Hei pitkästä aikaa!

Tiedetään. Kirjailijan, jos jonkun, luulisi pystyvän aktiivisuuteen bloginkin suhteen. Todellisuus voi olla toista. Olen siis sitten viime näkemän kirjoittanut pari kirjaa, opettanut kirjoittajaryhmiä, kustannustoimittanut, aloittanut opinnot, hankkinut yhden koiran lisää ja unohtanut koko blogin ylläpitämisen. Nyt asia muuttuu. Muuttunee? Olen luvannut aktivoitua blogin suhteen sikälikin, että minulla on pöydällä pari kirjaa, josta olen luvannut kirjoittaa. Sitä ennen julkaisen tämän. Kirjoitin sen kirjoittajakurssilaisilleni, mutta minusta se on niin tärkeää asiaa, että haluan julkaista sen myös täällä. Jatkossa jaan täällä satunnaisesti myös kirjoitusharjoituksia, joita olen tehnyt kurssilaisilleni, joten jos kirjoittaminen kiinnostaa, laita blogin osoite muistiin. Hidasta! Teemme kirjoittamisesta helposti itsellemme suorituksen. Tavoittelemme jotakin. Se on täysin inhimillistä ja ymmärrettävää. Meidät opetetaan yhteisöissämme, työssä ja kouluissa siihen, että työtä tekemällä saavuttaa paitsi saavutuksen itsensä, myös jonkinlaisen palkan, palkkion ja kunniaa. Kansanluonteeseemme kuuluu työteliäisyys ja jonkinlainen nöyryys. Asiat on saavutettava. Ja vain saavutukset tekevät itse tekemisen aktista merkittäviä.  Kirjoittaminen on vain valitettavasti sellainen elämän osa-alue, jossa välittömän palkinnon (saavutuksen) tavoittelu asettaa esteitä henkilökohtaiselle kehitykselle. “Epätoivon haistaa, “ sanoi eräs kirjailijakollega muutama päivä sitten, kun istuimme yhdessä ravintolassa. Olen kokenut saman. Viita-akatemiaan valituksi tulemiseni ja samalla ensimmäisen Pirkanmaan kirjoituskilpailun voittoni ja ensimmäisen julkaistun antologiatekstini jänne oli lyhyt, alle vuosi. Ajattelin tuolloin, että tästä se lähtee, pian olen kirjailija niin kuin aina olen halunnutkin. Seurasi yhdeksän pitkää vuotta, jolloin kyllä voitin kirjoituskilpailuja, mutta kustantamo toisensa perään hylkäsi käsikirjoitukseni kiinnostavina, mutta keskeneräisinä.  Keskustelumme ravintolassa jatkui jotakuinkin siihen suuntaan, että ironista on, että “[edistyminen, saavutus] tulee vasta, kun siitä on luovuttanut.” Miksi?   Miksi näin käy? Ensinnäkin kun kohdistaa voimansa ja energiansa siihen, että olisi hyvä, estää itseään kehittymästä kokeiluiden ja “huonon tekstin” kautta. Silloin omaäänisyys jää puuttumaan ja tässä tapauksessa omaäänisyys, se jokin oma, on KAIKKI. Kehotan aina lukemaan, sillä se kehittää kielentajua. Mutta kun kirjoittaa, sen tulisi olla orgaanista. Ketään, sitä omaa lempikirjailijaakaan, ei saa ihailla niin paljon, että pyrkii kirjoittamaan samanlaista. Silloin tarkoittaa yhtä hyvää, mutta päätyy kirjoittamaan pastisseja eli tyylikopioita.  Toisekseen: ihminen, joka pyrkii kirjoittamaan hyvää, ajattelee asiaa lukijan kannalta. Millaisen tekstin lukija hyväksyy? Sitä ei voi tietää, jos lukija ei koskaan näe sinun tekstiäsi vaan tekstiä, jonka olet hänen silmiään varten valmistanut. On täysin sama, onko kuvitteellinen yleisö kirjoja ostava yleisö, työkaverien yhteisö, oma äiti, paras kaveri vai kirjoittamisen opettaja. On kiva, kun kuuntelet ohjeistuksiani. Mutta sinä päätät, mitä niillä teet. Älä kumarra mihinkään suuntaan. Jos mietit, mitä joku tekstistäsi ajattelee, olet jo väärällä tiellä. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää. Kiinnitä huomiosi keinoihin, joita voit käyttää sanottavasi sanomiseen. Käy läpi ne teoriat, jotka käsiisi saat. Keksi omia. Ja sitten sano se, minkä oikeasti haluat, mutta et välttämättä ole kehdannut niin kuin ketään ei olisi kuulemassa.  Epätoivo kuuluu asiaan  Kirjoittaminen on harrastus tai ammatti, joka on täynnä epäuskoisuuden hetkiä. Totta kai on kiva saada tekemisistään hyvää palautetta; kiitosta, onnenkyyneliä, kehuja, kustannussopimuksia, keikkoja, paikka koulussa, palkintoja kirjoituskilpailussa. Ne vastaavat jokaisen ihmisen sisällä arkana piilottelevalle lapselle, joka mietiskelee, onko tarpeeksi hyvä.  Epätoivo kuuluu tavallaan asiaan. Minusta ei tule mitään -ajatukset kuuluvat tavallaan asiaan. Ne ovat kasvavan ja kehittyvän ihmisen ajatuksia. Mutta ei kirjoittamista sen takia tehdä, miten se palkitsee ulkoisesti. Kun oppii löytämään palkinnon sisäisestä, saattaa saada ulkoisestikin jotakin. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että ulkoinen on ulkoista. Sillä ei ole mitään tekemistä rikkaan sisäisen maailman kanssa, jossa onnellinen lapsi leikkii vapaana ulkoisen hyväksynnän tarpeesta.  Entä minä? En ole vieläkään päässyt suorittamisen tarpeesta kokonaan eroon. Myönnän heti, että olen fariseus ja kirjoittamani tekstit pyrkivät kaikki julkaisuun ja toivon niille hyvää elämää julkaisun jälkeen. Sen verran olen kuitenkin pystynyt kehittämään sisäistä lastani, että kirjoittamisvaiheessa en pyytele anteeksi enkä kuvittele tekstiä muiden silmiin. Se auttaa aiheen valinnassa ja itselleni uskollisena pysymisessä. En pelkää tehdä virheitä, koska ne voi korjata editoidessa. Tiedän silloin saavani siihen apua ulkopuolisilta, jotka suostun editointivaiheessa päästämään projektiin mukaan ja jotka suostun vasta silloin muistamaan. En kysele koskaan päässäni, mitäköhän se ja se ajattelee nyt tästä, kun näkee tämän. Saa tykätä, jos tykkää, mutta ei suinkaan ole pakko. Aina voi mennä lukemaan jonkun muun kirjoittamaa kirjaa.  Harjoituksia Kirjoita röyhkeästi teksti aiheesta, johon et ole uskaltanut koskea.  Kirjoita teksti genreen, jota yleensä välttelet, koska kuvittelet olevasi siinä “huono”.  Kirjoita minuuttiruno. Minuuttiruno on itse keksimäni harjoitus, jota käytän säännöllisesti. Siinä minulla on tasan minuutti aikaa tuottaa runo (tai muu teksti) ja julkaista se nettiin. Aika loppuu heti, kun aika on täynnä. Jos ensimmäinen hetki (aloittaisin esimerkiksi seitsemän minuutin runosta, koska yksi minuutti on alkuun liian tiukka) ei tuota tulosta, kokeile jonkin ajan päästä uudelleen. 

Fraktuurat

Ollessani 10-12-vuotias jouduin sairaalaan muutaman kerran. Kertojen muistot menevät minulla sekaisin enkä osaa erottaa minä- ja hän-kertojia toisistaan, sillä muistoja värittää voimakas dissosiaation tunne. 10-vuotiaana sairaalassa on vähän epätodellinen. Minä tai hän seisomassa peilin edessä ja nyppäisemässä vesirokkonäppylää silmästään. Hän tai minä pelkäämässä, että pyörtyy kuumeesta, käsi kupertumassa jäätelökupin sydämen ympärille. Mansikkahilloa pienestä valkoisesta pilvestä. Mutta kun ajattelen sairaalaa, ajattelen kaikista eniten vasenta kättäni ja vasemman käden iho kiristyy. Minulla on verikokeita varten siinä tiukasti teipattuna kanyyli ja tunnen yhä kiristävän tunteen ja neulan pistoksen kämmenselässäni yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Minä tai hän omistaa kehon joka solujen uusiutumisesta huolimatta osaa muistaa. Muistot ovat murtumia, joiden sisään voi kurkistaa. Oliko sitä ennen vai sen jälkeen, ehkä todellakin jälkeen, kun esiteininen kauhtumaton etäidolirakkaus loikkasi rintapieleen. Morten Harket on nyt 61 ja minut on aina vietelty musiikilla tai älyllä, vaikka koko idolikuvio on minulle käsittämätön- niin käsittämätön, että aloitan aina opettamani kurssit sanomalla, että uskokaa minua vain, kun se on välttämättömän pakollista- ja se saa ilmeisesti ihmiset palaamaan kursseilleni ja luokseni. En keksi, mikä muukaan se voisi olla kuin pakollinen viehtymykseni pilata kaikki rehellisyydellä. No niin, joka tapauksessa. Minä siis tunnen yöllä kuinka teippi kiristyy ja neula tökkäisee kämmenselkään ja joku on alituiseen valmis imaisemaan näytteen kädestäni ja kun sairastuu, se paljastaa selkärangan, nytkin: miinus seitsemän kiloa ja kaksi viikkoa ja altistavia tekijöitä, fraktuuroja joista ihmiseen voi kurkistaa sisään. Ja fraaktaaleja. Kulmikkaita kirjaimia. Juttelin tänään lyhyesti kirjailija Anneli Kannon, takavuosien opiskelukaverini Viita-akatemiasta, kanssa. Minun oli kiitettävä siitä, mitä Anneli kirjoitti Kirjoittamassa-teoksessaan kirjoittajan heimoista. Teidän on luettava se itse, mutta minusta olennaista on se, että ympärillä on suotuisaa väkeä, jolle kirjoittaminen on tavallinen asia. Joka ymmärtää, kun neula jälleen pistää. Jokaista kirjaani on edeltänyt se, että joku sanoo minulle, että koetas nyt tehdä loppuun, kun kerran osaat. Nyt vastasin taas, että kyllä. Heimon tehtävä on imartelematta, nostamatta ja väheksymättä nostaa kissa sisään, kun sataa. Vähäeleisesti todeta, että teessenysaatana. (Anneli ei tosin kironnut, kun ei kiihtynytkään. ) Teessenysaatana. Saattaa olla, että teen, koska en ole Fariseus ja opettamansa asiat on hyvä edes jossain määrin pitää.

Kirjoittajakoulutusta kolmenkymmenen vuoden ajan- Viita-akatemia 30 vuotta

Sampolan kirjastossa juhlittiin tänään (tai tätä julkaistaessa jo eilen) Viita-akatemian kolmeakymmentä vuotta. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuorot niin Kirjasto- ja kansalaisopistotoimen johtaja Pirkko Lindbergiltä, dosentti Pertti Timoselta, akatemiassa opettavalta Johanna Hulkolta ja lasten- ja nuorten sanataidekoulussa opettavalta Minttu Tervalharjultakin sekä Viita-akatemiassa opiskelevilta ja jo sen päätökseen saattaneilta. Minulla on syksyllä 2003 kolme haavetta. Halusin olla kirjailija, sanataideopettaja ja töissä siinä lehdessä, jossa nyt päätoimittajana työskentelen. Välillisesti Viita-akatemia mahdollisti nämä kaikki kolme haavetta, joten nyt kuusitoista vuotta myöhemmin olen kaikkea sitä, mitä en uskaltanut silloin kuin haaveilla. Viita-akatemiassa opin kaiken sen, mitä nuoren naisen innolla sain vain ikinä siitä irti. Tilaisuudessa katselin varsinkin erään rakkaan ihmisen kasvoja, kun tuli vuoroni nousta lavalle. Samaa ihmistä vilkaisin syksyllä 2003 silmänurkastani, kun hän aloitti ensimmäisen tuntini Viita-akatemiassa. Vuokko Tolonen oli (ja on) OIKEA KIRJAILIJA ja sanataideopettaja. Minä siis en uskaltanut katsoa suoraan, mutta vilkaisin ja ajattelin, että mä haluun olla toi. En ole Vuokko vieläkään ja hyvä niin. Me kaikki olemme omia itsejämme omine vahvuuksinemme. Mutta jotain minustakin tuli. Minulle ja kurssilleni tulee usein opiskelijoita Viita-akatemiasta ”jatkohoitoon” ja joidenkin kanssa olen saanut aloittaa koko matkan alusta. Kumpikin on yhtä arvokasta. Olen halunnut olla saamani tiedon ja taidon jakajana eteenpäin myös muille parhaani mukaan. Viita-akatemian yhteydessä on mainittava toinenkin opettaja. Kullervo Järvinen toimi Viita-akatemian ensimmäisenä opettajana ja muutama vuosi ennen kuolemaansa kymmenen vuotta sitten hän perusti Remonttiryhmän, johon edelleen kuulun. Kun hän oli pohtinut minua mukaan, hän oli kysynyt kollegaltani Tiina Poutaselta, olenko aivan täysissä järjissäni vai hullu. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi hullu, kun nyt tässä olen. Oma opetusmetodini on syntynyt näiden kahden vaikutuksesta aivan omanlaisekseen. Siinä on Vuokon rakastavaa katsetta, rehtiyttä, aitoutta ja ehkä siihen on tarttunut myös murusia hänen valtavasta taidostaan paitsi kirjoittaa, lukea ja parannella tekstejä, myös nähdä ihminen. Kullervo viimeisteli minulle tehtyä hyvää olemalla äärimmäisen vaativa, opettamalla lisää editoinnista ja nostamalla vaatimuksia oman tekstin suhteen entisestään. Heidän jälkeensä akatemiassa on manttelia siirretty jo kahdesti. Niina Hakalahden kanssa olen työskennellyt yhdessä antologiassa ja tiedän hänen kanssaan työskentelyn olevan ilo. Valoisampaa ihmistä harvoin tapaa. Johanna Hulkon tunnen, mutta hänen kanssaan en ole valitettavasti työskennellyt. Hän vaikuttaa äärimmäisen kärsivälliseltä opettajalta ja on todella miellyttävä ihminen. Paljon on vettä virrannut sillan alta jo sinäkin aikana, kun Viita-akatemia on ollut minulle käsitteenä äärimmäisen rakas. Nyt katsoin esiintyessä opettajaani Vuokkoa suoraan silmiin ja näin sen saman lämmön, jolla minua jo silloin vuosia sitten kannateltiin, puskettiin ja ohjattiin. Oppimisen prosessi on pitkä ja käynnissä varmaan koko elämän ajan. Se vasta alkaa Viita-akatemian kolmen vuoden aikana ja kiihtyy, kun sille uskaltaa antaa luvan. Viita-akatemia on käynnistänyt monia merkittäviä prosesseja ja niitä ei voida laskea julkaistujen kirjojen, palkintojen tai minkään muunkaan laskettavissa olevan mukaan. Kirjoittaminen on puhetta, ajattelua ja prosesseja. Jokainen sen itselleen antanut on jo saanut kaikkein parhaimman lahjan.  Ja kun sen saa jakaa yhdessä toisten kanssa, syntyy elinikäisiä ystävyyksiä, tekstiä, ajattelua, liikettä ja joissain tapauksissa myös kirjoja. Onnea Viita-akatemia, akatemialaiset ja opettajat. Ja kiitos.

Krakova 10.-17.7. 2019

  Tämän kesän kesälomareissulle lähdettiin Krakovaan, Puolaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että Auschwitz on välttämättömyys, joka jokaisen tulisi nähdä, joten matkakohde valittiin muuten sen läheisyyden vuoksi. Korostan, ettei Auschwitz ole turistinähtävyys eikä -kohde.  Se on velka, joka jokaisella ihmisellä on muulle ihmiskunnalle siihen asti, kun siellä on käynyt. En aio purkaa tässä todennäköisesti muutoinkin pitkässä postauksessa koko matkaa. Olin Puolassa myös aineistonkeruumatkalla ja aion sen sellaisena pitää. Raapaisen nyt kuitenkin hiukan pintaa edes.     Krakovassa on toki tutustuttava vanhaan kaupunkiin, kun siellä on. Mekin tutustuimme ”pakollisiin” eli valtavaan toriin ja sillä sijaitseviin kauppahalliin ja Marian kirkkoon. Parasta sillä alueella on kuitenkin terassilla istuminen ja vaikka alueella on turistihinnat, nekään eivät päätä huimaa. Puola on euroalueen matkailijalle edullinen maa ja esimerkiksi ruokaravintolassa on vaikea tuhlata edes yrittämällä paria kymppiä enempää kahdelta hengeltä edes siellä sikakalliiilla turistialueella. Me yritimme kuitenkin raapaista edes hiukan pintaa syvemmältä, joten kävimme myös syömässä paikallisten suosimissa ravintoloissa ja käytimme paikallista kauppaa. Ydinkeskustan turistialueella kaikki puhuvat englantia, sen ulkopuolella juurikaan ei.  Reissun kiinnostavimmat tapahtumat tulivatkin näillä alueilla ja hotellihuoneessa nauratti, kun amerikkalaisen elokuvan päälle oli lisätty monotoninen selostus, jossa miespuolinen lektor kertoi sekä mies- että naispuolisten henkilöiden puheet. Eksoottista tekstityksiin tottuneen suomalaisen makuun. Kulttuurierot näkyivät myös asiakaspalvelussa: siinä, missä turistialueella kaikki on ”of course” – vastaus, johon viikon aikana sai tottua ja jota en ole ainakaan samassa mitassa kuullut missään muualla-, puolalaisten omassa marketissa vaihtorahat ja kuitin sai tylysti pöydälle samalla, kun myyjä jo viipotti pois mitään sanomatta.     Koska perheessä on teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia, oli tuliaisten tarpeessa vähän pakko tutustua paikallisiin kauppakeskuksiin. Vaikka Krakova ei varmaan ensisijaisesti ole se paikka, johon mennään ostokset mielessä, tarjolla on mm. valtava ostoskeskus, jonka kiertämiseen tarvitsisi potkulaudan vähintään, jos sellainen olisi sallittua sen pitkillä käytävillä, ja isohko Outlet myös. Toki kävimme kiertelemässä myös keskustakuvaa hallitsevan linnan ympäristössä, mutta en halunnut sisään. Turistikohteet alkoivat jo riittää ja kun matkaseuralaiseni meni katsomaan linnan pihaa, minä otin mieluummin thaihierojan avuksi totaalisen jumahtaneeseen selkääni. Sekin oli minulle ensimmäinen kerta ja täsmällisesti tunnissa hoidettiin paitsi selkä, myös kaikki muu varpaita, polvia ja sormia myöten.     Pakko sanoa, että en juurikaan välitä eläintarhoista. Luulen, että niillä on kuitenkin jonkun verran tarvetta lisääntymisohjelmineen ja harvinaisiksi käyneiden eläinten suojelussa. Siksi halusin käydä vilkaisemassa, millainen on isompi eläintarha maailmalla.  Kovasti toivoin, että tilat olisivat upeat ja eläimillä hyvä olla. Krakovan eläintarhassa pääsee kuitenkin katsomaan eläimiä aivan liian läheltä. Se johtuu siitä, että monen lajin alue tuntuu liian pieneltä. Varsinkin apinoita tuli siellä kovasti sääli. Eläintarhan jälkeen kiersimme Kazimiersin eli vanhan juutalaiskaupunginosan. Siitä on tullut varsin cool paikka ja toki siihen kannattaa historiakin mielessään tutustua. Samalla reissulla käytiin gheton jäänteitä ja holokaustin uhrien tuolimuistomerkkiä katsomassa. Kun samana päivänä vilkaistiin myös Oskar Schindlerin tehdasta, joka on tuttu Spielbergin elokuvasta monelle, tuli varmasti sinä päivänä kilometrit täyteen.         Yhtenä päivänä kävelimme myös 800 vuotta vanhalle edelleen käytössä olevalle torille Stary Kleparzille ja juutalaisten hautausmaalle, joka on vaikuttava paikka. Se toimi sodan aikana saksalaisten harjoitusampumaratana ja on paikka paikoin täysin kulkukelvoton. Hautakiviä on ammuttu rikki ja sateisena päivänä hautausmaalla oli varsin lohduton fiilis. Sekä  minun että matkaseuralaiseni kuvaan tallentui ihmishahmo, jota siinä ei kuvaa zoomatessa kuitenkaan ole. Olen täysin skeptikko, mutta aika kylmäävältä kuvien katsominen silti tuntui. Krakova on monien erilaisten lomien paikka. Jos haluaa pysytellä turistialueilla, näkemistä ja kokemista riittää. Se on luultavasti kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se on myös ristiriitainen paikka, sillä kauniiden ja vanhojen rakennusten välissä on näkyvissä paljon neuvostoaikaista karkeaa. Krakova on myös ruma kaupunki, jos osaa katsoa- ja minähän katsoin, suorastaan ahmin sitä kameran linssin kautta. Krakova on kiinnostavien kontrastien kaupunki. Kävimme parina iltana kuuntelemassa livemusiikkia kaupungilla. Sitä ainakin kesäaikana riittää ja esimerkiksi livejazzia kannattaakin Krakovassa katsastella. Osa ottamistani kuvista on häpeämättömiä salakuvia, sillä rumien rakennusten lisäksi tunnen vetoa ihmisten kuvaamiseen enemmän kuin niiden kirkkojen sinänsä. Jos kuitenkin haluaa kuvata kirkkoja, niitä on uskonnollisessa Krakovassa varmaan liki pari sataa. Juttelin torin laidalla yhtenä päivänä erään tarjoilijan kanssa. Keskusaukiolla oli menossa vanhoillisuskovaisten ylistystilaisuus, jonka tarkoitus ei jäänyt kielitaidottomaltakaan epäselväksi. Kuvaavaa oli se, että vanhan maailmanjärjestyksen palauttamiseen tarkoitetun propagandatilaisuuden etujoukoissa yleisössä tanssi 80-luvun Michael Jacksoniksi pukeutunut mies punaisessa nahkapuvussaan. I rest my case. Auschwitz ei ole turistikohde Auschwitz, sekä Auschwitz I että Auschwitz II eli Birkenaun leiri tarvitsisivat omat postauksensa. Toisaalta ne ovat kokemus, jota kirjailijankaan puutteellisilla taidoilla ei voi välittää. Jokaisen pitäisi kokea ne itse, ehkä jopa useampaan kertaan. Me emme ehtineet edes käydä jokaikisessä näyttelyssä. Oudolla tavalla kaikista vaikein katsottava oli (kaasukammion valtavan itkureaktion ja huoneen, jossa oli tonnikaupalla hiuksia, lisäksi) vitriini, jossa oli tuhansittain emaliastioita. Leirille päätyneet ihmiset ajattelivat elävänsä siellä edes jotenkin normaalia elämää ja mm. laittavansa siellä ruokaa. Se vetää hiljaiseksi. Jotenkin lohdulliselta tuntui, kun tuntematon nainen huomasi Birkenaussa auki repeytyneen kantapääni ja tarjosi wc:ssä laastaria. Se kosketti, kun koko ihminen oli näkemänsä perusteella avohaavaa. Minä olin. En voi käsittää näkemääni vieläkään. Auschwitziin ei voi mennä katsomaan turistikohdetta, […]

