Aktiivisena kulttuurinharrastajana minulla on yhä sokeita pisteitä. Olen klassisen musiikin puolelta tutustunut mm. ooppera- ja operettimusiikkiin jonkin verran, mutta en ole koskaan ollut Tampere Filharmonian (tai missään muussakaan klassisen musiikin) konsertissa. Asia korjaantui tänään.  Tampere Filharmonia eli Tampereen kaupunginorkesteri on 97 muusikon täysimittainen sinfoniaorkesteri. Sen syyskausi alkoi eilen ja ensikertalaiselle ystävällisesti tarjolla oli mielenkiintoinen kattaus eri tyyppistä musiikkia.  Konsertti on ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Matthew Hallsin toisen kauden toinen konsertti, sillä kausi on avattu elokuussa monien tuntemalla Puistokonsertilla. Solistina konsertissa toimi kriitikkojen ylistämä Maximilian Hornung (Saksa), jonka instrumentti on sello. Tämä lisäsi osaltani odotuksia, sillä vaikka voin rehellisesti sanoa, että vaikka en tiedä klassisesta musiikista oikeastaan mitään, tiedän, että sello on lempisoittimeni.  Tietämättömyyteni tunnustettuani voinkin samalla pyytää anteeksi. Jos konserttiarvioni sisältää epäkonventionaalisia mielipiteitä, vääriä termejä tai suorastaan idioottimaisuuksia, voitte laittaa ne kaikki viattomuuteni piikkiin.  Kun nyt aloitan, haluan tietää kaiken  Miten päädyin konserttiin nyt (ja toisaalta; vasta nyt)? En tiedä, miten olen onnistunut välttämään konsertit näin pitkään. Meillä on Suomen mittakaavassa iso ja ymmärtääkseni arvostettu kaupunginorkesteri. Minulla ei ole ollut mitään syytä, miksi en olisi tutustunut siihen jo aiemmin. Toimittajana tulin aiemmin vierailleeksi vaikka missä. Kirjailijana olen solminut paljon tuttavuuksia, enkä vähiten kulttuuripiireissä. On luultavasti vain sattumaa, että en ole koskaan aiemmin mennyt konserttiin. Tarvittiin vain yksi klassista musiikkia elävä ja hengittävä ystävä, jotta käynti saatiin järjestettyä, ja näin todella kävi. Kun hyvä ystäväni Reetta esitti kutsun soitettuaan ensin viulua omassa olohuoneessani, hyväksyin kutsun lämpimänä loppukesän päivänä mielelläni ja ihmettelin, miksi en ollut keksinyt sitä koskaan itse.  Kirjailijana ja (ex-)toimittajana minulle on luontaista etsiä tietoa varsinkin aiheista, joita en itse tunne. Kun päivämäärä konsertille oli sovittu ja tiesin, mitä olisimme menossa katsomaan, alkoi itselleni tyypillinen tiedonhaku. Kuka on Matthew Halls? Entä Maximilian Hornung? Tampere Filharmonia oli jo entisestään tuttu toimittajanuran ajoilta. Mutta entäpä esitettävät teokset? Kuuntelin ne etukäteen aavistamatta, kuinka paljon live-esitys vaikuttaisi kokemukseen.  Vain minua varten, minua soittaen  Kuten jo otsikossa sanoin, kokemus oli “for Dummies” (otsikko viittaa kokonaiseen kirjasarjaan, jossa avataan aloittelijoille sitä ja tätä) sillä riippumatta siitä, kuinka paljon tietoa haalii paperilla kokematta oleva kokemus on juuri sitä: kokematta. Ystäväni oli hankkinut minulle lipun, mutta se oli seurueestani melko kaukana, sillä lippujen hankkiminen vierekkäin ei ollut onnistunut. Kokonaisuutena ratkaisu toimi minulle hyvin, sillä yksin istuen olin musiikin vietävänä, armoilla ja kohteena, yksin. Konsertti, jossa oli salillinen ihmisiä, oli suunnattu yksin minulle.  