Elän yhtäaikaisesti niin monia tapahtumia, että niiden päällekkäisyys ja lomittaisuus huimaa päätä. Silti mitään erityistä kerrottavaa ei ole, vaikka toki toivon, että joskus pian olisi. Olen saanut aikaan puolitoista käsistä, mutta niiden kohtalo selviää minulle vasta joskus. Olen lukenut kaverin kässäriä, eikä mikään vauhti tahdo riittää siihen, että olisin sen kanssa yhtä nopea kuin omieni. Olen saanut muutamat hyvät uutiset, tehnyt paljon hyvin tyydyttävänluonteista työtä, tajunnut, että en enää haaveile samoista asioista kuin ennen ja opettanut huikeaa kurssia. Tapasin tänään läheiselleni tosi tärkeän ihmisen ja tapaaminen oli ainakin minun näkökulmastani hyvin onnistunut. Ainakin minusta tuntui, että viihdyimme kaikki hyvin yhdessä. Olen elänyt mukana ystävän tärkeässä elämänvaiheessa ja sisaren toisessa, mutta yhtä tärkeässä. Olen kokenut onnistumisia, hyviä hetkiä perheeni kanssa. Saanut sanottua sellaisia tärkeitä itsestäänselvyyksiä, jotka sanomatta jäisivät kaduttamaan. Ennen kaikkea olen palannut kirjoittamisen pariin sellaisena, kuin se joskus oli- hyvin orgaanista, hyvin sujuvaa ja varmaan varsin keskeneräistäkin. Voisi sanoa, että olen onnellinen, vaikka minua vaivaakin syksyyn ja alkutalveen minulle ominainen haikeus ja marraksinen kuolemantunne. Soitin aiemmin tänään isälle ja kysyin hänen veriryhmäänsä. En siksi, että tekisin tiedolla mitään, mutta joskus on hyvä kysyä mieltään askarruttavia asioita. Kadun jo menehtyneen äitini suhteen vain sitä, että en tarpeeksi ajoissa kysynyt hänen terveydentilaansa liittyviä asioita. 43-vuotiaana olisin nyt jo eri tavalla kiinnostunut siitä, miten äiti kehonsa koki ja esimerkiksi missä vaiheessa hän alkoi kokea vaihdevuosioireita. (Ei, minulla sellaisia ei ole, mutta haluaisin tietää.) Menehtyneen läheisen terveystietoja ei saa enää kai mistään. Pitää luottaa muistiin, ja muisti on, kuten olen jo aiemmin tematiikkaa sivutessani kirjoittanut, jo syntyessään rikki. Tätäkin kirjoittaessa tiedän, että joskus vielä luen tätä postausta ehkä uudelleen ja mietin, mitä olivat ne ilonaiheet, joita tässä pintapuolisesti sivusin. Kenen ystävän elämäntapahtumista iloitsin, kenen kässäriä luin, missä vaiheessa olin omieni kanssa. Mutta ei kai sillä ole väliä, muistanko. Tärkeintä on muistaa, että tätä kirjoitti kliseisen onnellinen ihminen lauantai-iltana. Vaikka tämä kaikki muuttuu taas joskus toisenlaisiksi päiviksi ja vaikka sormessani on pieni kaktuksenpiikki. Se ei ole symboli millekään, vaan aivan oikea kaktuksenpiikki. Ja sen vertauskuvattomuus on hyvä.
hetket
Alapa runolle!
