, kuinka paljon live-esitys vaikuttaisi kokemukseen. Vain minua varten, minua soittaen Kuten jo otsikossa sanoin, kokemus oli “for Dummies” (otsikko viittaa kokonaiseen kirjasarjaan, jossa avataan aloittelijoille sitä ja tätä) sillä riippumatta siitä, kuinka paljon tietoa haalii paperilla kokematta oleva kokemus on juuri sitä: kokematta. Ystäväni oli hankkinut minulle lipun, mutta se oli seurueestani melko kaukana, sillä lippujen hankkiminen vierekkäin ei ollut onnistunut. Kokonaisuutena ratkaisu toimi minulle hyvin, sillä yksin istuen olin musiikin vietävänä, armoilla ja kohteena, yksin. Konsertti, jossa oli salillinen ihmisiä, oli suunnattu yksin minulle. Konsertin avasi Jean Sibeliuksen Aallottaret, jota edelsi aikakausi, jolloin Sibelius käsiohjelman mukaan “kahlasi syvissä vesissä”, sillä “vakavia sairasteluita seurannut eksistentiaalinen ahdistus ja alkoholin vaihtuminen vesilinjalle” sekä “maailmalta kantautuneet tyylivirtaukset horjuttivat yhdellä kertaa sekä elämän että sävellysten harmonioita”. Vaikka Aallottaret on edeltäjiään tyyntyneempi, se on maalauksellinen, monitahoinen ja onnistuu murtamaan konserttia edeltävinä päivinä minussa velloneen uupumuksen niin, että olenkin yhtäkkiä terävästi hereillä. Siinä, missä Aallottaret on miellyttävää ja universaalisti ihmisen musiikintajuun istuvaa musiikkia, luvassa on kuitenkin ihan toinen vaihde. Maximilian Hornungin esittämä, Henri Dutilleuxin Tout un monde lointain (koko kaukainen maailma) on vuosina 1916-2013 eläneen ranskalaissäveltäjänsä suppean tuotannon tärkein teos ja repii mukavan maailman hajalle. Jos äsken soitettiin minulle, nyt soitetaan minua. Ajattelen teosta kuunnellessani, että se on musiikillisessa mielessä se, mikä minusta teki runoilijan. On järisyttävää seurata solistin työtä lähietäisyydeltä: vaikka en tiedä mitään, ymmärrän, että teoksen esittäminen vaatii soittajaltaan lähes virtuoottista taitoa. Tuijotan aktia ravistettuna ja ahnehdin joka nuotin ja liikkeen. Jos en tiedäkään klassisesta musiikista juuri mitään, tämän minä ymmärrän. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta olleeni oikeassa. Se on runo! Teoksen osat viittaavat Charles Baudelairen katkelmiin runokokoelmasta Pahan kukat, jonka tunnen itse sävelteosta paremmin. Hiljaiseksi vetää Väliajalla minulla on mielessä monta ajatusta, jotka olen konsertin aikana halunnut kertoa ystävälleni. Äsken näkemäni ja kuulemani kuitenkin tuntuvat vielä vatsassa ja rintakehässä niin, että olen ehkä aika hiljainen. Olen miettinyt ennen väliaikaa, että muistaisin sanoa ainakin sen, että huomioin konsertista varmaan asioita, joita kokenut konserttikävijä ei huomaa. Kuinka taidokasta, taloudellista liikettä on partituurin sivun kääntäminen juuri oikeassa kohtaa. Kuinka ilmeikästä ja visuaalista soittaminen yllättäen onkaan. Olen etukäteen odottanut konsertin päättävää Gustav Mahlerin Sinfonia nro 1:sta eniten. Olen senkin kuunnellut ja pitänyt kovasti ajatuksesta, jonka jostain luin. En muista ajatusta tarkkaan, mutta sitaatin mukaan säveltäjä itse oli sanonut, että sinfonian tulee sisältää koko maailma. Näin varmaan on. Neliosaisen sinfonian ensimmäinen osa vie luontoon, seuraavat osat aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Komea konsertto menee osaltani kuitenkin vähän hukkaan, sillä en saa mielestäni aiempaa kokemusta siitäkin huolimatta, että kuuntelen sen intensiivisesti ja erityisesti kolmannessa osassa on toistuva teema, jonka tunnistan etäisesti jostain (ja en nyt tarkoita surumarssiksi muuntunutta Jaakko Kultaa, vaan jotakin, mikä tulee sen jälkeen.) Koen jääväni konsertolle jotain velkaa, kun se menee minulta näin ohi, ja lupaan itselleni kuunnella sen kotona uudelleen, vaikka olenkin jo oppinut, että tallenne häviää reippaasti live-esitykselle. Mutta näinhän se on: komeasta kokonaisuudesta jää aina jotakin käteen ja jokin livahtaa ohi, oli se kuinka hienoa tahansa. Sama kokemus on tuttu mm. taidenäyttelyistä ja runoilloista. Mieli on taipuisa väline, mutta senkin vastaanottokyvyllä on rajansa.Sanon opiskelijoilleni aina, että ei […]
Pieni hetki puhdasta vapautta