Konsertin avasi Jean Sibeliuksen Aallottaret, jota edelsi aikakausi, jolloin Sibelius käsiohjelman mukaan “kahlasi syvissä vesissä”, sillä “vakavia sairasteluita seurannut eksistentiaalinen ahdistus ja alkoholin vaihtuminen vesilinjalle” sekä “maailmalta kantautuneet tyylivirtaukset horjuttivat yhdellä kertaa sekä elämän että sävellysten harmonioita”. Vaikka Aallottaret on edeltäjiään tyyntyneempi, se on maalauksellinen, monitahoinen ja onnistuu murtamaan konserttia edeltävinä päivinä minussa velloneen uupumuksen niin, että olenkin yhtäkkiä terävästi hereillä.  Siinä, missä Aallottaret on miellyttävää ja universaalisti ihmisen musiikintajuun istuvaa musiikkia, luvassa on kuitenkin ihan toinen vaihde. Maximilian Hornungin esittämä, Henri Dutilleuxin Tout un monde lointain (koko kaukainen maailma) on vuosina 1916-2013 eläneen ranskalaissäveltäjänsä suppean tuotannon tärkein teos ja repii mukavan maailman hajalle. Jos äsken soitettiin minulle, nyt soitetaan minua. Ajattelen teosta kuunnellessani, että se on musiikillisessa mielessä se, mikä minusta teki runoilijan. On järisyttävää seurata solistin työtä lähietäisyydeltä: vaikka en tiedä mitään, ymmärrän, että teoksen esittäminen vaatii soittajaltaan lähes virtuoottista taitoa. Tuijotan aktia ravistettuna ja ahnehdin joka nuotin ja liikkeen. Jos en tiedäkään klassisesta musiikista juuri mitään, tämän minä ymmärrän. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta olleeni oikeassa. Se on runo! Teoksen osat viittaavat Charles Baudelairen katkelmiin runokokoelmasta Pahan kukat, jonka tunnen itse sävelteosta paremmin.  Hiljaiseksi vetää Väliajalla minulla on mielessä monta ajatusta, jotka olen konsertin aikana halunnut kertoa ystävälleni. Äsken näkemäni ja kuulemani kuitenkin tuntuvat vielä vatsassa ja rintakehässä niin, että olen ehkä aika hiljainen. Olen miettinyt ennen väliaikaa, että muistaisin sanoa ainakin sen, että huomioin konsertista varmaan asioita, joita kokenut konserttikävijä ei huomaa. Kuinka taidokasta, taloudellista liikettä on partituurin sivun kääntäminen juuri oikeassa kohtaa. Kuinka ilmeikästä ja visuaalista soittaminen yllättäen onkaan.  Olen etukäteen odottanut konsertin päättävää Gustav Mahlerin Sinfonia nro 1:sta eniten. Olen senkin kuunnellut ja pitänyt kovasti ajatuksesta, jonka jostain luin. En muista ajatusta tarkkaan, mutta sitaatin mukaan säveltäjä itse oli sanonut, että sinfonian tulee sisältää koko maailma.  Näin varmaan on. Neliosaisen sinfonian ensimmäinen osa vie luontoon, seuraavat osat aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Komea konsertto menee osaltani kuitenkin vähän hukkaan, sillä en saa mielestäni aiempaa kokemusta siitäkin huolimatta, että kuuntelen sen intensiivisesti ja erityisesti kolmannessa osassa on toistuva teema, jonka tunnistan etäisesti jostain (ja en nyt tarkoita surumarssiksi muuntunutta Jaakko Kultaa, vaan jotakin, mikä tulee sen jälkeen.) Koen jääväni konsertolle jotain velkaa, kun se menee minulta näin ohi, ja lupaan itselleni kuunnella sen kotona uudelleen, vaikka olenkin jo oppinut, että tallenne häviää reippaasti live-esitykselle. Mutta näinhän se on: komeasta kokonaisuudesta jää aina jotakin käteen ja jokin livahtaa ohi, oli se kuinka hienoa tahansa. Sama kokemus on tuttu mm. taidenäyttelyistä ja runoilloista. Mieli on taipuisa väline, mutta senkin vastaanottokyvyllä on rajansa.Sanon opiskelijoilleni aina, että ei […]

Annikin Runofestivaali on jo 19-vuotias. Olin ensimmäisellä Annikin Runofestivaalilla paikalla yksivuotiaan kuopuksen ja pikkuisen alle nelivuotiaan esikoisen kanssa vuonna 2003, eikä rakkaus ole ruostunut sittemmin. Alkuun kotikutoinen pikkufestivaali on vuosien varrella kasvanut täysin uniikiksi, vakavasti otettavaksi festivaaliksi, jota en ole yhtenäkään sen järjestämisvuonna jättänyt väliin, enkä jätä. Muutama vuosi sitten Aamulehden haastattelussa toimittaja Sonja Huhtakangas kirjoitti, kuinka olen ollut seitsemänvuotiaasta asti tietoinen kuolevaisuudestani ja raahannut sitä koko elämäni mukana siitä asti. Tunne liittyy suurempaan tietoisuuteen kaiken hauraudesta ja jalostuu vain harvoin toiseksi tunteeksi (ja unohdukseksi). Annikin Runofestivaali on tunnelmaltaan niin ravitseva, että toisinaan se tuuttaa aistit niin tukkoon esitysten seuratessa toisiaan ja kaikkien ollessa niin pakahduttavia, että minun on välillä otettava siellä ollessani taukoja. En voi siis yhdelläkään festivaalilla katsoa ihan jokaista keikkaa, kun minun on välillä vetäydyttävä hiljaisemmalle kirjanmyyntipuolelle vähän hengähtämään. Tämä ei suinkaan ole heikkous, vaan kertoo siitä, kuinka paljon saan festareista irti. Olen kirjoittanut tämän aiemminkin jossain, mutta jokaisen pitäisi kokea Annikin Runofestivaalin tunnelma. Siis siitä riippumatta, kuuluuko sanataide omiin kiinnostuksen kohteisiin vai ei. Monimuotoinen festivaali tarjoaa sanataidetta sen monissa eri muodoissa ja osa esityksistä lähestyy teatteria, käsittelee musiikin keinoja tai ylipäätään koskettaa sanataidetta niin moninaisilla tavoilla, ettei ikinä tiedä, mitä odotettavissa on. Tunnelma on yksi asia, miksi Annikkiin kannattaisi tulla fiilistelemään. Ihan samanlaista ei ole kokenut missään muualla (ja festarin siirtyessä takavuosina Väinö Linnan aukiolle evakkoon myös kaipasin sitä). Olen tätä  kirjoittaessani hiekkainen ja lämmin. Olen juuri tullut kotiin tanssittuani pihalla livemusiikin tahdissa. Illan viimeinen esitys saa aikaan yleensä valtavat bileet, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Väkijoukossa tanssiessani tuli se hetki, josta aiemmin kirjoitin. En muistanut kuolevani, vaan tiesin eläväni. Kun ihmiset lauloivat ja hymyilivät ympärilläni, minä katsoin ylös sinistä taivasta. Siinä me ihmiset olimme, koko päivän aurinkoa imeneinä, ja tanssimme kuollaksemme. Tanssimme elääksemme! Mutta mennään ensin alkuun. Ehdin tänään Annikkiin aamupäivällä joskus kahdentoista aikaan päivällä. Se merkitsi sitä, että minulla oli mennyt kaksi esitystä jo ohi. Ensimmäinen näkemäni esitys oli siis islantilainen Elias Knörr, jonka esiintyminen lupasi hyvää festarin tämänvuotisten esitysten suhteen. Kysymykseksi jäi, mitä oli tarkoitus tehdä koko esityksen ajan pöydällä olleella inkiväärillä, joka ei päässyt esille esiintymisajan loppuessa? Knörr on ilmeisesti tunnettu yllättävänä esiintyjänä. Ensimmäinen hetki, jolloin unohduin fiilistelemään, oli minulle kuitenkin tamperelaisen Pelle&Romaktiksin keikka. Seisoin seuraamassa keikkaa yhdellä pihalla olevista portaikoista, jolta keikkaa pystyi seuraamaan hiukan yläviistosta. Pelle & Romantiks on runoilija Pelle Romantikan (oik. Toni Lahtinen) ja tamperelaisten huippumuusikoiden muodostama kokoonpano. Lahtisen runous yhdistettynä festivaaleilla myös erikseen esiintyneen Kielo Kärkkäisen uskomattoman hienoon lauluääneen ja muusikoiden huikeaan osaamiseen loivat hypnoottisen hetken, jonka aikana sanoin keikkaa kanssani seuranneelle ihmiselle, että ”ota tämä hetki, ota musiikki, ota linnut, ota kaikki, ota tämä kaikki”. Keikka päättyi ja koko illan ainoa sadekuuro kasteli kaiken, lumoavaa. Kuin tilattuna. Yksi tämänvuotisen festarin (ei, vaan koko festivaalin historian) riemukkaimmista hetkistä oli duo Ursus Factoryn äänekäs ja odottamaton keikka. Itselleni uuden (vaikkakaan ei pitäisi ilmeisesti olla, sillä ilmeisesti olen missannut jotakin olennaista!) kokoonpainon keikka uhkui hyvää tuulta, johon ei voinut olla tempautumatta mukaan. Otinkin kipeästä selästäni huolimatta päivän ensimmäiset tanssiaskeleet. Keikka sai hyvälle tuulelle ja itse asiassa jätti vähän nälkäiseksi tyyliin ”en tiedä mitä tää on, mutta voisitteko jatkaa?” Skotlantilainen Imogen Stirling oli illan runoilijoista se, joka sai minut yleisössä istuvana tempaistua mukaan niin, että puhuin, vastasin. ”Yes” tuli sanottua varmaan useamman kerran. Kaksi kokoelmaa julkaissut Stirling jätti pysyvän jäljen. Voimallinen puhe on itselleni runouden ytimellisin muoto. Se ei muutu,  se riittää. Näiden lisäksi tuntuisi siltä, että pitäisi mainita kaikki muutkin. Tekisinkin sen, jos vaan jaksaisin. En pysty, sillä päätäni särkee. Pakko on silti mainita, että en olisi ikinä voinut kuvitella tanssivani hurjasti harmonikkamusiikin tahdissa. Näin kuitenkin kävi, kun illan viimeinen esiintyjä, harmonikansoittaja, laulaja-lauluntekijä Antti Paalanen esitteli festivaaliyleisölle ainutlaatuisen, elektronista tanssimusiikkia, hanurinsoittoa  ja kurkkulaulua yhdistelevän tyylinsä. Sanoisin, että viimeksi olen kokenut vastaavaa yhdeksänkymmenluvulla rave-bileissä. Se olisi kuitenkin vale. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, ja juuri siinä piileekin Annikin runofestivaalin taika. En ole kokenut mitään vastaavaa. Nyt alkaa taas kahden vuoden kiivas odotus. Festivaalia järjestävät Simo Ollila ja J.K. Ihalainen (sekä Annikinpihan asukkaat ja monet vapaaehtoiset) voivat varmasti ylittää tämän. En vain tiedä, miten.

