työtapahtumat

Kirjoittajakoulutusta kolmenkymmenen vuoden ajan- Viita-akatemia 30 vuotta

Sampolan kirjastossa juhlittiin tänään (tai tätä julkaistaessa jo eilen) Viita-akatemian kolmeakymmentä vuotta. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuorot niin Kirjasto- ja kansalaisopistotoimen johtaja Pirkko Lindbergiltä, dosentti Pertti Timoselta, akatemiassa opettavalta Johanna Hulkolta ja lasten- ja nuorten sanataidekoulussa opettavalta Minttu Tervalharjultakin sekä Viita-akatemiassa opiskelevilta ja jo sen päätökseen saattaneilta. Minulla on syksyllä 2003 kolme haavetta. Halusin olla kirjailija, sanataideopettaja ja töissä siinä lehdessä, jossa nyt päätoimittajana työskentelen. Välillisesti Viita-akatemia mahdollisti nämä kaikki kolme haavetta, joten nyt kuusitoista vuotta myöhemmin olen kaikkea sitä, mitä en uskaltanut silloin kuin haaveilla. Viita-akatemiassa opin kaiken sen, mitä nuoren naisen innolla sain vain ikinä siitä irti. Tilaisuudessa katselin varsinkin erään rakkaan ihmisen kasvoja, kun tuli vuoroni nousta lavalle. Samaa ihmistä vilkaisin syksyllä 2003 silmänurkastani, kun hän aloitti ensimmäisen tuntini Viita-akatemiassa. Vuokko Tolonen oli (ja on) OIKEA KIRJAILIJA ja sanataideopettaja. Minä siis en uskaltanut katsoa suoraan, mutta vilkaisin ja ajattelin, että mä haluun olla toi. En ole Vuokko vieläkään ja hyvä niin. Me kaikki olemme omia itsejämme omine vahvuuksinemme. Mutta jotain minustakin tuli. Minulle ja kurssilleni tulee usein opiskelijoita Viita-akatemiasta ”jatkohoitoon” ja joidenkin kanssa olen saanut aloittaa koko matkan alusta. Kumpikin on yhtä arvokasta. Olen halunnut olla saamani tiedon ja taidon jakajana eteenpäin myös muille parhaani mukaan. Viita-akatemian yhteydessä on mainittava toinenkin opettaja. Kullervo Järvinen toimi Viita-akatemian ensimmäisenä opettajana ja muutama vuosi ennen kuolemaansa kymmenen vuotta sitten hän perusti Remonttiryhmän, johon edelleen kuulun. Kun hän oli pohtinut minua mukaan, hän oli kysynyt kollegaltani Tiina Poutaselta, olenko aivan täysissä järjissäni vai hullu. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi hullu, kun nyt tässä olen. Oma opetusmetodini on syntynyt näiden kahden vaikutuksesta aivan omanlaisekseen. Siinä on Vuokon rakastavaa katsetta, rehtiyttä, aitoutta ja ehkä siihen on tarttunut myös murusia hänen valtavasta taidostaan paitsi kirjoittaa, lukea ja parannella tekstejä, myös nähdä ihminen. Kullervo viimeisteli minulle tehtyä hyvää olemalla äärimmäisen vaativa, opettamalla lisää editoinnista ja nostamalla vaatimuksia oman tekstin suhteen entisestään. Heidän jälkeensä akatemiassa on manttelia siirretty jo kahdesti. Niina Hakalahden kanssa olen työskennellyt yhdessä antologiassa ja tiedän hänen kanssaan työskentelyn olevan ilo. Valoisampaa ihmistä harvoin tapaa. Johanna Hulkon tunnen, mutta hänen kanssaan en ole valitettavasti työskennellyt. Hän vaikuttaa äärimmäisen kärsivälliseltä opettajalta ja on todella miellyttävä ihminen. Paljon on vettä virrannut sillan alta jo sinäkin aikana, kun Viita-akatemia on ollut minulle käsitteenä äärimmäisen rakas. Nyt katsoin esiintyessä opettajaani Vuokkoa suoraan silmiin ja näin sen saman lämmön, jolla minua jo silloin vuosia sitten kannateltiin, puskettiin ja ohjattiin. Oppimisen prosessi on pitkä ja käynnissä varmaan koko elämän ajan. Se vasta alkaa Viita-akatemian kolmen vuoden aikana ja kiihtyy, kun sille uskaltaa antaa luvan. Viita-akatemia on käynnistänyt monia merkittäviä prosesseja ja niitä ei voida laskea julkaistujen kirjojen, palkintojen tai minkään muunkaan laskettavissa olevan mukaan. Kirjoittaminen on puhetta, ajattelua ja prosesseja. Jokainen sen itselleen antanut on jo saanut kaikkein parhaimman lahjan.  Ja kun sen saa jakaa yhdessä toisten kanssa, syntyy elinikäisiä ystävyyksiä, tekstiä, ajattelua, liikettä ja joissain tapauksissa myös kirjoja. Onnea Viita-akatemia, akatemialaiset ja opettajat. Ja kiitos.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä

No niin, kirjalaatikko on haettu postista. Lapsivuodemasennus kirja sylissä on koettu ja ohitettu. Ensimmäiset kritiikit on saatu ja myös luettu posket punastellen, sillä itsensä tirkistely ei ole kovin helppoa. Ne kun ovat olleet hyvinkin ystävällisiä ja myötämielisiä. Kirjaa on käyty katsomassa kirjakaupoissa ja todettu sen olevan siellä (ja kyllä, teen tätä vieläkin, koska muuten en usko ollenkaan. ) Kolmannen kirjan kohdalla. Ja varmaan lopun ikääni. Julkkarit on vietetty ja kukat ovat kuihtuneet. Olen kirjoittanut omistuskirjoituksia. Jotain on tästä kirjasyksystä vielä jäljelläkin, paljonkin. Mutta sen verran siitä on jo mennyt, että tunnen kirjan olevan maailmassa ja olemassa. Olen aloittanut uuden kirjan. Ja aloittanut sen uudestaan. Tämän lauseen voisi toistaa pari kertaa, ja pari kertaa vielä. Se on osa tavallista prosessiani, että aloitan sen  monta kertaa vielä. Ylihuomenna aloitan opettamisen, kirjoittajaryhmä starttaa syksynsä. Sitten ei ole kesä enää. Sillä tapaa tämä oli erilainen syksy, että minä, joka säntään elokuun ensimmäisenä puistoon paniikissa paljasjaloin, koska tajuan kesän loppuvan, en edes huomannut sitä päivää tänä vuonna. Se jäi kirjan ilmestymisen jalkoihin ja jotenkin hoipuin sen yli. Olen varsa enkä edes huomaa sitä.  Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä se ei enää ime ydinmehuja minusta vaan on jossain toisaalla. Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä, joku kysyy netissä miten te muut oikein pärjäätte sen kanssa, että näytätte itsenne, ja minä katson hölmistyneenä sanoja edessäni ja mietin, että jos, ja nimenomaan jos jotain paljastaa, onko joku muukin tapa. Kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä, minua ei satu, jos joku ei tykkää, mutta ilahdun kyllä jos tykkää. Asun nyt paikassa jossa elo-syyskuussa ei murskaa tonnikaupalla kotiloita joka kerta astuessaan kadulle talon taakse. Siellä on nyt öisinkin valoja ja Subway. Eilen tai oliko se toissapäivänä talon edestä ajoi loputon letka moottoripyöriä. Nämä äänet eivät voi olla vaikuttamatta siihen mitä seuraavaksi kirjoitan, sanon tai teen. En voi joka kerran kirjojen välissä muuttaa, mutta jos voisin, tekisin sen epäröimättä. Mutta kun kirja alkaa elää omaa elämäänsä, maisema vaihtuu silti.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Kirja on valmis!

Siinä ne nyt ovat. Ensin pöydällä ja tarpeeksi (vaikka en tiedä, mikä on tarpeeksi!) hypisteltyäni, hyllyn päällä. Pitkä, kaunis mustavalkoinen rivi. Parin vuoden työn ja pitkän odottelun tulos. Sain tänään Lintutarhan tekijänkappaleet käsiini. Huomenna sitä saattaa saada jo kaupoista, ainakin Tulenkantajien kirjakaupan ja Suomalaisen tiedoissa näin lukee. Toivottavasti löydätte kirjan. Ennen kymmenen kilon laatikon kotiin kantamista istuin autossa ja itkin. Vaikka kirjoittaminen on parasta maailmassa, on hyvä saada joskus jotakin valmiiksikin. Sanon tämän joka kerta: en tiedä, koska tähän tottuu. Ja että jos joskus maailmassa totun tähän, en tiedä, mitä järkeä kirjojeni julkaisemisessa enää olisi. Parasta, että en totu. Tiedän sen jo, että tämä on lyhyt vartti elämästäni, jopa kirjailijaelämästäni. Juhla, jollaisia tulee harvoin ja niitä vietetään pitkien teiden päässä. Mutta mitäpä siitä, sillä jos elämää ja vuosia riittää, niitä tulee aina joskus, ja sellainen on nyt. Katselen nyt tätä kirjoittaessani kirjapinoani. Se sijaitsee kirjahyllyni päällä, makuuhuoneen liian alhaalla roikkuvan lampun takana. Huomenna on lapseni täysi-ikäistymisen päivä. Kun hän oli pieni, ajattelin aina, että kirjoitan itselleni tärkeän kirjan ennen kuin hän on aikuinen. Olen tehnyt sen nyt kolmesti, ja nyt  ensimmäinen romaanini tuli kotiin päivää ennen hänen täysi-ikäistymistään. Kaupoissa se on hänen juhlapäivänään. Joka on, tottakai, juhlapäivä myös minulle. Tänä vuonna kaksinkertaisesti. Tarjoan hänelle (ja itselleni) huomenna lasin kuohuvaa. Kippis!

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Dear Tero

Teen leikekirjaa vielä varsin lyhyen kirjailijanurani tähänastisista vaiheista. Sitä tehdessäni löysin kellarin vihoviimeisestä takanurkasta kansion, joka sisälsi papereita uraltani. Joukosta löytyi eräs käsikirjoitusnippu, jonka saatteena oli kaunis hylsykirje. Monet kirjoittajat saavat ennen kirjailijanuraa hylkäyskirjeitä. Jotkut niistä ovat standardimonisteita, toiset rohkaisevia palautteita, kaunis ei. Nyt löytämäni kirje oli tätä jälkimmäistä lajia. Sen on allekirjoittanut nykyisen kustantamoni Gummeruksen silloinen kustannustoimittaja, kirjailija ja runoilija Tero Liukkonen. Tässä lyhyitä lainauksia kirjeestä: ”Pidän kokoelman monista runoista.” ”Olet työskennellyt määrätietoisesti. ” ”Temaattisesti yhtenäinen kokonaisuus.” ”Julkaisua ajatellen kasa ei ole vielä riittävän monipuolinen.” ”Tulee tunne, ettet ole vielä löytänyt ominta juttuasi.” ”Huoliteltu kielesi pyrkii olemaan ehkä liian hallittua.” ”Lahjoja kirjoittamiseen.” ”Uskalla horjahtaa.” Aika harvat kirjoittajat varmaan (toivottavasti) vastaavat saamiinsa hylsykirjeisiin. Itsekään en, tietenkään, sitä silloin tehnyt. Elettiin maaliskuuta 2005, esikoiskokoelmani julkaisuun oli tasan kahdeksan vuotta. Jos olisin tiennyt sen silloin, se varmasti olisi aiheuttanut suurta surua ja ahdistusta. Vaikka hylsykirjeisiin vastaaminen ei ole tapana, ajattelin tehdä sen kuitenkin nyt, 12 vuotta sen saamisen jälkeen. Vastaukseni on tässä. Dear Tero, luin kirjeesi ja heti sen saatuani olin hirvittävän pettynyt. Olin 29-vuotias, mielestäni aikuinen ja kirjoittanut jo pitkään. Lisäksi haaveilin kipeästi kirjailijaksi tulemisesta. Nyt sen saamisesta on kulunut jo tarpeeksi aikaa. Olen julkaissut kaksi teosta, useissa antologioissa ja opettanut kirjoittamista jo useamman vuoden. Kolmas teokseni julkaistaan Gummerukselta elokuun alussa. Rakas Tero, olit täysin oikeassa. Luin käsikirjoituksen nyt uudelleen, ja jokainen huomiosi osui naulan kantaan. Käsikirjoituksen julkaisu tuolloin olisi tehnyt minusta kirjailijan, mutta millaisen kirjailijan? Kirjailijan, joka olisi julkaissut hirvittävän keskeneräisen kirjan. Onneksi olit viisas ja sanoillasi annoit minulle vuosia aikaa kasvaa paitsi kirjoittajana, myös ihmisenä. Ihmiseksi, joka ei halua julkaista mitä tahansa ollakseen kirjailija. Kirjailijaksi, joka tekee mitä tahansa tuottaakseen tarpeeksi hyvän tekstin. Haluan kiittää paitsi sinua, myös niitä lukuisia muita, jotka hylkäsivät tekstini. Kiitos hylkäyskirjeistä, jotka pakottivat minut odottamaan. Vuosia. Vuosikymmenen. Ties missä olisin, jos olisin saanut kaiken heti ja liian helposti. Kiitos. Ystävällisin terveisin Satu Kontakteissani on varmaan satoja kirjoittajia. Tiedän monen haaveilevan julkaisusta. Tiedän monien kaipaavan sitä omaa kirjaa, kirjailijuutta. Mutta joskus on hyvä joutua odottamaan. Tiedän sen nyt. Jos sinä siellä, joka luet tätä, olet minä kaksitoista vuotta sitten. Jos saat hylsyjä ja koko kirjoittaminen tuntuu toivottomalta: muista, että tulevia kirjailijoita ei erota muista lahjakkuus, vaan sinnikkyys. Lahjakkuuttakin tarvitaan, mutta se ei ole ominaisuus, joka tekee kirjailijasta kirjailijan. Se on _sinnikkyys_. Jos tulet torpatuksi, tee se uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Yritä. Kirjailija on se, joka lopulta onnistuu (tai kuolee yrittäessään). Älä vastaa saamiisi kirjeisiin, ja kun vastaat, tee se yksin, lähettämättä kirjeitä, kunnes kirjeet tulevat paksuiksi ja valmiiksi. Rakas Tero, sinä olit oikeassa. Me molemmat olimme. Romaanini Lintutarha julkaistaan Gummerukselta 3.8. 2017, 12 vuotta kirjeesi jälkeen. Kiitos, kun lähetit sen.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Merkittäviä hetkiä

Tulin viime viikonloppuna jutelleeksi kirjailijakollegan kanssa niistä hetkistä, jotka ovat jääneet tässä matkan varrella mieleen. Ajattelin, että olisi mukava jakaa niistä muutamia. Ensimmäinen niistä hetkistä tapahtui hyvin varhain. Olin noin nelivuotias ja tajusin yhtäkkiä, että jonkun pitää tehdä kirjat. En tiennyt, kuka tai miten, mutta tajusin jotenkin epämääräisen hahmottomasti, että tässä haluan olla mukana. Listalle mahtuu sekä sellaisia hetkiä, joista kuka tahansa melkein voisi sanoa, että tietenkin, tietenkin tuo on tärkeä hetki uran kannalta, sekä sellaisia, joiden ei voisi äkisti ajatella liittyvän mitenkään kirjoittamiseen. Sellaisia kuin istuminen tikkuisissa maitokärryissä ja äidin ääni sanoo, että älä laita käsiä väliin, se sattuu. Tai sellainen, kun löytää mummolan lähimetsästä tien, joka alkaa ja loppuu keskellä metsää. Antellin kartano Oulussa oli mummolani. Jos sen googlettaa, löytää mm. tarinoita sukulaismiehestä, joka oli metalliromunkerääjä. Tuo lapsuuteni maisema näkyy kirjoissani. Talo näkyy jopa Lintutarhan kannessa ja on tallennettuna (osittain fiktiivisenä, tietenkin) kirjan tapahtumapaikaksi. Sitten on niitä selkeärajaisempia hetkiä, jotka tietenkin liittyvät kirjoittamiseen. Voisin kertoa kymmeniä tarinoita jo nyt niistä asioista, jotka veivät minua eteenpäin. Kirjoituskilpailuista, Viita-akatemiasta, ihmisistä ja tapahtumista. Ajattelin silti kertoa vain yhden. Olin vuonna 2015 kuuntelemassa Hannu Salaman keikkaa Annikin Runofestivaaleilla. Keikan jälkeen tapasimme lyhyesti takahuoneessa. Salama käveli ohitseni, huomasi minut, kumarsi ja ojensi minulle esiintyjien saaman ruusun, omansa. Sanaakaan ei sanottu. Minähän ei ihaile ketään. Toisaalta hänen ei kuitenkaan tarvinnut esitellä itseään. Se hetki jäi eloon muistissani. Kirjoittamisessa on kyse eloonjäämisestä. Sanojen kerääminen on metalliromunkeräämistä. Kaikki tehty tehdään siksi, että jotakin jää. Lintutarha on kaupoissa 3.8. ja tällä päivämäärällä olen kirjoittanut siihen sen viimeiset sanat jonnekin keskelle kirjaa ja lähettänyt sen taittoon. Lähipäivinä, kun takakansiteksti on valmis ja olen tarkistanut taiton, matkani sen kanssa on ohi (ja tavallaan vasta alkaa). Mutta minä otan uusia askeleita sekä elämässä että kirjoittamisessa ja kirjoitan taas.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading

Mitä lukisin?

Suunnittelen lähtöä torstaiksi kustantajan kukanpäivän tilaisuuteen, matkalla olisi mahdollisuus lukea jotakin. ”Lukupino” on tällä hetkellä kahden puolikorkean hyllyn korkuinen ja vie olohuoneesta varsin näkyvän tilan. Kirjoittaessani joudun vähän valikoimaan, millaisen kirjan kaverikseni kulloinkin valitsen. On nimittäin olemassa erilaisia kirjoja erilaisiin tarkoituksiin. Valitessaan kirjan valitsee maailman, johon pääsee tai pahimmassa tapauksessa joutuu. Pidän joidenkin kirjojen kohdalla pienen tauon omasta kirjoittamisesta- ja on kirjoja, joita en pääse loppuun, koska nautiskelen kirjaa edestakaisin lukien. Ja sitten on niitä, joita en koskaan lue uudelleen. Joku kyseli hiljan, mikä kirja on ollut niin huono, että sen olisi jättänyt kesken. Niitä on niin vähän, että en edes muista niitä. Mutta minulla on elämässäni myös sellaisia kirjoja, jotka ovat niin hyviä, etten voi lukea niitä uudelleen. Tiedän. Olen vissiin vähän outo. Mutta tiedättekö, siihen liittyy sellainen pelko, että kirja ei olekaan uudelleen yhtä hyvä. Se menisi siitä pilalle. Sovin äsken kesälle yhden runokeikan vielä. Olen tietyllä tapaa entinen runoilija, identifioin itseni kyllä sellaiseksi varmaan lopun ikää mutta olen huomannut, että en ole kirjoittanut runoja enää aikoihin. Uusi romaani sen sijaan etenee hyvin, pääsin juuri liuskan 49 loppuun. Mutta runotilanne on nyt sillä tapaa huono, että joudun kirjoittamaan esityksen alusta loppuun, vanhan lukeminen ei tunnu nyt yhtään hyvältä. Sain myös hyviä uutisia rahoitukseen liittyen ja siitä johtuen olen viime päivät kellunut hyvissä fiiliksissä- kummasti saa puhtia työhönkin, kun ei tarvitse huolehtia turhanpäiväisestä. Nämä ovat tietysti hetkellisiä hengähdystaukoja ja taistelu jatkuu aikanaan, mutta nyt on hetken aikaa asiat hyvin. Torstain reissu antaa kirjoittamiseen nyt hyvinkin tarpeellisen tauon. Mutta se kirja…hyvä matkakirja on tarpeeksi paksu, jotta se riittää viideksi tunniksi, mutta tarpeeksi ohut, jotta sitä jaksaa kantaa mukana. Tarpeeksi vetävä, jotta se yksin riittää, mutta sellainen, jonka takia ei unohdu Kampin kauppakeskukseen lukemaan. Ja jos sen hukkaa, niin siitähän sitten poru syntyy. Oikeasti minua vähän jännittää aina mennä kaikkiin tilaisuuksiin. Ehkä on helpompaa valita kirjaa, vaatteita ja sen sellaista kuin oikeasti kuvitella itsensä siellä. Vaikka olen siellä sitten siksi, että Lintutarhan julkaisuun on alle 80 päivää (iik) ja on niin hyvä saada asioita valmiiksi. Kävin katsomassa kirjastojen sivuja ja toden totta, kirjasta on jo olemassa varauksiakin. Kirja on kaupoissa 3.8. ja sitä ennen on tämä (tänään alkanut?) juhlien kesä. Nyt kirjoitan vielä ehkä puoli liuskaa ja menen sitten nukkumaan. Ehdin vielä valita kirjan matkaani varten tulevalla viikolla. Ehdin kirjoittaa. Kaikki on niin hyvin. Lämpötila nousee.

Posted on by Satu Lepistö Continue reading