Annikin Runofestivaali on jo 19-vuotias. Olin ensimmäisellä Annikin Runofestivaalilla paikalla yksivuotiaan kuopuksen ja pikkuisen alle nelivuotiaan esikoisen kanssa vuonna 2003, eikä rakkaus ole ruostunut sittemmin. Alkuun kotikutoinen pikkufestivaali on vuosien varrella kasvanut täysin uniikiksi, vakavasti otettavaksi festivaaliksi, jota en ole yhtenäkään sen järjestämisvuonna jättänyt väliin, enkä jätä. Muutama vuosi sitten Aamulehden haastattelussa toimittaja Sonja Huhtakangas kirjoitti, kuinka olen ollut seitsemänvuotiaasta asti tietoinen kuolevaisuudestani ja raahannut sitä koko elämäni mukana siitä asti. Tunne liittyy suurempaan tietoisuuteen kaiken hauraudesta ja jalostuu vain harvoin toiseksi tunteeksi (ja unohdukseksi). Annikin Runofestivaali on tunnelmaltaan niin ravitseva, että toisinaan se tuuttaa aistit niin tukkoon esitysten seuratessa toisiaan ja kaikkien ollessa niin pakahduttavia, että minun on välillä otettava siellä ollessani taukoja. En voi siis yhdelläkään festivaalilla katsoa ihan jokaista keikkaa, kun minun on välillä vetäydyttävä hiljaisemmalle kirjanmyyntipuolelle vähän hengähtämään. Tämä ei suinkaan ole heikkous, vaan kertoo siitä, kuinka paljon saan festareista irti. Olen kirjoittanut tämän aiemminkin jossain, mutta jokaisen pitäisi kokea Annikin Runofestivaalin tunnelma. Siis siitä riippumatta, kuuluuko sanataide omiin kiinnostuksen kohteisiin vai ei. Monimuotoinen festivaali tarjoaa sanataidetta sen monissa eri muodoissa ja osa esityksistä lähestyy teatteria, käsittelee musiikin keinoja tai ylipäätään koskettaa sanataidetta niin moninaisilla tavoilla, ettei ikinä tiedä, mitä odotettavissa on. Tunnelma on yksi asia, miksi Annikkiin kannattaisi tulla fiilistelemään. Ihan samanlaista ei ole kokenut missään muualla (ja festarin siirtyessä takavuosina Väinö Linnan aukiolle evakkoon myös kaipasin sitä). Olen tätä kirjoittaessani hiekkainen ja lämmin. Olen juuri tullut kotiin tanssittuani pihalla livemusiikin tahdissa. Illan viimeinen esitys saa aikaan yleensä valtavat bileet, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Väkijoukossa tanssiessani tuli se hetki, josta aiemmin kirjoitin. En muistanut kuolevani, vaan tiesin eläväni. Kun ihmiset lauloivat ja hymyilivät ympärilläni, minä katsoin ylös sinistä taivasta. Siinä me ihmiset olimme, koko päivän aurinkoa imeneinä, ja tanssimme kuollaksemme. Tanssimme elääksemme! Mutta mennään ensin alkuun. Ehdin tänään Annikkiin aamupäivällä joskus kahdentoista aikaan päivällä. Se merkitsi sitä, että minulla oli mennyt kaksi esitystä jo ohi. Ensimmäinen näkemäni esitys oli siis islantilainen Elias Knörr, jonka esiintyminen lupasi hyvää festarin tämänvuotisten esitysten suhteen. Kysymykseksi jäi, mitä oli tarkoitus tehdä koko esityksen ajan pöydällä olleella inkiväärillä, joka ei päässyt esille esiintymisajan loppuessa? Knörr on ilmeisesti tunnettu yllättävänä esiintyjänä. Ensimmäinen hetki, jolloin unohduin fiilistelemään, oli minulle kuitenkin tamperelaisen Pelle&Romaktiksin keikka. Seisoin seuraamassa keikkaa yhdellä pihalla olevista portaikoista, jolta keikkaa pystyi seuraamaan hiukan yläviistosta. Pelle & Romantiks on runoilija Pelle Romantikan (oik. Toni Lahtinen) ja tamperelaisten huippumuusikoiden muodostama kokoonpano. Lahtisen runous yhdistettynä festivaaleilla myös erikseen esiintyneen Kielo Kärkkäisen uskomattoman hienoon lauluääneen ja muusikoiden huikeaan osaamiseen loivat hypnoottisen hetken, jonka aikana sanoin keikkaa kanssani seuranneelle ihmiselle, että ”ota tämä hetki, ota musiikki, ota linnut, ota kaikki, ota tämä kaikki”. Keikka päättyi ja koko illan ainoa sadekuuro kasteli kaiken, lumoavaa. Kuin tilattuna. Yksi tämänvuotisen festarin (ei, vaan koko festivaalin historian) riemukkaimmista hetkistä oli duo Ursus Factoryn äänekäs ja odottamaton keikka. Itselleni uuden (vaikkakaan ei pitäisi ilmeisesti olla, sillä ilmeisesti olen missannut jotakin olennaista!) kokoonpainon keikka uhkui hyvää tuulta, johon ei voinut olla tempautumatta mukaan. Otinkin kipeästä selästäni huolimatta päivän ensimmäiset tanssiaskeleet. Keikka sai hyvälle tuulelle ja itse asiassa jätti vähän nälkäiseksi tyyliin ”en tiedä mitä tää on, mutta voisitteko jatkaa?” Skotlantilainen Imogen Stirling oli illan runoilijoista se, joka sai minut yleisössä istuvana tempaistua mukaan niin, että puhuin, vastasin. ”Yes” tuli sanottua varmaan useamman kerran. Kaksi kokoelmaa julkaissut Stirling jätti pysyvän jäljen. Voimallinen puhe on itselleni runouden ytimellisin muoto. Se ei muutu, se riittää. Näiden lisäksi tuntuisi siltä, että pitäisi mainita kaikki muutkin. Tekisinkin sen, jos vaan jaksaisin. En pysty, sillä päätäni särkee. Pakko on silti mainita, että en olisi ikinä voinut kuvitella tanssivani hurjasti harmonikkamusiikin tahdissa. Näin kuitenkin kävi, kun illan viimeinen esiintyjä, harmonikansoittaja, laulaja-lauluntekijä Antti Paalanen esitteli festivaaliyleisölle ainutlaatuisen, elektronista tanssimusiikkia, hanurinsoittoa ja kurkkulaulua yhdistelevän tyylinsä. Sanoisin, että viimeksi olen kokenut vastaavaa yhdeksänkymmenluvulla rave-bileissä. Se olisi kuitenkin vale. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, ja juuri siinä piileekin Annikin runofestivaalin taika. En ole kokenut mitään vastaavaa. Nyt alkaa taas kahden vuoden kiivas odotus. Festivaalia järjestävät Simo Ollila ja J.K. Ihalainen (sekä Annikinpihan asukkaat ja monet vapaaehtoiset) voivat varmasti ylittää tämän. En vain tiedä, miten.
Vieraslaji-runokokoelmani julkaistaan lokakuussa – katso tästä kirjan kannet!
Minulla on ollut pitkä tauko julkaistuissa kirjoissa. Nyt voin kuitenkin ilolla kertoa, että Enostone Kustannus julkaisee runokokoelmani Vieraslajin tämän vuoden lokakuussa. Runokokoelman teemoja ovat vieraslajit, ilmastonmuutos ja niiden rinnalla ihmisten väliset suhteet. Tuhoutuvassa maailmassa on sittenkin jäljellä vielä toivoa. Yksi suuri ilonaihe minulle on ollut tyttäreni Elia Audrey Lepistön kanssa tehty yhteistyö. Graafikkotyttäreni on nimittäin suunnitellut nyt tänään tässä julkaistavat runokokoelman kirjankannet. Olemme aiemminkin tehneet taidetta yhdessä (mm. valokuvaa, videoita, tauluja, keikkojen taustanauhoja) joten kirjankansien suunnittelu oli luonteva jatko yhteistyöllemme. Uskon, että julkaisemme Elia Audreyn kanssa jatkossa myös runovideoita, kunhan runokokoelma ensin saapuu teidän lukijoiden ulottuville. Suunnitteilla on myös muuta taiteellista yhteistyötä. En malta odottaa elokuuta ja sitä, mitä kirjasta pidätte.
Uuden edessä
Joskus tekstistä voi erehtyä eksyksiin. Siitä huolimatta, että opettaa sitä, lukee ja vähän kirjoittaakin. Kipeä ja pitkään jatkunut stressitila ei tuota taidetta. Pitkään jatkunut stressitila, johon ei voi itse vaikuttaa, tuottaa vaikeuksia tuottaa tekstiä niin kuin se tuottaa vaikeuksia olla luova muillakin elämän osa-alueilla. Minun tekstini syntyy tilassa, jossa voin hengittää ja pikku hiljaa elämä alkaa antaa tilaa. Teksti tulee takaisin niin, ettei sitä tajua edes kaivanneensa. Yhtäkkiä Facebook-päivitykset ovat täynnä runonkaltaista. Yhtäkkiä kännykkään alkaa ilmestyä muistiinpanoja. Yhtäkkiä alkaa tuntua, että on hereillä ja ettei tekosyitä ole. Yhtäkkiä alkaa tuntua, etten olekaan ontto vaan täynnä virtaavia mahdollisuuksia. Ei ole elämä helppoa nytkään, vaikka päätin päästää irti negatiivisista asioista, joilla saatiin aikaan paljon vahinkoa. Vapauteen liittyy automaattisesti huolia selviytymisestä ja uuden reitin löytämisestä. Toipumista asian varsinaisessa merkityksessä. Onneksi saan tehdä sitä kotona, jossa on tähänkin asti ollut aina hyvä ja turvallinen olla. Onneksi saan tehdä sitä kirjoittaminen oppaanani, sillä ilman sitä en tietäisi, miten se tehdään. Moni on varmaan tajunnutkin, että olin joutunut elämässäni tilanteeseen, jossa olin todella väsynyt. Uupunut, mutta en sillä tapaa sairastunut, en ollut masentunut. Mutta uupumukseen johtaa usein umpikuja, ja uupumukseen johdattavat usein sellaiset asiat, joiden korjaamiseksi ei tunne itse voivansa tehdä mitään. Näin kävi myös minulle. Uupuminen sai aikaan oireita fyysisessä olossa ja keho toipuu kokemastaan stressistä vain pikkuhiljaa. En voi luvata kymmeniä kirjoja tulevaisuudessakaan. Tekstin kohtalosta päättävät muut, varmaan minua viisaammat, jos joskus tullaan siihen pisteeseen. Voin vain luvata, että en enää laske kirjaimia kädestäni pöydälle ja jätä niitä jäähtymään. Katsotaan, mitä tästä tulee. Katsotaan, mitä minusta. Taidan harrastaa kirjoittamista vähän aikaa. Päivisin etsin työtä. On kello neljä yöllä, se on se aika jolloin olen aiemmin kirjoittanut. Hirveästi kuplii. Uusi vähän pelottaakin, mitä jos en osaa enää? Kaikki elämässä tullaan tarjoilemaan opetuksen muodossa, tämäkin kokemus tekee minusta jotakin. Että tulen sysimetsästä johonkin valoisaan paikkaan, en vielä, mutta näen jo. Huomenna menen opettamaan. Nyt tuntuu, että tiedän, mitä on sanottava.
