Lähetin käsikirjoituksen matkaan kuin ystävän, jonka alituiseen yöpymiseen fiktiivisellä kesämökilläni olen jo hiukan kyllästynyt. Tiedättehän, se on kiva, mutta aika aikaa kutakin.
Kirjoitin Facebookiin ajatuksen, joka oikeastaan vain livahti sinne lupaa kysymättä: ”Kirjasta taisi tulla hyvä”. Mutta ei kai näin saa omastaan sanoa, pitää vähän nolostella ja sanoa, että ihan ok kai siitä tuli.
Minulla oli tämän kirjan kanssa kolme vuotta intiimit välit. Se jakoi ne vuodet tilan vuoteessani, söi päivällispöydässäni (tai tarkemmin ottaen: hätäisiä välipaloja sohvalla, nopeita voileipiä kävellen kun piti palata koneelle tai juosta opettamaan, käytännössä mitä tahansa paitsi pitkiä päivällisiä pöydässä) ja se häiritsi minua suihkussa, kun sain juuri shampoon päähäni.
Se häiritsi suhteitani muihin kirjoihin. Juuri, kun välini alkoivat lämmetä jonkun muun kirjan kanssa, se tunki väliin ja muistutti, että minä kuulun ainoastaan sille enkä kenellekään muulle. Että minä olen hänen muulinsa, tätä tekstiä tässä näin minun kuuluu kantaa.
Se ei ollut mukava tyyppi. Sen ajatukset olivat monta kertaa äärimmäisen ärsyttäviä, häiritseviä, julmia ja töykeitä. Se piti ajatuksiaan kaikista tärkeimpinä ja töytäisi ne kaiken muun ajattelun tielle.
Nyt se sitten lähti ja minulla on sitä ikävä. Näen sitä kyllä vielä, mutta se ei asu enää kanssani, se tulee kylään ensin oikovedoksena ja sitten kansissa, näyttää nätiltä ja vähän vieraalta, ihan kuin sillä olisi uusi takki tai kampaus.
Minulla on kyllä jo jokin, josta olen hiukan kiinnostunut, mutta minun pitää odottaa, että tämä kirja jättää minut kokonaan. Minun pitää olla vähän surullinen ja vähän onnellinen siitä, että kolmen vuoden suhde on ohi ja asunnossa ihan pikkuisen kaikuu. Ei, ei surullinen, vähän haikea ja sininen vain. Mutta nyt minulla on aikaa miehelleni ja perheelleni, kunnes seuraava kirja ryöstää pienen osan minusta, aluksi. Kunnes pikkusormi ei enää riitä. Eikä se koskaan riitä.  Onneksi, sillä innostuminen, mukaan tempautuminen, on osa kirjallisuuden lumoa. Ja onneksi kirjailijakin saa toisinaan osansa siitä.