Tiedetään. Kirjailijan, jos jonkun, luulisi pystyvän aktiivisuuteen bloginkin suhteen. Todellisuus voi olla toista. Olen siis sitten viime näkemän kirjoittanut pari kirjaa, opettanut kirjoittajaryhmiä, kustannustoimittanut, aloittanut opinnot, hankkinut yhden koiran lisää ja unohtanut koko blogin ylläpitämisen. Nyt asia muuttuu. Muuttunee? Olen luvannut aktivoitua blogin suhteen sikälikin, että minulla on pöydällä pari kirjaa, josta olen luvannut kirjoittaa. Sitä ennen julkaisen tämän. Kirjoitin sen kirjoittajakurssilaisilleni, mutta minusta se on niin tärkeää asiaa, että haluan julkaista sen myös täällä. Jatkossa jaan täällä satunnaisesti myös kirjoitusharjoituksia, joita olen tehnyt kurssilaisilleni, joten jos kirjoittaminen kiinnostaa, laita blogin osoite muistiin. Hidasta! Teemme kirjoittamisesta helposti itsellemme suorituksen. Tavoittelemme jotakin. Se on täysin inhimillistä ja ymmärrettävää. Meidät opetetaan yhteisöissämme, työssä ja kouluissa siihen, että työtä tekemällä saavuttaa paitsi saavutuksen itsensä, myös jonkinlaisen palkan, palkkion ja kunniaa. Kansanluonteeseemme kuuluu työteliäisyys ja jonkinlainen nöyryys. Asiat on saavutettava. Ja vain saavutukset tekevät itse tekemisen aktista merkittäviä. Kirjoittaminen on vain valitettavasti sellainen elämän osa-alue, jossa välittömän palkinnon (saavutuksen) tavoittelu asettaa esteitä henkilökohtaiselle kehitykselle. “Epätoivon haistaa, “ sanoi eräs kirjailijakollega muutama päivä sitten, kun istuimme yhdessä ravintolassa. Olen kokenut saman. Viita-akatemiaan valituksi tulemiseni ja samalla ensimmäisen Pirkanmaan kirjoituskilpailun voittoni ja ensimmäisen julkaistun antologiatekstini jänne oli lyhyt, alle vuosi. Ajattelin tuolloin, että tästä se lähtee, pian olen kirjailija niin kuin aina olen halunnutkin. Seurasi yhdeksän pitkää vuotta, jolloin kyllä voitin kirjoituskilpailuja, mutta kustantamo toisensa perään hylkäsi käsikirjoitukseni kiinnostavina, mutta keskeneräisinä. Keskustelumme ravintolassa jatkui jotakuinkin siihen suuntaan, että ironista on, että “[edistyminen, saavutus] tulee vasta, kun siitä on luovuttanut.” Miksi? Miksi näin käy? Ensinnäkin kun kohdistaa voimansa ja energiansa siihen, että olisi hyvä, estää itseään kehittymästä kokeiluiden ja “huonon tekstin” kautta. Silloin omaäänisyys jää puuttumaan ja tässä tapauksessa omaäänisyys, se jokin oma, on KAIKKI. Kehotan aina lukemaan, sillä se kehittää kielentajua. Mutta kun kirjoittaa, sen tulisi olla orgaanista. Ketään, sitä omaa lempikirjailijaakaan, ei saa ihailla niin paljon, että pyrkii kirjoittamaan samanlaista. Silloin tarkoittaa yhtä hyvää, mutta päätyy kirjoittamaan pastisseja eli tyylikopioita. Toisekseen: ihminen, joka pyrkii kirjoittamaan hyvää, ajattelee asiaa lukijan kannalta. Millaisen tekstin lukija hyväksyy? Sitä ei voi tietää, jos lukija ei koskaan näe sinun tekstiäsi vaan tekstiä, jonka olet hänen silmiään varten valmistanut. On täysin sama, onko kuvitteellinen yleisö kirjoja ostava yleisö, työkaverien yhteisö, oma äiti, paras kaveri vai kirjoittamisen opettaja. On kiva, kun kuuntelet ohjeistuksiani. Mutta sinä päätät, mitä niillä teet. Älä kumarra mihinkään suuntaan. Jos mietit, mitä joku tekstistäsi ajattelee, olet jo väärällä tiellä. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää. Kiinnitä huomiosi keinoihin, joita voit käyttää sanottavasi sanomiseen. Käy läpi ne teoriat, jotka käsiisi saat. Keksi omia. Ja sitten sano se, minkä oikeasti haluat, mutta et välttämättä ole kehdannut niin kuin ketään ei olisi kuulemassa. Epätoivo kuuluu asiaan Kirjoittaminen on harrastus tai ammatti, joka on täynnä epäuskoisuuden hetkiä. Totta kai on kiva saada tekemisistään hyvää palautetta; kiitosta, onnenkyyneliä, kehuja, kustannussopimuksia, keikkoja, paikka koulussa, palkintoja kirjoituskilpailussa. Ne vastaavat jokaisen ihmisen sisällä arkana piilottelevalle lapselle, joka mietiskelee, onko tarpeeksi hyvä. Epätoivo kuuluu tavallaan asiaan. Minusta ei tule mitään -ajatukset kuuluvat tavallaan asiaan. Ne ovat kasvavan ja kehittyvän ihmisen ajatuksia. Mutta ei kirjoittamista sen takia tehdä, miten se palkitsee ulkoisesti. Kun oppii löytämään palkinnon sisäisestä, saattaa saada ulkoisestikin jotakin. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että ulkoinen on ulkoista. Sillä ei ole mitään tekemistä rikkaan sisäisen maailman kanssa, jossa onnellinen lapsi leikkii vapaana ulkoisen hyväksynnän tarpeesta. Entä minä? En ole vieläkään päässyt suorittamisen tarpeesta kokonaan eroon. Myönnän heti, että olen fariseus ja kirjoittamani tekstit pyrkivät kaikki julkaisuun ja toivon niille hyvää elämää julkaisun jälkeen. Sen verran olen kuitenkin pystynyt kehittämään sisäistä lastani, että kirjoittamisvaiheessa en pyytele anteeksi enkä kuvittele tekstiä muiden silmiin. Se auttaa aiheen valinnassa ja itselleni uskollisena pysymisessä. En pelkää tehdä virheitä, koska ne voi korjata editoidessa. Tiedän silloin saavani siihen apua ulkopuolisilta, jotka suostun editointivaiheessa päästämään projektiin mukaan ja jotka suostun vasta silloin muistamaan. En kysele koskaan päässäni, mitäköhän se ja se ajattelee nyt tästä, kun näkee tämän. Saa tykätä, jos tykkää, mutta ei suinkaan ole pakko. Aina voi mennä lukemaan jonkun muun kirjoittamaa kirjaa. Harjoituksia Kirjoita röyhkeästi teksti aiheesta, johon et ole uskaltanut koskea. Kirjoita teksti genreen, jota yleensä välttelet, koska kuvittelet olevasi siinä “huono”. Kirjoita minuuttiruno. Minuuttiruno on itse keksimäni harjoitus, jota käytän säännöllisesti. Siinä minulla on tasan minuutti aikaa tuottaa runo (tai muu teksti) ja julkaista se nettiin. Aika loppuu heti, kun aika on täynnä. Jos ensimmäinen hetki (aloittaisin esimerkiksi seitsemän minuutin runosta, koska yksi minuutti on alkuun liian tiukka) ei tuota tulosta, kokeile jonkin ajan päästä uudelleen.