Alapa runolle!
Tulin tänään jutelleeksi isäni kanssa Facebookissa riimirunoudesta. Olen kirjoittanut elämäni aikana ehkä noin kolme riimirunoa ja nekin suoranaisesti lähinnä lasteni iloksi. En voi siis julkaistuista runokirjoistani huolimatta väittää olevani mikään riimittelijämestari. Joka tapauksessa. Isäni on ollut aikanaan ainekirjoitusmestari ja pärjännyt kansakoulun runokilpailuissa useasti. Ja nyt muutaman vuoden tauon jälkeen innostunut jälleen runolle! Minusta se on innoittava esimerkki siitä, että ihminen voi löytää riimittelyn ilon ja kirjoittamisen uudelleen vaikka miten monta kertaa. Ajattelu kehittyy niin kauan, kun ihmisen pää on terävä. Joskus olen kuullut opettajana sellaistakin, että enhän minä nyt enää, kun olen jo x-vuotias. Mutta kuules. Minä sanon sinulle, että kyllähän voit. Jos sinä joku siellä haluaisit ilmaista itseäsi kirjoittamalla, koskaan ei ole liian myöhäistä. Voit aloittaa jo tänään. Keskustelun myötä mieleeni tuli poikieni lempiruno, josta oli aikanaan kuvittajan kanssa tekeillä lastenkirja. Kirja jäi muiden projektien jalkoihin, mutta sain idean, että voisin julkaista sen uusien lasten iloksi täällä blogissa. Runoa saa vapaasti lukea kaikille lapsille, mutta kopioida sitä ei saa ilman merkintää kirjoittajasta. Sosiaalinen media ja blogit ovat mahtava alusta tämän päivän runoilijoille. Kaikkien ei tarvitse olla kirjailijoita, sillä kaikkien kirjoittaminen on yhtä lailla arvokasta. Se, että uskaltautuu ilmaisemaan itseään, on minulle opettajana se tärkein sydämenasia. Jos kirjoittaminen kiinnostaa, mutta et uskalla lähteä kokeilemaan, etsi minun Ahjolan kurssini. Sinne löydät täältä: ja sinne on jokainen kirjoittamisesta innostunut tervetullut. Kurssi on ollut joka syksy täynnä, mutta tänä vuonna vapaana on vielä muutama paikka. Mutta rehellisesti: minä en ole sinulle välttämätön. Sinä voit etsiä runon kanssa oman polkusikin. Juuri niin isänikin tekee. Kurssille ovat tervetulleita myös muiden tekstilajien kirjoittajat kuin lyriikan, sillä kyseessä on kirjoittamisen yleiskurssi. Tässä siis runo toivottavasti päiväsi iloksi. Kun kirjoitin sen, 17-ja 20-vuotiaat lapseni olivat pieniä. Runon nimi ei viittaa ystävä ja toveri Anneli Kantoon, joka istui runon kirjoittamisen aikaan kanssani samassa Viita-akatemian pöydässä. KANTOBAARIN JUHLAT Metsään hiipi ihmiset ja kannon alle kurkisti; hyönteisillä siellä juhlat sekä kova meteli. Hyttyseltä puutuivat selkä sekä pistin, kun hämähäkki opetti karvajalkatwistin, oikealle, vasemmalle, näin se tanssi alkaa; tähän tanssiin tarvittaisiin pari lisäjalkaa. Illan tullen ottivat ruoholatvaporteilla vielä erän twistiä, tällä kertaa korteilla. Puun kuoren alla suukotteli kuoriainen suulle miestään joka valitti:”Tää maistuu rakas puulle”, ja väitti että hienostihan tämä juttu käy, puun juuressa kun ollaan eikä latvaa vielä näy. ”Kunhan puu syöty on, ostan ajan oloon sulle ensiasunnon, pääset omaan koloon!” Kaaliperhonen sonnustautui silkkipukuun ylpeyksissään ei tainnut ottaa tätä lukuun: kun serkultansa Silkkiseltä kauniin puvun lainaa toisaalta se väljä on vaan vyötäröltä painaa. Vihreitä se ajattelee, kun se ihan salaa lastaa vielä lautaselle pari lehdenpalaa. Salissa kertoi muurahainen matkasta maailmalle ja kateudesta vihreäksi muuttui Kirva-Kalle. ”Minä kauaksi olen kulkenut ja raskas oli lasti. Kuusenneulasen kun kuljetin kolmen metrin päähän asti. ” Kalle alkaa ajatella mehevää lehtiterttua, jonka luokse pääse ei kun pelkää leppäkerttua. Rouva Kirva pitopöytään houkutteli pieniään, syömään äidin laittamia herkkutattisieniään. Sata meni pöydän alle kiukuttelemaan. Loput juoksi kirkuen pakoon muuten vaan. Kirvarouva tunnustaa saa hieman häpeillen: eivät kotiruokaa syö, ne tahtoo eineksen. Pilkkusiipi- Terttu oli kaunis leppäkerttu ja mietti miksi sydämestä koskea alkoi kun Antti, kuulu musikantti silitteli siiven punaposkea. Antti soitti, rakkaudesta posket pilkuttui, on rakkaus tauti