Tulin tänään jutelleeksi isäni kanssa Facebookissa riimirunoudesta. Olen kirjoittanut elämäni aikana ehkä noin kolme riimirunoa ja nekin suoranaisesti lähinnä lasteni iloksi. En voi siis julkaistuista runokirjoistani huolimatta väittää olevani mikään riimittelijämestari. Joka tapauksessa. Isäni on ollut aikanaan ainekirjoitusmestari ja pärjännyt kansakoulun runokilpailuissa useasti. Ja nyt muutaman vuoden tauon jälkeen innostunut jälleen runolle! Minusta se on innoittava esimerkki siitä, että ihminen voi löytää riimittelyn ilon ja kirjoittamisen uudelleen vaikka miten monta kertaa. Ajattelu kehittyy niin kauan, kun ihmisen pää on terävä. Joskus olen kuullut opettajana sellaistakin, että enhän minä nyt enää, kun olen jo x-vuotias. Mutta kuules. Minä sanon sinulle, että kyllähän voit. Jos sinä joku siellä haluaisit ilmaista itseäsi kirjoittamalla, koskaan ei ole liian myöhäistä. Voit aloittaa jo tänään. Keskustelun myötä mieleeni tuli poikieni lempiruno, josta oli aikanaan kuvittajan kanssa tekeillä lastenkirja. Kirja jäi muiden projektien jalkoihin, mutta sain idean, että voisin julkaista sen uusien lasten iloksi täällä blogissa. Runoa saa vapaasti lukea kaikille lapsille, mutta kopioida sitä ei saa ilman merkintää kirjoittajasta. Sosiaalinen media ja blogit ovat mahtava alusta tämän päivän runoilijoille. Kaikkien ei tarvitse olla kirjailijoita, sillä kaikkien kirjoittaminen on yhtä lailla arvokasta. Se, että uskaltautuu ilmaisemaan itseään, on minulle opettajana se tärkein sydämenasia. Jos kirjoittaminen kiinnostaa, mutta et uskalla lähteä kokeilemaan, etsi minun Ahjolan kurssini. Sinne löydät täältä: ja sinne on jokainen kirjoittamisesta innostunut tervetullut. Kurssi on ollut joka syksy täynnä, mutta tänä vuonna vapaana on vielä muutama paikka. Mutta rehellisesti: minä en ole sinulle välttämätön. Sinä voit etsiä runon kanssa oman polkusikin. Juuri niin isänikin tekee. Kurssille ovat tervetulleita myös muiden tekstilajien kirjoittajat kuin lyriikan, sillä kyseessä on kirjoittamisen yleiskurssi. Tässä siis runo toivottavasti päiväsi iloksi. Kun kirjoitin sen, 17-ja 20-vuotiaat lapseni olivat pieniä. Runon nimi ei viittaa ystävä ja toveri Anneli Kantoon, joka istui runon kirjoittamisen aikaan kanssani samassa Viita-akatemian pöydässä. KANTOBAARIN JUHLAT Metsään hiipi ihmiset ja kannon alle kurkisti; hyönteisillä siellä juhlat sekä kova meteli. Hyttyseltä puutuivat selkä sekä pistin, kun hämähäkki opetti karvajalkatwistin, oikealle, vasemmalle, näin se tanssi alkaa; tähän tanssiin tarvittaisiin pari lisäjalkaa. Illan tullen ottivat ruoholatvaporteilla vielä erän twistiä, tällä kertaa korteilla. Puun kuoren alla suukotteli kuoriainen suulle miestään joka valitti:”Tää maistuu rakas puulle”, ja väitti että hienostihan tämä juttu käy, puun juuressa kun ollaan eikä latvaa vielä näy. ”Kunhan puu syöty on, ostan ajan oloon sulle ensiasunnon, pääset omaan koloon!” Kaaliperhonen sonnustautui silkkipukuun ylpeyksissään ei tainnut ottaa tätä lukuun: kun serkultansa Silkkiseltä kauniin puvun lainaa toisaalta se väljä on vaan vyötäröltä painaa. Vihreitä se ajattelee, kun se ihan salaa lastaa vielä lautaselle pari lehdenpalaa. Salissa kertoi muurahainen matkasta maailmalle ja kateudesta vihreäksi muuttui Kirva-Kalle. ”Minä kauaksi olen kulkenut ja raskas oli lasti. Kuusenneulasen kun kuljetin kolmen metrin