Minulla on ollut pitkä tauko julkaistuissa kirjoissa. Nyt voin kuitenkin ilolla kertoa, että Enostone Kustannus julkaisee runokokoelmani Vieraslajin tämän vuoden lokakuussa. Runokokoelman teemoja ovat vieraslajit, ilmastonmuutos ja niiden rinnalla ihmisten väliset suhteet. Tuhoutuvassa maailmassa on sittenkin jäljellä vielä toivoa. Yksi suuri ilonaihe minulle on ollut tyttäreni Elia Audrey Lepistön kanssa tehty yhteistyö. Graafikkotyttäreni on nimittäin suunnitellut nyt tänään tässä julkaistavat runokokoelman kirjankannet. Olemme aiemminkin tehneet taidetta yhdessä (mm. valokuvaa, videoita, tauluja, keikkojen taustanauhoja) joten kirjankansien suunnittelu oli luonteva jatko yhteistyöllemme. Uskon, että julkaisemme Elia Audreyn kanssa jatkossa myös runovideoita, kunhan runokokoelma ensin saapuu teidän lukijoiden ulottuville. Suunnitteilla on myös muuta taiteellista yhteistyötä. En malta odottaa elokuuta ja sitä, mitä kirjasta pidätte.

Siihen asti, kun kaikki sujuu helposti, se sujuu helposti. Sitten kun ei, niin ei. Olen elänyt sellaisen ajan, jolloin kirjailijaksi päätyminen tuntui väistämättömältä kohtalolta. Näitä olivat ikävuodet neljästä vuodesta parikymppiseen. Parikymppisenä on kuolematon ja omnipotentti, kaikki on mahdollista. Olin kaksikymmentäkolme, kun esikoiseni syntyi ja kaksikymmentäkahdeksan tai -yhdeksän, kun kuopus ilmaantui. Ensimmäiset runot pitkään aikaan kirjoitin synnytyssairaalassa vuodeosastolla ja silloin tuntui, että on aika muistaa sekin osa itsestään. Hain Viita-akatemiaan reilun vuoden päästä ja voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun ensimmäisen kerran puoli vuotta Akatemiaan pääsemisen jälkeen. Ensimmäiset antologiat, joissa olin mukana, ilmestyivät samana ja seuraavina vuosina. Minun piti kuitenkin kasvaa ihmisenä ulos kirjailijaksi hinkumisesta ennen kuin sillä oli mahdollisuus toteutua. Minun piti luopua siitä, että kirjailija on tärkeä ja tajuta, että teksti on tärkeä, ei ihminen niiden takana. Vain vähän aikaa sitten Facebook heitti silmilleni näitä sen aikaisia pohdintoja, joiden aikana olin kolmenkymmenen ja vähän päälle. Olin kirjoittanut, että eihän tästä sittenkään mitään tule. Tuli siitä, mutta edelleen se puoli elämästäni niin kuin kai lähes kaikilla on aaltoliikettä. Olen nykyisin päivätyössä, viiden vapaana kirjailijana vietetyn vuoden jälkeen, ja lisäksi opetan luovaa kirjoittamista. Iltaisin ja viikonloppuisin olen todella väsynyt ja on ollut pakko tunnustaa, että omat voimavarat ovat rajallisia. Se tarkoittaa aaltoliikettä, sitä että välillä kirjailija tuijottaa lähes valmista käsikirjoitusta viikonkin ajan ja miettii, miksi ei vaan jaksa puskea sitä valmiiksi asti. Jonakin näistä päivistä minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa Välillä sanon, että otan nyt aikaa ja välillä, että nyt sen teen. Kumpikin on tavallaan totta, mutta törmäsin äsken ruokakaupassa kollegaan ja tunnustin tänään tuijottaneeni käsikirjoitusta kuusi tuntia tekemättä mitään. Viime vuosien oppi on ollut se, että jotkut kirjat ovat hankalampia kuin toiset ja identiteetti ei saa olla kiinni siitä, kuinka nopeasti jokin valmistuu. Ei edes siitä, valmistuuko se koskaan. Että lasten asiat, oma jaksaminen ja moni muu asia ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka monta liuskaa, apurahaa, palkintoa, julkaisua tai mitä muuta tahansa tässä elämässä ehtii tuottaa. Ongelma on se, että olen välillä todella surullinen siitä, että tarina, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi, ei vielä ole päässyt lentoon. Minä tarvitsen kirjoittamista kirjoittamisen tähden ja siksi väistämätöntä on, että jonakin näistä päivistä, viimeistään kesälomalla, minusta tulee jälleen se, joka kirjoittaa.