jota vähän pelkäänkin mä, hui! Kastemato Niljakainen päänsä pani kolosta, takaisin sen sitten veti, nautti joutenolosta. ”On mulla yksi jalka vain, ”mietti Niljakainen, ”ja sekin taitaa olla vasen, kun en oo tanssivainen.” Ohimennen se mietti hyttysen taitolentoa: kastemadon lentotekniikka on aivan liian rentoa. Sittisontiainen ajatellut oli kun se kuran heitti viimein niskoiltaan: tahdon poliittisen uran! Olen tunkioni kuningas, mutta kansantason heppu, tulkaa tänne, täyttäkää julisteilla reppu! Minä uskon lantaan, toivoon, kautta saunanlauteen, se suosiolla uskokaa, Sittis toiseen kauteen! Heinäsirkka laittoi sitten päähän koppalakin ja Sittikselle sanoi: vielä uskallakin! Saa nähdä kun mä vihastun, kuka tänne jää? Hajaantukaa, hajaantukaa, ei mitään nähtävää! Konstaapelin tehtävä on tämä: ajaa pois koko kansan juhlista se joka mellakois! Silkkiperhonen oli saapunut ja sille hurrattiin, kaupungissa päässyt oli melkein mainoksiin. Kaaliperho riisunut oli puvun liian tiukan. ”Nyt serkun kanssa juttelen ja ehkä syömme hiukan! Mutta jos se mahtailee, sitten kyllä lähden. Minua ei nolata koko metsän nähden!” Illan tullen ruoho painui muodostaen portin. Silkkiperho lensi tuuleen: lähetäthän kortin? Rouva Kirva nukutteli, uinutteli kahdeksaa, muut olivat jo ehtineet illan myötä nukahtaa. Kanto uinui, niin kuin uinuu öiset kerrostalot, ainoastaan kahteen koloon oli jäänyt valot. Tulikärpänen ei sammuttanut vielä lyhdyn valoa, eikä Terttu Leppäkerttu tunteidensa paloa. Sitten sammui viimeisetkin, valo sammui, värisi, kanto sittisontiaisen kuorsauksesta tärisi. Metsään hiipi ihmiset, kannon alla nukuttiin. Päättyi ilta, sammui tulet, uni painoi päätä niin. (c) Satu Lepistö 2004
Ei se aina niin helppoa ole, mutta joskus se on
Päivätyö ottaa selvästi veronsa. Kun oli vapaa kirjailija, saattoi kirjoittaa milloin mieli ja pitää yllä täysin järjetöntä kirjoittamisen tahtia. Kun Lintutarha-romaani julkaistiin elokuussa 2017, pidin selvänä, että tahti jatkuu samantyyppisenä jatkossakin. Kävikin toisin, eteen tuli omantuntuinen työpaikka ja yhtäkkiä iltaisin olikin kovin väsynyt. Kirjoitin syksyllä 2017 kaksi käsikirjoituksen alkua, jotka eivät kumpikaan jaksaneet sivua sata pidemmälle. Uskon työstämiseen, mutta en tekohengityksen antamiseen niin varhaisessa vaiheessa käsikirjoitusta, joten jätin kummankin tarinanaihion sikseen. Keväästä 2018 kirjoitin käsikirjoitusta, jonka tarina tuntui hyvältä, mutta jonka aikatasoja en saanut toimimaan yrityksestä huolimatta. Lisäksi keväällä 2019 julkaistiin ainakin synopsiksen perusteella eräs aika lailla samantyyppinen kirja, jonka yksityiskohdat liippasivat vähän liian läheltä omaani outoudessaan. Nyt keväällä 2019 tajusin olevani todella uupunut, enkä vähiten siksi, että en kirjoita. Asia vaivaa vaikka sitä ei ajattele. Kirjoitin muutaman asiaa koskevan postauksen Facebookiin ja mietin, olenko kirjailijan sijaan (L)opettaja ja toimittaja. Kesäloman alkaessa ystäväni oli tulossa meille yökylään viimeisellä työviikolla. Minun oli tarkoitus hakea hänet asemalta kymmeneltä illalla, joten päätin ottaa iltapäivällä pienet torkut. Menin sänkyyn ja suljin silmäni. Pam. Siinä se oli. Suoraan luomieni takana oli käsikirjoituksen siemen. Käsikirjoituksen, jota en ennen sitä hetkeä tiennyt alkavani kirjoittaa. Nimeä, päähenkilöitä, teemaa myöten. Tapahtumat tulivat voimakkaina kuvina. Samalla tavoin sai alkunsa Lintutarha-romaani. En ollut kahteen vuoteen innostunut käsikirjoituksesta ja kirjoittamisesta samalla tavalla. En usko inspiraatioon. Uskon työstämiseen, perspiraatioon ja omistautumiseen. Mutta ilmeisesti käsikirjoitukselle ei ollut löytynyt tilaa muutoin niin mukavassa arjessani. Ei edes sen vertaa, että idea, josta kunnolla innostuisin, olisi päässyt syntymään. Nyt on kesäloma. Nyt kirjoitan. Ja kaikista oudointa on se, että nautin siitä taas. Tämä käsikirjoitus on syksyllä valmis, ja sitten katsotaan, mihin rahkeet riittävät.