päähän asti. ” Kalle alkaa ajatella mehevää lehtiterttua, jonka luokse pääse ei kun pelkää leppäkerttua. Rouva Kirva pitopöytään houkutteli pieniään, syömään äidin laittamia herkkutattisieniään. Sata meni pöydän alle kiukuttelemaan. Loput juoksi kirkuen pakoon muuten vaan. Kirvarouva tunnustaa saa hieman häpeillen: eivät kotiruokaa syö, ne tahtoo eineksen. Pilkkusiipi- Terttu oli kaunis leppäkerttu ja mietti miksi sydämestä koskea alkoi kun Antti, kuulu musikantti silitteli siiven punaposkea. Antti soitti, rakkaudesta posket pilkuttui, on rakkaus tauti jota vähän pelkäänkin mä, hui! Kastemato Niljakainen päänsä pani kolosta, takaisin sen sitten veti, nautti joutenolosta. ”On mulla yksi jalka vain, ”mietti Niljakainen, ”ja sekin taitaa olla vasen, kun en oo tanssivainen.” Ohimennen se mietti hyttysen taitolentoa: kastemadon lentotekniikka on aivan liian rentoa. Sittisontiainen ajatellut oli kun se kuran heitti viimein niskoiltaan: tahdon poliittisen uran! Olen tunkioni kuningas, mutta kansantason heppu, tulkaa tänne, täyttäkää julisteilla reppu! Minä uskon lantaan, toivoon, kautta saunanlauteen, se suosiolla uskokaa, Sittis toiseen kauteen! Heinäsirkka laittoi sitten päähän koppalakin ja Sittikselle sanoi: vielä uskallakin! Saa nähdä kun mä vihastun, kuka tänne jää? Hajaantukaa, hajaantukaa, ei mitään nähtävää! Konstaapelin tehtävä on tämä: ajaa pois koko kansan juhlista se joka mellakois! Silkkiperhonen oli saapunut ja sille hurrattiin, kaupungissa päässyt oli melkein mainoksiin. Kaaliperho riisunut oli puvun liian tiukan. ”Nyt serkun kanssa juttelen ja ehkä syömme hiukan! Mutta jos se mahtailee, sitten kyllä lähden. Minua ei nolata koko metsän nähden!” Illan tullen ruoho painui muodostaen portin. Silkkiperho lensi tuuleen: lähetäthän kortin? Rouva Kirva nukutteli, uinutteli kahdeksaa, muut olivat jo ehtineet illan myötä nukahtaa. Kanto uinui, niin kuin uinuu öiset kerrostalot, ainoastaan kahteen koloon oli jäänyt valot. Tulikärpänen ei sammuttanut vielä lyhdyn valoa, eikä Terttu Leppäkerttu tunteidensa paloa. Sitten sammui viimeisetkin, valo sammui, värisi, kanto sittisontiaisen kuorsauksesta tärisi. Metsään hiipi ihmiset, kannon alla nukuttiin. Päättyi ilta, sammui tulet, uni painoi päätä niin. (c) Satu Lepistö 2004
Krakova 10.-17.7. 2019
Tämän kesän kesälomareissulle lähdettiin Krakovaan, Puolaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että Auschwitz on välttämättömyys, joka jokaisen tulisi nähdä, joten matkakohde valittiin muuten sen läheisyyden vuoksi. Korostan, ettei Auschwitz ole turistinähtävyys eikä -kohde. Se on velka, joka jokaisella ihmisellä on muulle ihmiskunnalle siihen asti, kun siellä on käynyt. En aio purkaa tässä todennäköisesti muutoinkin pitkässä postauksessa koko matkaa. Olin Puolassa myös aineistonkeruumatkalla ja aion sen sellaisena pitää. Raapaisen nyt kuitenkin hiukan pintaa edes. Krakovassa on toki tutustuttava vanhaan kaupunkiin, kun siellä on. Mekin tutustuimme ”pakollisiin” eli valtavaan toriin ja sillä sijaitseviin kauppahalliin ja Marian kirkkoon. Parasta sillä alueella on kuitenkin terassilla istuminen ja vaikka alueella on turistihinnat, nekään eivät päätä huimaa. Puola on euroalueen matkailijalle edullinen maa ja esimerkiksi ruokaravintolassa on vaikea tuhlata edes yrittämällä paria kymppiä enempää kahdelta hengeltä edes siellä sikakalliiilla