Olen pelännyt elämässäni paljon. Se on tyypillistä alkoholistivanhemman, tässä tapauksessa -äidin, vanhimmalle lapselle, varsinkin esikoiselle. Kun kuvittelee nuoren elämänsä alkupuolen, että joutuu tai edes voi vaikuttaa asioihin, joihin ei voi, niihin liittyy myös harhainen kontrollintarve.

Että jos astun lentokoneeseen, se putoaa.

Että lapsille käy huonosti, jos en hätäile alituiseen heidän puolestaan.

Että jos en huolehdi, huolehdi ja huolehdi, hoida, korjaa ja auta, kaikki ympärilläni romahtaa.

 

Mutta asiat kun ovat romahtaneet joskus, vaikka teen kaikkeni. Ja ne ovat voineet pysyä kasassa, vaikka en tee kaikkeani tai mitään. Pystyn tekemään asioille yllättävän vähän. Se on ollut tärkein opetus, jonka olen saanut keski-ikäisenä. Ja se on hyvä opetus: en ole myöskään kovin syyllinen, kun yritän kaikkea ja epäonnistun.

Kirjoitin juuri ystäväni, ihailemani ja arvostamani  kirjailija Vuokko Tolosen Facebook-sivuille, ettei pelkäämiseen ole auttanut oikein mikään. Ei siis ennen tätä oivallusta. Ja vähän sarkastisesti lisäsin, että onneksi pelkäämiäni asioita on aika vähän, kuten luonnonkatastrofit, onnettomuudet, liikennevälineet, ajan kuluminen, sairaus, kuolema ja suurin osa ihmisistä.

Vain ihmisiä näistä on oikeasti syytä pelätä. Sitä, että rakastaa eikä tule sittenkään hyväksytyksi, kelpaa. Ja siitä huolimatta kun kannattaa rakastaa, vaikka sitten tosi kaukaa.

Pelko on ollut primus motor kirjoittamiselleni.

 

Pelko ja muut yliviritetyt tunteet ja aistit. Lapseni, kohta 17, sen ensimmäisenä oivalsi: ”Sinä äiti kirjoitat aina siitä, mitä pelkäät meille sattuvan. Siitä, mitä pelkäät eniten. ”

Ammattikirjailija osaa peittää primaarireaktionsa sikäli hyvin, että siitä syntyy erilaisia tarinoita. Ne eivät kerro minusta, mutta paljastavat minussa kaikista arimman kohdan: sen, miten pelkään, että minut hylätään ja on hylättykin. Tai että minä kuolen. Tai että en kuole ja joku muu kuolee.

Luonteeltani olen pieni jyrsijä selviytymismoodissa. Ihminen, joka ei koskaan unohda, jos on rakastanut.

Kaikki luonteeltaan kivulias tai onni ovat käyttövoimaa.

Kyetäkseen sellaiseen empatiaan on kyettävä sellaiseen epäempatiaan, että se hirvittäisi monia.

Pitää uskaltaa kysyä ”entä jos”.

Epäempatiaan, mutta vain päässään, punnitsemaan kylmästi, mitä tapahtuu, jos tapahtuu pahaa, mutta myös, jos hyvää. Se on klisee, mutta kirjoittajalla on kädessään avaimet hyvään ja pahaan.

Viimeksi, vain pari päivää sitten kirjoitin, kuinka tarvitsen nyt muka aikaa. Se, ettei minusta enää ole kirjailijaksi, ettei siitä enää tule mitään, on ollut yksi peloistani. Ja kas, kun myönsin sen ääneen, valvoin seuraavan yön muistiinpanoja tehden. Olen nyt kipeä, mutta kun tervehdyn, minulla on kännykässäni kokonaisen romaanin runko. Seuraavani. Uskon siihen jo nyt.
Tiedän mitä pitää tehdä ja enimmäkseen se on sitä, että katson, kun tapahtuu. En yritä kontrolloida sitä (ennen editointivaihetta, jolloin saa ja pitää olla sairaalloisen ja neuroottisen pakkomielteinen) vaan luotan. Luotan.