Uusi runovideo julkaistu
YouTubesta löytyy nyt uusi runovideoni. Videon teki Aaron Lepistö.
Hyvästi, Teos & Tulenkantajat
Minä ja Tampereen paras kirjakauppa olemme kulkeneet yhdessä pitkän matkaa. Siellä olen hypistellyt kirjoja, joita olisin kovasti halunnut ja muistanut, mitä kaikkea lapset tarvitsevat. Ostin aina silloin tällöin jotakin, mutta liian vähän. Anteeksi, olisi pitänyt arvostaa vielä enemmän ja ostaa useammin. Minun ja kirjakaupan antikliimaksi tapahtui tänään, kun luin Facebookista tänään olevan kirjakaupan viimeisen päivän. Siis tänään, ei huomenna, niin kuin olin koko ajan kuvitellut. Unohdin aiemmin viikolla viimeisen tapahtuman ja tänään olin myöhässä oven takana. Nin ainakin Juhon lasien läpi, mutta siinä sitten seisoin. Minua itketti. Minä en muista, koska kävin kaupalla ensimmäisen kerran. En muista, mikä tapahtuma se oli. Muistan sen, kuinka kauppa oli täynnä tuttuja ja tiheää tunnelmaa. Rakastuin kauppaan. Me olimme siellä yhdessä emmekä mahtuneet oikein liikkumaan, koska kauppa oli sokkeloinen ja liian täynnä. Järjestin kaupalla ainakin yhdet julkkarit. Esiinnyinkin muutaman kerran. Kun sain kirjoittaa nimeni kassan takana olleeseen oven niin kuin muutkin vierailijat, tunsin omituista ylpeyttä. Haluaisin sen oven työhuoneeseeni muistuttamaan, että vaikka joskus käsikirjoituksen kanssa on vaikeaa, olen onnistunut ennenkin. Tänään minun piti ottaa ovesta kuva. Olisin teettänyt julisteen. Järjetöntä, mutta sellainen suhteeni kirjakauppaan oli.
Kaapinovet auki
Olen koko elämäni ajan tiennyt olevani erilainen. Se tunne kuuluu väistämättä lähes jokaisen nuoren elämän kokemuksiin, mutta tämä on aina ollut erilaista, ajattelun tasolla. Olen tiennyt alisuoriutuvani, vaikka olen suhteellisen älykäs. Ja olen tiennyt, että ihmiset eivät aina ymmärrä minua eivätkä sitä, mitä tarkoitan sanoa. Minua on pidetty vaikeana, hankalana ja ikävänä ihmisenä. Säheltäjänä, joka ei saa elämässään mitään aikaan. Vähän alle nelikymppisenä virallisiin asiapapereihin päätyi se, minkä olin tiennyt jo vuosikymmenen ajan ja mikä oli tehnyt minusta lapsesta asti väkijoukossakin yksinäisen: minulla on adhd. Aikuisten naisten adhd on alidiagnosoitua. Jos aikuinen adhd-nainen sattuu olemaan vielä älykäs ja pystyy kompensoimaan älykkyydellään adhd:taan, se saattaa jäädä diagnoisoimatta kokonaan. Diagnoosin kuva on mattinykäsmäinen, puukkohippasille helposti lähtevä, itseään hillitsemätön tapaus. Minä en ole sellainen, levottomuuteni on päässäni. Minulla ei ole addeihin usein liitettäviä liitediagnooseja ollenkaan: ei masennusta, ei persoonallisuushäiriöitä. Minun adhd-oireistani pahin ei ollut koskaan ylivilkkaus tai keskittymisen vaikeudet, vaikka toki ajatus lähtee minullakin herkästi harhailemaan. Minun pahin oireeni oli aina se, että pelkään aina pahinta. Jossain määrin elämänkokemukseni on johtanut siihen: kun on kuullut aina olevansa puutteellinen, hankala, tyhmä, ruma ja vääränlainen, ei voi odottaa ihmisiltä muuta. Pelkään, että ihmiset ovat minulle ilkeitä. Pelkään, etten kelpaa. Ja vaikka se on sinänsä minulle aivan sama nykyään, kelpaanko vai en, koska minun kanssani ei ole pakko elää, sisälläni elää vieläkin se pikkutyttö, johon sattuivat ne asiat, joita hänestä sanottiin. Siksi olen elänyt aina suuren pelon kanssa, jopa sellaisten ajatusten, että kun lapsi tai puoliso menee ulos, ei kai hänelle käy mitään. Tasapaino on aina ollut minulle tärkeintä. Haluan ympärilleni rauhaa, enkä kestä riitaa, sotkua, sekasortoa. Päässäni on tarpeeksi sekasortoa ilman ulkoista kaaosta. Miksi on mennyt vuosia tästä kertomiseen Adhd-diagnoosi muutti elämäni. Jos et tunne minua tai et ole ollut kanssani tekemisissä vuosiin, olisit jutellessa hämmentynyt siitä, kuinka erilainen olen nyt. Se rauha, jota kaipasin, löytyi diagnoosin myötä. Olisin halunnut kertoa siitä välittömästi turuilla ja toreilla kaikille. Olisin halunnut julistaa, kuinka helpottunut olin. Ajatukseni olivat muotoa ”Ahaa, siksi siis. ” Mutta en voinut kertoa tästä silloin vielä. Elämässäni oli silloin ihminen, joka rikkoi sydämeni ja samalla muutaman ihmissuhteeni. Jälleen kerran en ollut tarpeeksi hyvä. Kun elämäni mullistui, olisin halunnut kertoa tästä ensimmäisten joukossa juuri hänelle. Tämä ihminen, joka hylkäsi minut, oli silloin ja on edelleen minulle äärimmäisen rakas. Minä en vain kelpaa hänelle enkä tule koskaan kelpaamaan. En silloisen