turistialueella. Me yritimme kuitenkin raapaista edes hiukan pintaa syvemmältä, joten kävimme myös syömässä paikallisten suosimissa ravintoloissa ja käytimme paikallista kauppaa. Ydinkeskustan turistialueella kaikki puhuvat englantia, sen ulkopuolella juurikaan ei. Reissun kiinnostavimmat tapahtumat tulivatkin näillä alueilla ja hotellihuoneessa nauratti, kun amerikkalaisen elokuvan päälle oli lisätty monotoninen selostus, jossa miespuolinen lektor kertoi sekä mies- että naispuolisten henkilöiden puheet. Eksoottista tekstityksiin tottuneen suomalaisen makuun. Kulttuurierot näkyivät myös asiakaspalvelussa: siinä, missä turistialueella kaikki on ”of course” – vastaus, johon viikon aikana sai tottua ja jota en ole ainakaan samassa mitassa kuullut missään muualla-, puolalaisten omassa marketissa vaihtorahat ja kuitin sai tylysti pöydälle samalla, kun myyjä jo viipotti pois mitään sanomatta. Koska perheessä on teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia, oli tuliaisten tarpeessa vähän pakko tutustua paikallisiin kauppakeskuksiin. Vaikka Krakova ei varmaan ensisijaisesti ole se paikka, johon mennään ostokset mielessä, tarjolla on mm. valtava ostoskeskus, jonka kiertämiseen tarvitsisi potkulaudan vähintään, jos sellainen olisi sallittua sen pitkillä käytävillä, ja isohko Outlet myös. Toki kävimme kiertelemässä myös keskustakuvaa hallitsevan linnan ympäristössä, mutta en halunnut sisään. Turistikohteet alkoivat jo riittää ja kun matkaseuralaiseni meni katsomaan linnan pihaa, minä otin mieluummin thaihierojan avuksi totaalisen jumahtaneeseen selkääni. Sekin oli minulle ensimmäinen kerta ja täsmällisesti tunnissa hoidettiin paitsi selkä, myös kaikki muu varpaita, polvia ja sormia myöten. Pakko sanoa, että en juurikaan välitä eläintarhoista. Luulen, että niillä on kuitenkin jonkun verran tarvetta lisääntymisohjelmineen ja harvinaisiksi käyneiden eläinten suojelussa. Siksi halusin käydä vilkaisemassa, millainen on isompi eläintarha maailmalla. Kovasti toivoin, että tilat olisivat upeat ja eläimillä hyvä olla. Krakovan eläintarhassa pääsee kuitenkin katsomaan eläimiä aivan liian läheltä. Se johtuu siitä, että monen lajin alue tuntuu liian pieneltä. Varsinkin apinoita tuli siellä kovasti sääli. Eläintarhan jälkeen kiersimme Kazimiersin eli vanhan juutalaiskaupunginosan. Siitä on tullut varsin cool paikka ja toki siihen kannattaa historiakin mielessään tutustua. Samalla reissulla käytiin gheton jäänteitä ja holokaustin uhrien tuolimuistomerkkiä katsomassa. Kun samana päivänä vilkaistiin myös Oskar Schindlerin tehdasta, joka on tuttu Spielbergin elokuvasta monelle, tuli varmasti sinä päivänä kilometrit täyteen. Yhtenä päivänä kävelimme myös 800 vuotta vanhalle edelleen käytössä olevalle torille Stary Kleparzille ja juutalaisten hautausmaalle, joka on vaikuttava paikka. Se toimi sodan aikana saksalaisten harjoitusampumaratana ja on paikka paikoin täysin kulkukelvoton. Hautakiviä on ammuttu rikki ja sateisena päivänä hautausmaalla oli varsin lohduton fiilis. Sekä minun että matkaseuralaiseni kuvaan tallentui ihmishahmo, jota siinä ei kuvaa zoomatessa kuitenkaan ole. Olen täysin skeptikko, mutta aika kylmäävältä kuvien katsominen silti tuntui. Krakova on monien erilaisten lomien paikka. Jos haluaa pysytellä turistialueilla, näkemistä ja kokemista riittää. Se on luultavasti kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se on myös ristiriitainen paikka, sillä kauniiden ja vanhojen rakennusten välissä on näkyvissä paljon neuvostoaikaista karkeaa. Krakova on myös ruma kaupunki, jos osaa katsoa- ja minähän katsoin, suorastaan ahmin sitä kameran linssin kautta. Krakova on kiinnostavien kontrastien kaupunki. Kävimme parina iltana kuuntelemassa livemusiikkia kaupungilla. Sitä ainakin kesäaikana riittää ja esimerkiksi livejazzia kannattaakin Krakovassa katsastella. Osa ottamistani kuvista on häpeämättömiä salakuvia, sillä rumien rakennusten lisäksi tunnen vetoa ihmisten kuvaamiseen enemmän kuin niiden kirkkojen sinänsä. Jos kuitenkin haluaa kuvata kirkkoja, niitä on uskonnollisessa Krakovassa varmaan liki pari sataa. Juttelin torin laidalla yhtenä päivänä erään tarjoilijan kanssa. Keskusaukiolla oli menossa vanhoillisuskovaisten ylistystilaisuus, jonka tarkoitus ei jäänyt kielitaidottomaltakaan epäselväksi. Kuvaavaa oli se, että vanhan maailmanjärjestyksen palauttamiseen tarkoitetun propagandatilaisuuden etujoukoissa yleisössä tanssi 80-luvun Michael Jacksoniksi pukeutunut mies punaisessa nahkapuvussaan. I rest my case. Auschwitz ei ole turistikohde Auschwitz, sekä Auschwitz I että Auschwitz II eli Birkenaun leiri tarvitsisivat omat postauksensa. Toisaalta ne ovat kokemus, jota kirjailijankaan puutteellisilla taidoilla ei voi välittää. Jokaisen pitäisi kokea ne itse, ehkä jopa useampaan kertaan. Me emme ehtineet edes käydä jokaikisessä näyttelyssä. Oudolla tavalla kaikista vaikein katsottava oli (kaasukammion valtavan itkureaktion ja huoneen, jossa oli tonnikaupalla hiuksia, lisäksi) vitriini, jossa oli tuhansittain emaliastioita. Leirille päätyneet ihmiset ajattelivat elävänsä siellä edes jotenkin normaalia elämää ja mm. laittavansa siellä ruokaa. Se vetää hiljaiseksi. Jotenkin lohdulliselta tuntui, kun tuntematon nainen huomasi Birkenaussa auki repeytyneen kantapääni ja tarjosi wc:ssä laastaria. Se kosketti, kun koko ihminen oli näkemänsä perusteella avohaavaa. Minä olin. En voi käsittää näkemääni vieläkään. Auschwitziin ei voi mennä katsomaan turistikohdetta, […]
Käyttövoimaa
Olen pelännyt elämässäni paljon. Se on tyypillistä alkoholistivanhemman, tässä tapauksessa -äidin, vanhimmalle lapselle, varsinkin esikoiselle. Kun kuvittelee nuoren elämänsä alkupuolen, että joutuu tai edes voi vaikuttaa asioihin, joihin ei voi, niihin liittyy myös harhainen kontrollintarve. Että jos astun lentokoneeseen, se putoaa. Että lapsille käy huonosti, jos en hätäile alituiseen heidän puolestaan. Että jos en huolehdi, huolehdi ja huolehdi, hoida, korjaa ja auta, kaikki ympärilläni romahtaa. Mutta asiat kun ovat romahtaneet joskus, vaikka teen kaikkeni. Ja ne ovat voineet pysyä kasassa, vaikka en tee kaikkeani tai mitään. Pystyn tekemään asioille yllättävän vähän. Se on ollut tärkein opetus, jonka olen saanut keski-ikäisenä. Ja se on hyvä opetus: en ole myöskään kovin syyllinen, kun yritän kaikkea ja epäonnistun. Kirjoitin juuri ystäväni, ihailemani ja arvostamani kirjailija Vuokko Tolosen Facebook-sivuille, ettei pelkäämiseen ole auttanut oikein mikään. Ei siis ennen tätä oivallusta. Ja vähän sarkastisesti lisäsin, että onneksi pelkäämiäni asioita on aika vähän, kuten luonnonkatastrofit, onnettomuudet, liikennevälineet, ajan kuluminen, sairaus, kuolema ja suurin osa ihmisistä. Vain ihmisiä