Kärsivällisyydestä; Nyt tarvitaan aikaa

Kun viikonloppu alkoi, huomasin olevani aivan hirvittävän väsynyt. Niin väsynyt, että nukuin todella pitkään ja harkitsin nukkuvani vielä lisää. Normaaliminä on sähisevä, liikahteleva ja energisen sininen sähköpallo. Se, joka tykyttää miljoonan sydämen voimalla joka suuntaan, tekee arkityön lisäksi kirjaa, opetuksia, urheilee, keskustelee, hoitaa muidenkin asiat, siivoaa komerot ja laulaa sen tehdessään. Kun aloin miettiä, missä vika, se oli siinä u-sanassa. Normaaliminä urheili lähes päivittäin Lintutarhan aloittamiseen asti. Se pikkuinen energiapallo ei väsynyt siihen, vaan pikemminkin sai energiansa treenistä. Kun aloitin Lintutarhan kirjoittamisen, en enää uusinut salikorttiani vaan pikemminkin vaatekomeron sisältöä. Voin reilusti sanoa, että aika paljon isompiin. Ihmisen pitää sallia itselleen ja päälleen myös lepoa. Sitä, että en nuku tällä hetkellä kunnolla ei kuitenkaan ratkaise mikään muu kuin se, että laitan selkäni kuntoon. Ja kun se on kunnossa, nukun paremmin. Ehkä romaanin kirjoittaminen ei siitä ainakaan hankaloidu.   Siitä minun pitikin kirjoittaa. Se ei nimittäin ole ollut elämäni helpoin käsikirjoitus, tämä, syntymässä oleva. Se on ollut elämäni vaikein. Itse asiassa, olen ensimmäistä kertaa elämässäni vakavissaan kyseenalaistanut, jaksanko tämän matkan loppuun. Tarinassa on kuitenkin valtavasti imua. Niin paljon, että minä haluan tehdä sen. Vaikka olen kyseenalaistanut ja vaikka se on edelleen aivan valtavan kesken. Syksyllä minulta ei vielä tule kirjaa. Katsotaan. Se on valmis sitten joskus. Uskon ja luulen, että sen imu säilyy lukijalle asti, sitten kun sen aika joskus on. On jaksettava odottaa, kirjailijankin. Sinä, lukijani: en ole unohtanut sinua.

Paperinohut ja valkoinen

Kun kaikki pitäisi ottaa alas hyllyistään ja järjestää uudella tavalla. Etsiä järjestystä. Kun olen paperinohut ja valkoinen ja valokopio. Kun avoimesta parvekkeenovesta tulee ensimmäinen viima hikiselle iholle, joka on ansaittu juoksemalla kulmia ja taas kadunkulmia. Kun tekisi mieli heittää käsikirjoitus parvekkeelta ja unohtaa se kaikki. Kun tarina tarrautuu hihaan ja roikkuu. Kun kaikki puhe on huutoa ja niin hiljaista, ettei siitä saa selvää. Kun väreet ja laineet eivät purjehdi ohi vaan hyökyvät päälle. Kun joku sanoo, että lopeta toivominen ja odota liian pitkään. Kun olen kirjoittanut ihan turhaan ja odottanut vastausta, josta ei tule hyvä mieli. Kun olen unohtanut helteen ja saanut ystävältä kaksi paria tarpeeksi kuluneita lapasia. Kun olen siivonnut kaikki kaappini, imuroinut eteisen ja todennut, etten jaksa enempää. Kun olen todennut, että vihaan kaikkea kirjoittamisen ohi. Kun olen pettynyt ja pettynyt uudelleen ja en osaa surra ja siksi suru surraa kurkussa ja niskan lihaksissa ja vatsassa ja kyljissä. Kun on häpeä. Minä saan sinusta vieläkin lohtua. Varsinkin silloin kun et sano mitään. Varsinkin, kun et yritä lohduttaa vaan viet minut kävelemään rauhallisemmin kuin itse menisin. Kun haet unohtuneen puhelimeni ja puhut tavallisia asioita. Ei se aina riitä, joskus on jonkun oltava surullinen. Joskus on minun vuoroni. Mutta pääasia, että et yritä ja se riittää.

Helsingin kirjamessut 2017

Torstaina tuli tehtyä sitten se kirjamessukeikkakin. Minulla oli kaksi esiintymistä, toinen esikoiskirjojen esittelyssä Aleksis Kivi- lavalla ja toinen Miespoliisi, teini-ikäinen tyttö ja ylitetty raja -keskustelussa Mika Waltari-lavalla. Tuohon esikoiskirjailija-esittelyyn kelpasin siis siksi mukaan, että Lintutarha on paitsi kolmas kirjani myös esikoisromaanini. Gummerukselle on pakko sanoa kiitokset nyt messupäivän sujumisesta erinomaisesti, nälkä tai jano ei ehtinyt tulla missään välissä, kustannustoimittaja ehti kuuntelemaan kaikkien esityksiä ja järjestelyt nyt kerta kaikkiaan sujuvat siellä erinomaisesti aina- minut, joka onnistun eksymään yksin kävellessäni yhdenkin kadunkulman matkalla huolehdittiin messupäivän jälkeen myös asemalle seuralaisen kera, jotta osuisin oikeaan junaan… Esiintymiset menivät mielestäni oikein hyvin ja olen vuosien varrella rutinoitunut haastateltavaksi edes sen verran, että saan suuni auki, kun kysytään. Kotimatkalla sattui sitten se reissun ainoa kommellus, sillä tottumattomana junamatkailijana en tajunnut junaan sisään astuessani siinä olevan oikeastaan kaksi junaa yhdessä. Menin siis sisään väärästä vaunusta tarkoituksenani kävellä junan sisällä omaan vaunuuni, mikä ei sitten onnistunutkaan koska junanvaunut seitsemästä eteenpäin olivat eri junaa kuin vaunut 1-6 joissa minun olisi siis pitänyt olla. Seiskasta ei siis päässytkään kuutoseen muutoin kuin juoksemalla junan vierellä Tikkurilassa pieni spurtti toisen eksyneen lampaan perässä. Lopulta olin kuitenkin oikeassa junassa tyytyväisenä. Sitten se kolahti: minä en ollut ehtinyt ostaa ainuttakaan kirjaa!

Onko kirjailijalla merkitystä?

Kuulun Facebookissa useisiin kirjoittamiseen, lukemiseen ja kirjoittamisenohjaamiseen liittyviin ryhmiin. Viime viikolla huomioni kiinnitti erään ryhmän ilmoitus, jossa kutsuttiin ryhmän jäseniä tapaamaan ryhmässä ”ihka aitoa, kutkuttavan jännittävää” kirjailijaa. Asiassahan ei sinänsä ole mitään pahaa. Itsekin pidän lukijatapaamisista ja -kontakteista, jotka sosiaalinen media mahdollistaa entistä mutkattomammin. On ihanaa saada teiltä lukijoilta viestejä ja käydä kanssanne keskustelua. Minua alkoi vain vaivaamaan asia, joka on noussut ajatuksiin entistä useammin viime aikoina. Onko kirjailija ihan oikeasti tässä se merkityksellinen asia?  Kirjoitin mielestäni ihan nätin kommentin aiheesta keskustelun alle. ”Tämä tuntuu vähän hassulta ja vähän väärään asiaan keskittymiseltä: minulle lukijana tärkeää on kirja ja jos nyt hiukankin kiinnostun kirjailijasta sen takana se tapahtuu kirja edellä.”  Ja:  ”Kirjailijana  ajattelen, että hypetys kirjailijoiden ympärillä olisi syytä lopettaa. Tämänkin olisi voinut hoitaa siten, että kysy kirjailija siltä ja siltä hänen romaanistaan xx. ” En siis kritisoi kontakteja lukijan ja kirjailijan välillä sinänsä lainkaan. Sosiaalinen media ja esimerkiksi kirjamessut ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja. Mutta sanataideohjaajana ja alalle pyrkiviä ihmisiä paljon tapaavana olen kiinnittänyt huomiota yhteen asiaan (joka on ollut myös itselleni aikoinaan paitsi suuri kipupiste myös este kirjailijanuralle): kirjailijuuden ympärillä hehkuu kuumottava halo. Sellaiseksi halutaan, kipeästi. Ja kun halutaan, fokus kääntyy itse tekstistä ja sen kehittämisestä siihen, kuinka hienoa olisi olla kirjailija. Olen itse kuullut esikoisteokseni julkaisun jälkeen, kuinka en saa ikinä enää valittaa mistään kirjoittamiseen liittyvästä, sillä olen nyt KIRJAILIJA. Sanalla on valtaisa painoarvo. Hyvä kysymys kuuluu, miksi. Kyse ei ole siitä, että en arvostaisi kohdalleni osunutta onnea. Kyse on siitä, että minusta olisi kivaa, jos maailma toimisi siten, että kirja on tärkeä, kirjailija sinänsä ei. Ehkä minunkin pitäisi vain alistua siihen, miten asiat ovat. Hyvä teksti ei riitä. Tarvitaan lumoava persoona, huomattava tukka, syömishäiriö, alkoholiongelma, masennus tai vähintään kiinnostava parisuhdekuvio. Tarvitaan kirjailija. Totta kai suututin kommentillani jonkun, vaikka sehän tarkoitukseni ei ollut. Tarkoitukseni oli kysyä, eikö fokuksen pitäisi olla kirjoissa? Kun se syömishäiriökin on vielä kehittämättä.

Väsy, väsy västäräkki

Kello on tätä aloittaessani 0.14  ja silmäkulmassa ei ole häivähdystäkään unista. Aloitin tänään luovan kirjoittamisen kurssiopetuksen kesätauon jälkeen ja nyt mieli käy kierroksilla, kun tykkään siitä niin kovasti. Mulla oli aiemmin vain yksi iso työhaave ja se oli kirjoittaminen. Opetustöissä vietetyt vuodet ovat opettaneet, että rakastan opettamista yhtä lailla. Se tosin vaatii tuekseen sen, että kirjoitan itsekin, muuten tuntisin kumisevani tyhjänä. Omituista on, että vaikka ihmisten kanssa toimiminen, sosiaalinen kontakti, kuluttaa kaltaistani  näennäis-ekstroverttia, jonka sisällä piileskelee pieni introvertti, niin opetustyössä akkuni latautuvat.  Nyt minä sitten istun tässä, olen onnellinen upeasta ryhmästä, jota minulla on onni opettaa ja haluan, no, kirjoittaa romaania, tehdä kaikki listalla olevat kerääntyneet rästityöt, siivota kodin ja käytännössä tehdä mitä tahansa, paitsi käydä nukkumaan. Joka minun olisi pakko tehdä, koska huomenna ne hommat on kuitenkin pakko tehdä. Huomenna valun sängystä kuin spagetti lautasen reunalta. Minussa on suunnilleen saman verran energiaa kuin juuri kalautetussa lahnassa, jos en nuku kunnolla. Kunnolla nukkuminen tarkoittaa osaltani noin kahta kolmen tunnin pätkää ja tunnin päiväunia, siis hyvänä yönä. Luin joskus, että tämän tyyppisellä nukkumisella on nimikin (en muista, mikä) ja että sellaista harrastavat superlahjakkaat ja -älykkäät tyypit. Luovat tyypit, taiteilijat. Tällä tavoin nukkuminen tekee minusta suunnilleen yhtä älykkään kuin se spagettirihma on. ”Pidä huolta siitä, että nukut, syöt ja liikut tarpeeksi, minä sanon oppilailleni. ”Toimiva keho on työvälineesi. ” Ping. Aamuneljältä käsissäni on idea, jonka vuoksi avaan olohuoneeseen vievän liukuoven silmät suljettuina, haparoin pimeässä koneen luo ja käynnistän sen. ”En usko taiteilijamyytteihin, kirjailijan työ on arkista tekemistä”, sanon haastattelussa. Aamulla, kun olen nukkunut kolme tuntia ja vartin sohvalla läppäri sylissäni kuin rakastettu lapsi. Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin sanon. Ehdotan kauniisti.