tilanteeni enkä nykyisen rauhani kanssa. Se aiheuttaa suurta surua. Edelleen. Päivittäin. Tulen aina kaipaamaan häntä, mutta suhdettamme ei voi koskaan enää korjata. Hän on vihannut ja tuominnut minua liikaa. Mitä on tapahtunut diagnoosin jälkeen? Olen alkanut kirjoittaa romaaneja. Olen alkanut tehdä päivätyötä. Olen hyväksynyt itseni ja saanut rauhan. Ja nyt olen tullut asian kanssa kaapista. Se olkoon viimeinen askel, vaikka toki tästä pitää vielä kirjoittaa enemmän. Esteitä Miksi on ollut vaikea kertoa asiasta? Eihän asia toisaalta kenellekään kuulukaan, mutta olen viime aikoina miettinyt, että minun ei oikeastaan kuuluisi joutua salaamaan ominaisuuttani. Enkä suostu. Toisaalta ihan viime vuosina on käynyt niin, että asiasta puhumiseen on liittynyt ikäviä lieveilmiöitä. Kuten se kerta, kun joku sanoi adhd:n olevan keksitty diagnoosi. Tai se kerta, kun minua ei otettu mukaan luottamustehtävään- olenhan adhd ja ehkä en selviytyisi siitä tai tulisi toimeen. (Vaikka työkseni toteutan isompia projekteja joka viikko.) Kirjainyhdistelmäni asettaa siis tielleni turhiakin esteitä. En osaa sanoa siihen mitään muuta kuin että ”Saa kysyä.” Saa olla eri mieltä. Ja saa minusta olla tykkäämättäkin, kunhan ei tykkäämättömyydellään tuo elämääni draamaa, sillä minä olen koko elämäni ajan etsinyt tasapainoa ja rauhaa. Tätä. Tässä ja juuri nyt. Minut on helppo suistaa radaltani kipuun ja suruun, joten toivon, että saan tämän kerrottuanikin elää rauhassa ja jatkaa romaanin kirjoittamista. Tai sanotaanko, että erityisesti juuri nyt tämän kerrottuani. Lisää adhd:sta vaikkapa täältä.
Aaltoliikettä
Siihen asti, kun kaikki sujuu helposti, se sujuu helposti. Sitten kun ei, niin ei. Olen elänyt sellaisen ajan, jolloin kirjailijaksi päätyminen tuntui väistämättömältä kohtalolta. Näitä olivat ikävuodet neljästä vuodesta parikymppiseen. Parikymppisenä on kuolematon ja omnipotentti, kaikki on mahdollista. Olin kaksikymmentäkolme, kun esikoiseni syntyi ja kaksikymmentäkahdeksan tai -yhdeksän, kun kuopus ilmaantui. Ensimmäiset runot pitkään aikaan kirjoitin synnytyssairaalassa vuodeosastolla ja silloin tuntui, että on aika muistaa sekin osa itsestään. Hain Viita-akatemiaan reilun vuoden päästä ja voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun ensimmäisen kerran puoli vuotta Akatemiaan pääsemisen jälkeen. Ensimmäiset antologiat, joissa olin mukana, ilmestyivät samana ja seuraavina vuosina. Minun piti kuitenkin kasvaa ihmisenä ulos kirjailijaksi hinkumisesta ennen kuin sillä oli mahdollisuus toteutua. Minun piti luopua siitä, että kirjailija on tärkeä ja tajuta, että teksti on tärkeä, ei ihminen niiden takana. Vain vähän aikaa sitten Facebook heitti silmilleni näitä sen aikaisia pohdintoja, joiden aikana olin kolmenkymmenen ja vähän päälle. Olin kirjoittanut, että eihän tästä sittenkään mitään tule. Tuli siitä, mutta edelleen se puoli elämästäni niin kuin kai lähes kaikilla on aaltoliikettä. Olen nykyisin päivätyössä, viiden vapaana kirjailijana vietetyn vuoden jälkeen, ja lisäksi opetan luovaa kirjoittamista. Iltaisin ja viikonloppuisin olen todella väsynyt ja on ollut pakko tunnustaa, että omat voimavarat ovat rajallisia. Se tarkoittaa aaltoliikettä, sitä että välillä kirjailija tuijottaa lähes valmista käsikirjoitusta viikonkin ajan ja miettii, miksi ei vaan jaksa puskea sitä valmiiksi asti. Jonakin näistä päivistä minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa Välillä sanon, että otan nyt aikaa ja välillä, että nyt sen teen. Kumpikin on tavallaan totta, mutta törmäsin äsken ruokakaupassa kollegaan ja tunnustin tänään tuijottaneeni käsikirjoitusta kuusi tuntia tekemättä mitään. Viime vuosien oppi on ollut se, että jotkut kirjat ovat hankalampia kuin toiset ja identiteetti ei saa olla kiinni siitä, kuinka nopeasti jokin valmistuu. Ei edes siitä, valmistuuko se koskaan. Että lasten asiat, oma jaksaminen ja moni muu asia ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka monta liuskaa, apurahaa, palkintoa, julkaisua tai mitä muuta tahansa tässä elämässä ehtii tuottaa. Ongelma on se, että olen välillä todella surullinen siitä, että tarina, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi, ei vielä ole päässyt lentoon. Minä tarvitsen kirjoittamista kirjoittamisen tähden ja siksi väistämätöntä on, että jonakin näistä päivistä, viimeistään kesälomalla, minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa.