näistä on oikeasti syytä pelätä. Sitä, että rakastaa eikä tule sittenkään hyväksytyksi, kelpaa. Ja siitä huolimatta kun kannattaa rakastaa, vaikka sitten tosi kaukaa. Pelko on ollut primus motor kirjoittamiselleni. Pelko ja muut yliviritetyt tunteet ja aistit. Lapseni, kohta 17, sen ensimmäisenä oivalsi: ”Sinä äiti kirjoitat aina siitä, mitä pelkäät meille sattuvan. Siitä, mitä pelkäät eniten. ” Ammattikirjailija osaa peittää primaarireaktionsa sikäli hyvin, että siitä syntyy erilaisia tarinoita. Ne eivät kerro minusta, mutta paljastavat minussa kaikista arimman kohdan: sen, miten pelkään, että minut hylätään ja on hylättykin. Tai että minä kuolen. Tai että en kuole ja joku muu kuolee. Luonteeltani olen pieni jyrsijä selviytymismoodissa. Ihminen, joka ei koskaan unohda, jos on rakastanut. Kaikki luonteeltaan kivulias tai onni ovat käyttövoimaa. Kyetäkseen sellaiseen empatiaan on kyettävä sellaiseen epäempatiaan, että se hirvittäisi monia. Pitää uskaltaa kysyä ”entä jos”. Epäempatiaan, mutta vain päässään, punnitsemaan kylmästi, mitä tapahtuu, jos tapahtuu pahaa, mutta myös, jos hyvää. Se on klisee, mutta kirjoittajalla on kädessään avaimet hyvään ja pahaan. Viimeksi, vain pari päivää sitten kirjoitin, kuinka tarvitsen nyt muka aikaa. Se, ettei minusta enää ole kirjailijaksi, ettei siitä enää tule mitään, on ollut yksi peloistani. Ja kas, kun myönsin sen ääneen, valvoin seuraavan yön muistiinpanoja tehden. Olen nyt kipeä, mutta kun tervehdyn, minulla on kännykässäni kokonaisen romaanin runko. Seuraavani. Uskon siihen jo nyt. Tiedän mitä pitää tehdä ja enimmäkseen se on sitä, että katson, kun tapahtuu. En yritä kontrolloida sitä (ennen editointivaihetta, jolloin saa ja pitää olla sairaalloisen ja neuroottisen pakkomielteinen) vaan luotan. Luotan.
Kirja on valmis!
Siinä ne nyt ovat. Ensin pöydällä ja tarpeeksi (vaikka en tiedä, mikä on tarpeeksi!) hypisteltyäni, hyllyn päällä. Pitkä, kaunis mustavalkoinen rivi. Parin vuoden työn ja pitkän odottelun tulos. Sain tänään Lintutarhan tekijänkappaleet käsiini. Huomenna sitä saattaa saada jo kaupoista, ainakin Tulenkantajien kirjakaupan ja Suomalaisen tiedoissa näin lukee. Toivottavasti löydätte kirjan. Ennen kymmenen kilon laatikon kotiin kantamista istuin autossa ja itkin. Vaikka kirjoittaminen on parasta maailmassa, on hyvä saada joskus jotakin valmiiksikin. Sanon tämän joka kerta: en tiedä, koska tähän tottuu. Ja että jos joskus maailmassa totun tähän, en tiedä, mitä järkeä kirjojeni julkaisemisessa enää olisi. Parasta, että en totu. Tiedän sen jo, että tämä on lyhyt vartti elämästäni, jopa kirjailijaelämästäni. Juhla, jollaisia tulee harvoin ja niitä vietetään pitkien teiden päässä. Mutta mitäpä siitä, sillä jos elämää ja vuosia riittää, niitä tulee aina joskus, ja sellainen on nyt. Katselen nyt tätä kirjoittaessani kirjapinoani. Se sijaitsee kirjahyllyni päällä, makuuhuoneen liian alhaalla roikkuvan lampun takana. Huomenna on lapseni täysi-ikäistymisen päivä. Kun hän oli pieni, ajattelin aina, että kirjoitan itselleni tärkeän kirjan ennen kuin hän on aikuinen. Olen tehnyt sen nyt kolmesti, ja nyt ensimmäinen romaanini tuli kotiin päivää ennen hänen täysi-ikäistymistään. Kaupoissa se on hänen juhlapäivänään. Joka on, tottakai, juhlapäivä myös minulle. Tänä vuonna kaksinkertaisesti. Tarjoan hänelle (ja itselleni) huomenna lasin kuohuvaa. Kippis!
