Siihen asti, kun kaikki sujuu helposti, se sujuu helposti. Sitten kun ei, niin ei.

Olen elänyt sellaisen ajan, jolloin kirjailijaksi päätyminen tuntui väistämättömältä kohtalolta. Näitä olivat ikävuodet neljästä vuodesta parikymppiseen. Parikymppisenä on kuolematon ja omnipotentti, kaikki on mahdollista.

Olin kaksikymmentäkolme, kun esikoiseni syntyi ja kaksikymmentäkahdeksan tai -yhdeksän, kun kuopus ilmaantui. Ensimmäiset runot pitkään aikaan kirjoitin synnytyssairaalassa vuodeosastolla ja silloin tuntui, että on aika muistaa sekin osa itsestään. Hain Viita-akatemiaan reilun vuoden päästä ja voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun ensimmäisen kerran puoli vuotta Akatemiaan pääsemisen jälkeen. Ensimmäiset antologiat, joissa olin mukana, ilmestyivät samana ja seuraavina vuosina.

Minun piti kuitenkin kasvaa ihmisenä ulos kirjailijaksi hinkumisesta ennen kuin sillä oli mahdollisuus toteutua. Minun piti luopua siitä, että kirjailija on tärkeä ja tajuta, että teksti on tärkeä, ei ihminen niiden takana. Vain vähän aikaa sitten Facebook heitti silmilleni näitä sen aikaisia pohdintoja, joiden aikana olin kolmenkymmenen ja vähän päälle. Olin kirjoittanut, että eihän tästä sittenkään mitään tule.

Tuli siitä, mutta edelleen se puoli elämästäni niin kuin kai lähes kaikilla on aaltoliikettä. Olen nykyisin päivätyössä, viiden vapaana kirjailijana vietetyn vuoden jälkeen, ja lisäksi opetan luovaa kirjoittamista. Iltaisin ja viikonloppuisin olen todella väsynyt ja on ollut pakko tunnustaa, että omat voimavarat ovat rajallisia. Se tarkoittaa aaltoliikettä, sitä että välillä kirjailija tuijottaa lähes valmista käsikirjoitusta viikonkin ajan ja miettii, miksi ei vaan jaksa puskea sitä valmiiksi asti.

Jonakin näistä päivistä minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa

Välillä sanon, että otan nyt aikaa ja välillä, että nyt sen teen. Kumpikin on tavallaan totta, mutta törmäsin äsken ruokakaupassa kollegaan ja tunnustin tänään tuijottaneeni käsikirjoitusta kuusi tuntia tekemättä mitään. Viime vuosien oppi on ollut se, että jotkut kirjat ovat hankalampia kuin toiset ja identiteetti ei saa olla kiinni siitä, kuinka nopeasti jokin valmistuu. Ei edes siitä, valmistuuko se koskaan. Että lasten asiat, oma jaksaminen ja moni muu asia ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka monta liuskaa, apurahaa, palkintoa, julkaisua tai mitä muuta tahansa tässä elämässä ehtii tuottaa.

Ongelma on se, että olen välillä todella surullinen siitä, että tarina, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi, ei vielä ole päässyt lentoon. Minä tarvitsen kirjoittamista kirjoittamisen tähden ja siksi väistämätöntä on, että jonakin näistä päivistä, viimeistään kesälomalla, minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa.