Torstaina tuli tehtyä sitten se kirjamessukeikkakin. Minulla oli kaksi esiintymistä, toinen esikoiskirjojen esittelyssä Aleksis Kivi- lavalla ja toinen Miespoliisi, teini-ikäinen tyttö ja ylitetty raja -keskustelussa Mika Waltari-lavalla. Tuohon esikoiskirjailija-esittelyyn kelpasin siis siksi mukaan, että Lintutarha on paitsi kolmas kirjani myös esikoisromaanini. Gummerukselle on pakko sanoa kiitokset nyt messupäivän sujumisesta erinomaisesti, nälkä tai jano ei ehtinyt tulla missään välissä, kustannustoimittaja ehti kuuntelemaan kaikkien esityksiä ja järjestelyt nyt kerta kaikkiaan sujuvat siellä erinomaisesti aina- minut, joka onnistun eksymään yksin kävellessäni yhdenkin kadunkulman matkalla huolehdittiin messupäivän jälkeen myös asemalle seuralaisen kera, jotta osuisin oikeaan junaan… Esiintymiset menivät mielestäni oikein hyvin ja olen vuosien varrella rutinoitunut haastateltavaksi edes sen verran, että saan suuni auki, kun kysytään. Kotimatkalla sattui sitten se reissun ainoa kommellus, sillä tottumattomana junamatkailijana en tajunnut junaan sisään astuessani siinä olevan oikeastaan kaksi junaa yhdessä. Menin siis sisään väärästä vaunusta tarkoituksenani kävellä junan sisällä omaan vaunuuni, mikä ei sitten onnistunutkaan koska junanvaunut seitsemästä eteenpäin olivat eri junaa kuin vaunut 1-6 joissa minun olisi siis pitänyt olla. Seiskasta ei siis päässytkään kuutoseen muutoin kuin juoksemalla junan vierellä Tikkurilassa pieni spurtti toisen eksyneen lampaan perässä. Lopulta olin kuitenkin oikeassa junassa tyytyväisenä. Sitten se kolahti: minä en ollut ehtinyt ostaa ainuttakaan kirjaa!
kirjat
Onko kirjailijalla merkitystä?
Kuulun Facebookissa useisiin kirjoittamiseen, lukemiseen ja kirjoittamisenohjaamiseen liittyviin ryhmiin. Viime viikolla huomioni kiinnitti erään ryhmän ilmoitus, jossa kutsuttiin ryhmän jäseniä tapaamaan ryhmässä ”ihka aitoa, kutkuttavan jännittävää” kirjailijaa. Asiassahan ei sinänsä ole mitään pahaa. Itsekin pidän lukijatapaamisista ja -kontakteista, jotka sosiaalinen media mahdollistaa entistä mutkattomammin. On ihanaa saada teiltä lukijoilta viestejä ja käydä kanssanne keskustelua. Minua alkoi vain vaivaamaan asia, joka on noussut ajatuksiin entistä useammin viime aikoina. Onko kirjailija ihan oikeasti tässä se merkityksellinen asia? Kirjoitin mielestäni ihan nätin kommentin aiheesta keskustelun alle. ”Tämä tuntuu vähän hassulta ja vähän väärään asiaan keskittymiseltä: minulle lukijana tärkeää on kirja ja jos nyt hiukankin kiinnostun kirjailijasta sen takana se tapahtuu kirja edellä.” Ja: ”Kirjailijana ajattelen, että hypetys kirjailijoiden ympärillä olisi syytä lopettaa. Tämänkin olisi voinut hoitaa siten, että kysy kirjailija siltä ja siltä hänen romaanistaan xx. ” En siis kritisoi kontakteja lukijan ja kirjailijan välillä sinänsä lainkaan. Sosiaalinen media ja esimerkiksi kirjamessut ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja. Mutta sanataideohjaajana ja alalle pyrkiviä ihmisiä paljon tapaavana olen kiinnittänyt huomiota yhteen asiaan (joka on ollut myös itselleni aikoinaan paitsi suuri kipupiste myös este kirjailijanuralle): kirjailijuuden ympärillä hehkuu kuumottava halo. Sellaiseksi halutaan, kipeästi. Ja kun halutaan, fokus kääntyy itse tekstistä ja sen kehittämisestä siihen, kuinka hienoa olisi olla kirjailija. Olen itse kuullut esikoisteokseni julkaisun jälkeen, kuinka en saa ikinä enää valittaa mistään kirjoittamiseen liittyvästä, sillä olen nyt KIRJAILIJA. Sanalla on valtaisa painoarvo. Hyvä kysymys kuuluu, miksi. Kyse ei ole siitä, että en arvostaisi kohdalleni osunutta onnea. Kyse on siitä, että minusta olisi kivaa, jos maailma toimisi siten, että kirja on tärkeä, kirjailija sinänsä ei. Ehkä minunkin pitäisi vain alistua siihen, miten asiat ovat. Hyvä teksti ei riitä. Tarvitaan lumoava persoona, huomattava tukka, syömishäiriö, alkoholiongelma, masennus tai vähintään kiinnostava parisuhdekuvio. Tarvitaan kirjailija. Totta kai suututin kommentillani jonkun, vaikka sehän tarkoitukseni ei ollut. Tarkoitukseni oli kysyä, eikö fokuksen pitäisi olla kirjoissa? Kun se syömishäiriökin on vielä kehittämättä.
Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä
No niin, kirjalaatikko on haettu postista. Lapsivuodemasennus kirja sylissä on koettu ja ohitettu. Ensimmäiset kritiikit on saatu ja myös luettu posket punastellen, sillä itsensä tirkistely ei ole kovin helppoa. Ne kun ovat olleet hyvinkin ystävällisiä ja myötämielisiä. Kirjaa on käyty katsomassa kirjakaupoissa ja todettu sen olevan siellä (ja kyllä, teen tätä vieläkin, koska muuten en usko ollenkaan. ) Kolmannen kirjan kohdalla. Ja varmaan lopun ikääni. Julkkarit on vietetty ja kukat ovat kuihtuneet. Olen kirjoittanut omistuskirjoituksia. Jotain on tästä kirjasyksystä vielä jäljelläkin, paljonkin. Mutta sen verran siitä on jo mennyt, että tunnen kirjan olevan maailmassa ja olemassa. Olen aloittanut uuden kirjan. Ja aloittanut sen uudestaan. Tämän lauseen voisi toistaa pari kertaa, ja pari kertaa vielä. Se on osa tavallista prosessiani, että aloitan sen monta kertaa vielä. Ylihuomenna aloitan opettamisen, kirjoittajaryhmä starttaa syksynsä. Sitten ei ole kesä enää. Sillä tapaa tämä oli erilainen syksy, että minä, joka säntään elokuun ensimmäisenä puistoon paniikissa paljasjaloin, koska tajuan kesän loppuvan, en edes huomannut sitä päivää tänä vuonna. Se jäi kirjan ilmestymisen jalkoihin ja jotenkin hoipuin sen yli. Olen varsa enkä edes huomaa sitä. Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä se ei enää ime ydinmehuja minusta vaan on jossain toisaalla. Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä, joku kysyy netissä miten te muut oikein pärjäätte sen kanssa, että näytätte itsenne, ja minä katson hölmistyneenä sanoja edessäni ja mietin, että jos, ja nimenomaan jos jotain paljastaa, onko joku muukin tapa. Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä, minua ei satu, jos joku ei tykkää, mutta ilahdun kyllä jos tykkää. Asun nyt paikassa jossa elo-syyskuussa ei murskaa tonnikaupalla kotiloita joka kerta astuessaan kadulle talon taakse. Siellä on nyt öisinkin valoja ja Subway. Eilen tai oliko se toissapäivänä talon edestä ajoi loputon letka moottoripyöriä. Nämä äänet eivät voi olla vaikuttamatta siihen mitä seuraavaksi kirjoitan, sanon tai teen. En voi joka kerran kirjojen välissä muuttaa, mutta jos voisin, tekisin sen epäröimättä. Mutta kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä, maisema vaihtuu silti.
Muisti, kieli, hämmennys
Minulta kysyttiin tänään, millaista on kirjoittaa romaani nyt, kun on kirjoittanut aiemmin runoja. Mietin, sisältyykö tähän jokin arvotus näiden välillä ja jos, minkälainen. Kieli on aina ollut merkittävä asia minulle. Itse asiassa, kun ajattelee sitä, millä tavoin muistot tallentuvat tietoiseen muistiin, kieli on tärkeä asia jokaiselle, ajattelipa sitä tai ei. Kieli on muisti. Muisti on valhe. Juuri tästä Lintutarhassakin on hyvin pitkälle kyse. Oma suhteeni muistiin on tikkuinen, en olisi koskaan aloittanut kirjoittamista ilman, että minulla olisi ollut niin huono muisti. Olen kasvosokea, unohdan nimet ja valtaosan sellaisista tapahtumista, joissa on paljon ihmisiä (tai ylipäätään ihmisiä) vietän hämmennyksen vallassa- olenko tavannut tämän ihmisen aiemmin? Missä? Kuka hän on? Olenkin opetellut sanomaan heti alussa, tavattaessa: ”anteeksi, olen kasvosokea. Kun käännyn, unohdan kasvosi. Voisitko ensi kerralla tavattaessa, oli se sitten ensi viikolla, ensi kuussa tai vartin päästä kertoa, kuka olet. Kiitos. ” Kun lapsena tämä ja moni muukin asia oli sanaton, käännyin kielen ja kielen tallentavan taipumuksen pariin. Lyriikan kieli oli ensimmäinen kieleni, se, joka tallensi sekä kokemuksen että siihen liittyvän tunnemuiston. Tämä lapsuuteen liittyvä muisto on huima. Rakastuin kirjoittamiseen heti. Rakastin kirjoja. Silti jo varhain kirjoittamiseni erkani itsestä kirjoittamisesta. Kirjoittamisesta tuli erillinen saareke, joka pikemminkin ahmii ja syö kaiken oikeasta elämästäni, käyttää sen ravintona fiktiolle, kuin pyrkii tallentamaan sitä. Fiktio ei ole enää uskollista todellisuudelle. Tämän kysymyksen kanssa olen jo joutunut vastakkain. Kuinka paljon kirjoitat itsestäsi? Vastaus on: en yhtään. Vaikka yhä opettelen muistamaan kirjani eivät kerro minusta. Eivät edes fiktiivisestä minusta. (Kyllä, fiktiivisiä minuja on. Ne kävelevät kadulla samalla kuin kertojanääni selostaa, mitä he tekevät. Muisti.) Ne kertovat kaiken minusta, mutta eivät sillä tasolla kuin tulkinta tässä tarkoittaa. Ne kertovat, että olen housut kintuissa lopun elämääni, että tunne ja muisti ovat aina paljaana ekspositiolle. Valehtele tapahtumissa niin paljon kuin haluat, tunteessa ole rehellinen. Minusta on aina vaikeaa vastata kysymyksiin siitä, miten kirjani ovat syntyneet. Ne ovat syöneet prosessinsa aikana kaiken ympäriltäni. Jos puhun kanssasi, revin ripset silmistäsi. Mutta en siten, kuin luulet. En silloin, kun huomaat. Itseäsi et tunnista, koska fiktio voittaa aina. Suhteeni kieleen ei ole muuttunut genren myötä. Miltä siis tuntuu kirjoittaa romaani muutaman runokirjan jälkeen? Siltä, että en vieläkään muista. Tarina pakotti itsensä luokseni, päätti tulla kirjoitetuksi. Menin siihen kieli edellä, maistoin ja jäin kiinni kuin jäiseen metalliin. Olen toki varautunut kysymyksiin, mutta vastaukset saattavat muuttua. On luultavaakin, että ne liikahtelevat samalla, kun muistan lisää. Minusta tuntui hyvältä kirjoittaa romaani runokirjojen jälkeen, koska kieli oli yhä minussa ja muisti koko ajan lisää. Se ei genren muuttuessa muutu. Kirjoittaminen tuntuu yhä merkittävältä tapahtumalta, toistojen määrällä on väliä.
Kirja on valmis!
Siinä ne nyt ovat. Ensin pöydällä ja tarpeeksi (vaikka en tiedä, mikä on tarpeeksi!) hypisteltyäni, hyllyn päällä. Pitkä, kaunis mustavalkoinen rivi. Parin vuoden työn ja pitkän odottelun tulos. Sain tänään Lintutarhan tekijänkappaleet käsiini. Huomenna sitä saattaa saada jo kaupoista, ainakin Tulenkantajien kirjakaupan ja Suomalaisen tiedoissa näin lukee. Toivottavasti löydätte kirjan. Ennen kymmenen kilon laatikon kotiin kantamista istuin autossa ja itkin. Vaikka kirjoittaminen on parasta maailmassa, on hyvä saada joskus jotakin valmiiksikin. Sanon tämän joka kerta: en tiedä, koska tähän tottuu. Ja että jos joskus maailmassa totun tähän, en tiedä, mitä järkeä kirjojeni julkaisemisessa enää olisi. Parasta, että en totu. Tiedän sen jo, että tämä on lyhyt vartti elämästäni, jopa kirjailijaelämästäni. Juhla, jollaisia tulee harvoin ja niitä vietetään pitkien teiden päässä. Mutta mitäpä siitä, sillä jos elämää ja vuosia riittää, niitä tulee aina joskus, ja sellainen on nyt. Katselen nyt tätä kirjoittaessani kirjapinoani. Se sijaitsee kirjahyllyni päällä, makuuhuoneen liian alhaalla roikkuvan lampun takana. Huomenna on lapseni täysi-ikäistymisen päivä. Kun hän oli pieni, ajattelin aina, että kirjoitan itselleni tärkeän kirjan ennen kuin hän on aikuinen. Olen tehnyt sen nyt kolmesti, ja nyt ensimmäinen romaanini tuli kotiin päivää ennen hänen täysi-ikäistymistään. Kaupoissa se on hänen juhlapäivänään. Joka on, tottakai, juhlapäivä myös minulle. Tänä vuonna kaksinkertaisesti. Tarjoan hänelle (ja itselleni) huomenna lasin kuohuvaa. Kippis!
Mitä lukisin?
Suunnittelen lähtöä torstaiksi kustantajan kukanpäivän tilaisuuteen, matkalla olisi mahdollisuus lukea jotakin. ”Lukupino” on tällä hetkellä kahden puolikorkean hyllyn korkuinen ja vie olohuoneesta varsin näkyvän tilan. Kirjoittaessani joudun vähän valikoimaan, millaisen kirjan kaverikseni kulloinkin valitsen. On nimittäin olemassa erilaisia kirjoja erilaisiin tarkoituksiin. Valitessaan kirjan valitsee maailman, johon pääsee tai pahimmassa tapauksessa joutuu. Pidän joidenkin kirjojen kohdalla pienen tauon omasta kirjoittamisesta- ja on kirjoja, joita en pääse loppuun, koska nautiskelen kirjaa edestakaisin lukien. Ja sitten on niitä, joita en koskaan lue uudelleen. Joku kyseli hiljan, mikä kirja on ollut niin huono, että sen olisi jättänyt kesken. Niitä on niin vähän, että en edes muista niitä. Mutta minulla on elämässäni myös sellaisia kirjoja, jotka ovat niin hyviä, etten voi lukea niitä uudelleen. Tiedän. Olen vissiin vähän outo. Mutta tiedättekö, siihen liittyy sellainen pelko, että kirja ei olekaan uudelleen yhtä hyvä. Se menisi siitä pilalle. Sovin äsken kesälle yhden runokeikan vielä. Olen tietyllä tapaa entinen runoilija, identifioin itseni kyllä sellaiseksi varmaan lopun ikää mutta olen huomannut, että en ole kirjoittanut runoja enää aikoihin. Uusi romaani sen sijaan etenee hyvin, pääsin juuri liuskan 49 loppuun. Mutta runotilanne on nyt sillä tapaa huono, että joudun kirjoittamaan esityksen alusta loppuun, vanhan lukeminen ei tunnu nyt yhtään hyvältä. Sain myös hyviä uutisia rahoitukseen liittyen ja siitä johtuen olen viime päivät kellunut hyvissä fiiliksissä- kummasti saa puhtia työhönkin, kun ei tarvitse huolehtia turhanpäiväisestä. Nämä ovat tietysti hetkellisiä hengähdystaukoja ja taistelu jatkuu aikanaan, mutta nyt on hetken aikaa asiat hyvin. Torstain reissu antaa kirjoittamiseen nyt hyvinkin tarpeellisen tauon. Mutta se kirja…hyvä matkakirja on tarpeeksi paksu, jotta se riittää viideksi tunniksi, mutta tarpeeksi ohut, jotta sitä jaksaa kantaa mukana. Tarpeeksi vetävä, jotta se yksin riittää, mutta sellainen, jonka takia ei unohdu Kampin kauppakeskukseen lukemaan. Ja jos sen hukkaa, niin siitähän sitten poru syntyy. Oikeasti minua vähän jännittää aina mennä kaikkiin tilaisuuksiin. Ehkä on helpompaa valita kirjaa, vaatteita ja sen sellaista kuin oikeasti kuvitella itsensä siellä. Vaikka olen siellä sitten siksi, että Lintutarhan julkaisuun on alle 80 päivää (iik) ja on niin hyvä saada asioita valmiiksi. Kävin katsomassa kirjastojen sivuja ja toden totta, kirjasta on jo olemassa varauksiakin. Kirja on kaupoissa 3.8. ja sitä ennen on tämä (tänään alkanut?) juhlien kesä. Nyt kirjoitan vielä ehkä puoli liuskaa ja menen sitten nukkumaan. Ehdin vielä valita kirjan matkaani varten tulevalla viikolla. Ehdin kirjoittaa. Kaikki on niin hyvin. Lämpötila nousee.
Itsepäiset romaanihenkilöt
Kirjailijan arkea on se, että kun edellinen kirja on vasta vaiheessa, onkin jo aika aloittaa myös uusi. Tällä hetkellä taistelen uuden käsikirjoituksen aikatasojen kanssa, niitä on monta ja niiden järjestykseen saaminen ei ole täysin ongelmatonta. Uusi käsikirjoitus tuottaa myös uskomatonta iloa: tässä sitä mennään taas. Aloittaminen, kun sen saa kerran aikaiseksi, saa unohtamaan ulkokirjalliset asiat. Tässä vaiheessa uuden käsikirjoituksen valmistuminen on niin kaukana, ettei sitä oikeastaan hahmota lainkaan. Se antaa tietynlaista vapautta kirjoittamiseen ja olemiseen. Hetkeksi, mutta onneksi (ainakin tämä) kirjailija osaa huijata itseään- tässä vaiheessa käsikirjoitus on täysin omani, vain minua varten ja kaikki mahdollisuudet ovat joidenkin kymmenien liuskojen kohdalla vielä olemassa. Voisikin sanoa, että työn alla oleva keskeneräinen kirja sisältää kaiken potentiaalin täydelliseen kirjaan. Sellaista siitä ei koskaan tule. Mutta kun kirja on vasta ajatus päässäni, potentiaali siihen on. Joskus apuraha-anomusta kirjoittaessaan sen hoksaa myös ongelmaksi. Kun kirja on vielä kirjoittamatta, se on suuri kysymysmerkki kirjoittajalleenkin. Ei voi tietää, millainen kirja siitä tulee. Edessä vilkkuu apurahahakemuksen kursori lomakkeen kohdassa, johon vasta syntymässä olevan ominaisuuden tulisi kyetä litteroimaan joksikin järkeväksi kokonaisuudeksi. Siinä kirjailijaparka sitten istuu ja yrittää vakuuttaa, että hyvä tästä tulee. Olen nyt kolmesti onnistunut kirjoittamaan mielestäni ihan mainion kirjan. Mutta onko siitä tullut se kirja, joka mielessäni häämötti silloin ihan aluksi? Ei. Valmiiseen kirjaan vaikuttaa niin moni asia, eikä vähimpänä se, että kirjan henkilöt tapaavat olla aika itsepäisiä. Olen suunnitellut tapahtumat, pohjustanut ne käsikirjoituksessa, kuljettanut henkilöitä uskollisesti tapahtumaketjun eri vaiheissa. Sitten tulee se kohta, jonka olen suunnitellut pitkälle etukäteen. Romaanihenkilö katsoo kohtaloaan pää vinossa, vähän arvosteleva ilme kasvoillaan ja sanoo ei. Luuletko sinä todella, että se menee noin? Ei muuten mene. Ja lopulta minun on tunnustettava, että ei menekään. Se menee jotenkin ihan toisin. Myös kustannustoimittajalla saattaa olla jotakin sanottavaa. Onneksi on, sillä omalle tekstilleen tulee ajan kanssa täysin sokeaksi. Siinä voi käydä niin, että junarata pohjoisesta Tampereelle kulkeekin yhtäkkiä Hämeenlinnan kautta ja päähenkilön päähän kasvaa kolmessa päivässä pitkät hiukset. Ei välttämättä käy, mutta niin voi käydä. Pää kehittää myös yhteyksiä, joita ei itse aluksi huomaa. Kaksi henkilöä pyrkiikin yhdeksi, johonkin muodostuu aukko, johon tarina määrittelee raamit. Sata liuskaa on se raja, johon päästyäni alan ihmetellä. Tarina joko kantaa tai ei kanna. On hyvä olla kirjoittamisen rutiineita. Minun piti aloittaa tänään, antaa itselleni jälleen määritelty työaika, johon pyrin vähintään viitenä päivänä viikossa. Migreeni päätti kuitenkin toisin, joten sen aika onkin huomenna. On varmasti rutinoituneempiakin kirjoittajia kuin minä, sellaisia, jotka pystyvät jo alussa määrittelemään juonen insinöörintarkasti. Kadehdin hiukan sellaisia, en halua pitää taiteilijamyyttejä pystyssä kun sanon, että itse en siihen taida koskaan pystyä. Se vaatii sitten useampia kierroksia kuin insinöörintarkalla, jolla homma on jo ensimmäisellä kierroksella aika hyvin suunniteltu. Mutta itsepäiset mielikuvituskaverini toimivat ainakin vielä vähän toisin. Nyt olen ainakin taas muutamia kuukausia täysin vapaa kirjailija. Se vapaus on kuitenkin fiktiivistä, koska se vapaus pysyy vain kirjoittamalla lisää. Se on kuudesta kahdeksaan tunnin työpäivien säännöllistä työaikaa vaativaa vapautta, vähintään parin liuskan päivätahdin rytmittämää vapautta. En ole koskaan ollut yhtä kiitollinen mistään kuin siitä, että olen näin sidoksissa työn tekemiseen. Itsepäiset romaanihenkilöt, tervetuloa elämääni. Hauska tutustua.
Kirjasuhteen päättyminen
Lähetin käsikirjoituksen matkaan kuin ystävän, jonka alituiseen yöpymiseen fiktiivisellä kesämökilläni olen jo hiukan kyllästynyt. Tiedättehän, se on kiva, mutta aika aikaa kutakin. Kirjoitin Facebookiin ajatuksen, joka oikeastaan vain livahti sinne lupaa kysymättä: ”Kirjasta taisi tulla hyvä”. Mutta ei kai näin saa omastaan sanoa, pitää vähän nolostella ja sanoa, että ihan ok kai siitä tuli. Minulla oli tämän kirjan kanssa kolme vuotta intiimit välit. Se jakoi ne vuodet tilan vuoteessani, söi päivällispöydässäni (tai tarkemmin ottaen: hätäisiä välipaloja sohvalla, nopeita voileipiä kävellen kun piti palata koneelle tai juosta opettamaan, käytännössä mitä tahansa paitsi pitkiä päivällisiä pöydässä) ja se häiritsi minua suihkussa, kun sain juuri shampoon päähäni. Se häiritsi suhteitani muihin kirjoihin. Juuri, kun välini alkoivat lämmetä jonkun muun kirjan kanssa, se tunki väliin ja muistutti, että minä kuulun ainoastaan sille enkä kenellekään muulle. Että minä olen hänen muulinsa, tätä tekstiä tässä näin minun kuuluu kantaa. Se ei ollut mukava tyyppi. Sen ajatukset olivat monta kertaa äärimmäisen ärsyttäviä, häiritseviä, julmia ja töykeitä. Se piti ajatuksiaan kaikista tärkeimpinä ja töytäisi ne kaiken muun ajattelun tielle. Nyt se sitten lähti ja minulla on sitä ikävä. Näen sitä kyllä vielä, mutta se ei asu enää kanssani, se tulee kylään ensin oikovedoksena ja sitten kansissa, näyttää nätiltä ja vähän vieraalta, ihan kuin sillä olisi uusi takki tai kampaus. Minulla on kyllä jo jokin, josta olen hiukan kiinnostunut, mutta minun pitää odottaa, että tämä kirja jättää minut kokonaan. Minun pitää olla vähän surullinen ja vähän onnellinen siitä, että kolmen vuoden suhde on ohi ja asunnossa ihan pikkuisen kaikuu. Ei, ei surullinen, vähän haikea ja sininen vain. Mutta nyt minulla on aikaa miehelleni ja perheelleni, kunnes seuraava kirja ryöstää pienen osan minusta, aluksi. Kunnes pikkusormi ei enää riitä. Eikä se koskaan riitä. Onneksi, sillä innostuminen, mukaan tempautuminen, on osa kirjallisuuden lumoa. Ja onneksi kirjailijakin saa toisinaan osansa siitä.