Kun viikonloppu alkoi, huomasin olevani aivan hirvittävän väsynyt. Niin väsynyt, että nukuin todella pitkään ja harkitsin nukkuvani vielä lisää. Normaaliminä on sähisevä, liikahteleva ja energisen sininen sähköpallo. Se, joka tykyttää miljoonan sydämen voimalla joka suuntaan, tekee arkityön lisäksi kirjaa, opetuksia, urheilee, keskustelee, hoitaa muidenkin asiat, siivoaa komerot ja laulaa sen tehdessään. Kun aloin miettiä, missä vika, se oli siinä u-sanassa. Normaaliminä urheili lähes päivittäin Lintutarhan aloittamiseen asti. Se pikkuinen energiapallo ei väsynyt siihen, vaan pikemminkin sai energiansa treenistä. Kun aloitin Lintutarhan kirjoittamisen, en enää uusinut salikorttiani vaan pikemminkin vaatekomeron sisältöä. Voin reilusti sanoa, että aika paljon isompiin. Ihmisen pitää sallia itselleen ja päälleen myös lepoa. Sitä, että en nuku tällä hetkellä kunnolla ei kuitenkaan ratkaise mikään muu kuin se, että laitan selkäni kuntoon. Ja kun se on kunnossa, nukun paremmin. Ehkä romaanin kirjoittaminen ei siitä ainakaan hankaloidu. Siitä minun pitikin kirjoittaa. Se ei nimittäin ole ollut elämäni helpoin käsikirjoitus, tämä, syntymässä oleva. Se on ollut elämäni vaikein. Itse asiassa, olen ensimmäistä kertaa elämässäni vakavissaan kyseenalaistanut, jaksanko tämän matkan loppuun. Tarinassa on kuitenkin valtavasti imua. Niin paljon, että minä haluan tehdä sen. Vaikka olen kyseenalaistanut ja vaikka se on edelleen aivan valtavan kesken. Syksyllä minulta ei vielä tule kirjaa. Katsotaan. Se on valmis sitten joskus. Uskon ja luulen, että sen imu säilyy lukijalle asti, sitten kun sen aika joskus on. On jaksettava odottaa, kirjailijankin. Sinä, lukijani: en ole unohtanut sinua.
univelka
Väsy, väsy västäräkki
Kello on tätä aloittaessani 0.14 ja silmäkulmassa ei ole häivähdystäkään unista. Aloitin tänään luovan kirjoittamisen kurssiopetuksen kesätauon jälkeen ja nyt mieli käy kierroksilla, kun tykkään siitä niin kovasti. Mulla oli aiemmin vain yksi iso työhaave ja se oli kirjoittaminen. Opetustöissä vietetyt vuodet ovat opettaneet, että rakastan opettamista yhtä lailla. Se tosin vaatii tuekseen sen, että kirjoitan itsekin, muuten tuntisin kumisevani tyhjänä. Omituista on, että vaikka ihmisten kanssa toimiminen, sosiaalinen kontakti, kuluttaa kaltaistani näennäis-ekstroverttia, jonka sisällä piileskelee pieni introvertti, niin opetustyössä akkuni latautuvat. Nyt minä sitten istun tässä, olen onnellinen upeasta ryhmästä, jota minulla on onni opettaa ja haluan, no, kirjoittaa romaania, tehdä kaikki listalla olevat kerääntyneet rästityöt, siivota kodin ja käytännössä tehdä mitä tahansa, paitsi käydä nukkumaan. Joka minun olisi pakko tehdä, koska huomenna ne hommat on kuitenkin pakko tehdä. Huomenna valun sängystä kuin spagetti lautasen reunalta. Minussa on suunnilleen saman verran energiaa kuin juuri kalautetussa lahnassa, jos en nuku kunnolla. Kunnolla nukkuminen tarkoittaa osaltani noin kahta kolmen tunnin pätkää ja tunnin päiväunia, siis hyvänä yönä. Luin joskus, että tämän tyyppisellä nukkumisella on nimikin (en muista, mikä) ja että sellaista harrastavat superlahjakkaat ja -älykkäät tyypit. Luovat tyypit, taiteilijat. Tällä tavoin nukkuminen tekee minusta suunnilleen yhtä älykkään kuin se spagettirihma on. ”Pidä huolta siitä, että nukut, syöt ja liikut tarpeeksi, minä sanon oppilailleni. ”Toimiva keho on työvälineesi. ” Ping. Aamuneljältä käsissäni on idea, jonka vuoksi avaan olohuoneeseen vievän liukuoven silmät suljettuina, haparoin pimeässä koneen luo ja käynnistän sen. ”En usko taiteilijamyytteihin, kirjailijan työ on arkista tekemistä”, sanon haastattelussa. Aamulla, kun olen nukkunut kolme tuntia ja vartin sohvalla läppäri sylissäni kuin rakastettu lapsi. Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin sanon. Ehdotan kauniisti.