Käyttövoimaa
Olen pelännyt elämässäni paljon. Se on tyypillistä alkoholistivanhemman, tässä tapauksessa -äidin, vanhimmalle lapselle, varsinkin esikoiselle. Kun kuvittelee nuoren elämänsä alkupuolen, että joutuu tai edes voi vaikuttaa asioihin, joihin ei voi, niihin liittyy myös harhainen kontrollintarve. Että jos astun lentokoneeseen, se putoaa. Että lapsille käy huonosti, jos en hätäile alituiseen heidän puolestaan. Että jos en huolehdi, huolehdi ja huolehdi, hoida, korjaa ja auta, kaikki ympärilläni romahtaa. Mutta asiat kun ovat romahtaneet joskus, vaikka teen kaikkeni. Ja ne ovat voineet pysyä kasassa, vaikka en tee kaikkeani tai mitään. Pystyn tekemään asioille yllättävän vähän. Se on ollut tärkein opetus, jonka olen saanut keski-ikäisenä. Ja se on hyvä opetus: en ole myöskään kovin syyllinen, kun yritän kaikkea ja epäonnistun. Kirjoitin juuri ystäväni, ihailemani ja arvostamani kirjailija Vuokko Tolosen Facebook-sivuille, ettei pelkäämiseen ole auttanut oikein mikään. Ei siis ennen tätä oivallusta. Ja vähän sarkastisesti lisäsin, että onneksi pelkäämiäni asioita on aika vähän, kuten luonnonkatastrofit, onnettomuudet, liikennevälineet, ajan kuluminen, sairaus, kuolema ja suurin osa ihmisistä. Vain ihmisiä näistä on oikeasti syytä pelätä. Sitä, että rakastaa eikä tule sittenkään hyväksytyksi, kelpaa. Ja siitä huolimatta kun kannattaa rakastaa, vaikka sitten tosi kaukaa. Pelko on ollut primus motor kirjoittamiselleni. Pelko ja muut yliviritetyt tunteet ja aistit. Lapseni, kohta 17, sen ensimmäisenä oivalsi: ”Sinä äiti kirjoitat aina siitä, mitä pelkäät meille sattuvan. Siitä, mitä pelkäät eniten. ” Ammattikirjailija osaa peittää primaarireaktionsa sikäli hyvin, että siitä syntyy erilaisia tarinoita. Ne eivät kerro minusta, mutta paljastavat minussa kaikista arimman kohdan: sen, miten pelkään, että minut hylätään ja on hylättykin. Tai että minä kuolen. Tai että en kuole ja joku muu kuolee. Luonteeltani olen pieni jyrsijä selviytymismoodissa. Ihminen, joka ei koskaan unohda, jos on rakastanut. Kaikki luonteeltaan kivulias tai onni ovat käyttövoimaa. Kyetäkseen sellaiseen empatiaan on kyettävä sellaiseen epäempatiaan, että se hirvittäisi monia. Pitää uskaltaa kysyä ”entä jos”. Epäempatiaan, mutta vain päässään, punnitsemaan kylmästi, mitä tapahtuu, jos tapahtuu pahaa, mutta myös, jos hyvää. Se on klisee, mutta kirjoittajalla on kädessään avaimet hyvään ja pahaan. Viimeksi, vain pari päivää sitten kirjoitin, kuinka tarvitsen nyt muka aikaa. Se, ettei minusta enää ole kirjailijaksi, ettei siitä enää tule mitään, on ollut yksi peloistani. Ja kas, kun myönsin sen ääneen, valvoin seuraavan yön muistiinpanoja tehden. Olen nyt kipeä, mutta kun tervehdyn, minulla on kännykässäni kokonaisen romaanin runko. Seuraavani. Uskon siihen jo nyt. Tiedän mitä pitää tehdä ja enimmäkseen se on sitä, että katson, kun tapahtuu. En yritä kontrolloida sitä (ennen editointivaihetta, jolloin saa ja pitää olla sairaalloisen ja neuroottisen pakkomielteinen) vaan luotan. Luotan.