Merkittäviä hetkiä
Tulin viime viikonloppuna jutelleeksi kirjailijakollegan kanssa niistä hetkistä, jotka ovat jääneet tässä matkan varrella mieleen. Ajattelin, että olisi mukava jakaa niistä muutamia. Ensimmäinen niistä hetkistä tapahtui hyvin varhain. Olin noin nelivuotias ja tajusin yhtäkkiä, että jonkun pitää tehdä kirjat. En tiennyt, kuka tai miten, mutta tajusin jotenkin epämääräisen hahmottomasti, että tässä haluan olla mukana. Listalle mahtuu sekä sellaisia hetkiä, joista kuka tahansa melkein voisi sanoa, että tietenkin, tietenkin tuo on tärkeä hetki uran kannalta, sekä sellaisia, joiden ei voisi äkisti ajatella liittyvän mitenkään kirjoittamiseen. Sellaisia kuin istuminen tikkuisissa maitokärryissä ja äidin ääni sanoo, että älä laita käsiä väliin, se sattuu. Tai sellainen, kun löytää mummolan lähimetsästä tien, joka alkaa ja loppuu keskellä metsää. Antellin kartano Oulussa oli mummolani. Jos sen googlettaa, löytää mm. tarinoita sukulaismiehestä, joka oli metalliromunkerääjä. Tuo lapsuuteni maisema näkyy kirjoissani. Talo näkyy jopa Lintutarhan kannessa ja on tallennettuna (osittain fiktiivisenä, tietenkin) kirjan tapahtumapaikaksi. Sitten on niitä selkeärajaisempia hetkiä, jotka tietenkin liittyvät kirjoittamiseen. Voisin kertoa kymmeniä tarinoita jo nyt niistä asioista, jotka veivät minua eteenpäin. Kirjoituskilpailuista, Viita-akatemiasta, ihmisistä ja tapahtumista. Ajattelin silti kertoa vain yhden. Olin vuonna 2015 kuuntelemassa Hannu Salaman keikkaa Annikin Runofestivaaleilla. Keikan jälkeen tapasimme lyhyesti takahuoneessa. Salama käveli ohitseni, huomasi minut, kumarsi ja ojensi minulle esiintyjien saaman ruusun, omansa. Sanaakaan ei sanottu. Minähän ei ihaile ketään. Toisaalta hänen ei kuitenkaan tarvinnut esitellä itseään. Se hetki jäi eloon muistissani. Kirjoittamisessa on kyse eloonjäämisestä. Sanojen kerääminen on metalliromunkeräämistä. Kaikki tehty tehdään siksi, että jotakin jää. Lintutarha on kaupoissa 3.8. ja tällä päivämäärällä olen kirjoittanut siihen sen viimeiset sanat jonnekin keskelle kirjaa ja lähettänyt sen taittoon. Lähipäivinä, kun takakansiteksti on valmis ja olen tarkistanut taiton, matkani sen kanssa on ohi (ja tavallaan vasta alkaa). Mutta minä otan uusia askeleita sekä elämässä että kirjoittamisessa ja kirjoitan taas.