Ollessani 10-12-vuotias jouduin sairaalaan muutaman kerran. Kertojen muistot menevät minulla sekaisin enkä osaa erottaa minä- ja hän-kertojia toisistaan, sillä muistoja värittää voimakas dissosiaation tunne. 10-vuotiaana sairaalassa on vähän epätodellinen. Minä tai hän seisomassa peilin edessä ja nyppäisemässä vesirokkonäppylää silmästään. Hän tai minä pelkäämässä, että pyörtyy kuumeesta, käsi kupertumassa jäätelökupin sydämen ympärille. Mansikkahilloa pienestä valkoisesta pilvestä. Mutta kun ajattelen sairaalaa, ajattelen kaikista eniten vasenta kättäni ja vasemman käden iho kiristyy. Minulla on verikokeita varten siinä tiukasti teipattuna kanyyli ja tunnen yhä kiristävän tunteen ja neulan pistoksen kämmenselässäni yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Minä tai hän omistaa kehon joka solujen uusiutumisesta huolimatta osaa muistaa. Muistot ovat murtumia, joiden sisään voi kurkistaa. Oliko sitä ennen vai sen jälkeen, ehkä todellakin jälkeen, kun esiteininen kauhtumaton etäidolirakkaus loikkasi rintapieleen. Morten Harket on nyt 61 ja minut on aina vietelty musiikilla tai älyllä, vaikka koko idolikuvio on minulle käsittämätön- niin käsittämätön, että aloitan aina opettamani kurssit sanomalla, että uskokaa minua vain, kun se on välttämättömän pakollista- ja se saa ilmeisesti ihmiset palaamaan kursseilleni ja luokseni. En keksi, mikä muukaan se voisi olla kuin pakollinen viehtymykseni pilata kaikki rehellisyydellä. No niin, joka tapauksessa. Minä siis tunnen yöllä kuinka teippi kiristyy ja neula tökkäisee kämmenselkään ja joku on alituiseen valmis imaisemaan näytteen kädestäni ja kun sairastuu, se paljastaa selkärangan, nytkin: miinus seitsemän kiloa ja kaksi viikkoa ja altistavia tekijöitä, fraktuuroja joista ihmiseen voi kurkistaa sisään. Ja fraaktaaleja. Kulmikkaita kirjaimia. Juttelin tänään lyhyesti kirjailija Anneli Kannon, takavuosien opiskelukaverini Viita-akatemiasta, kanssa. Minun oli kiitettävä siitä, mitä Anneli kirjoitti Kirjoittamassa-teoksessaan kirjoittajan heimoista. Teidän on luettava se itse, mutta minusta olennaista on se, että ympärillä on suotuisaa väkeä, jolle kirjoittaminen on tavallinen asia. Joka ymmärtää, kun neula jälleen pistää. Jokaista kirjaani on edeltänyt se, että joku sanoo minulle, että koetas nyt tehdä loppuun, kun kerran osaat. Nyt vastasin taas, että kyllä. Heimon tehtävä on imartelematta, nostamatta ja väheksymättä nostaa kissa sisään, kun sataa. Vähäeleisesti todeta, että teessenysaatana. (Anneli ei tosin kironnut, kun ei kiihtynytkään. ) Teessenysaatana. Saattaa olla, että teen, koska en ole Fariseus ja opettamansa asiat on hyvä edes jossain määrin pitää.
Viita-akatemia
Kirjoittajakoulutusta kolmenkymmenen vuoden ajan- Viita-akatemia 30 vuotta
Sampolan kirjastossa juhlittiin tänään (tai tätä julkaistaessa jo eilen) Viita-akatemian kolmeakymmentä vuotta. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuorot niin Kirjasto- ja kansalaisopistotoimen johtaja Pirkko Lindbergiltä, dosentti Pertti Timoselta, akatemiassa opettavalta Johanna Hulkolta ja lasten- ja nuorten sanataidekoulussa opettavalta Minttu Tervalharjultakin sekä Viita-akatemiassa opiskelevilta ja jo sen päätökseen saattaneilta. Minulla on syksyllä 2003 kolme haavetta. Halusin olla kirjailija, sanataideopettaja ja töissä siinä lehdessä, jossa nyt päätoimittajana työskentelen. Välillisesti Viita-akatemia mahdollisti nämä kaikki kolme haavetta, joten nyt kuusitoista vuotta myöhemmin olen kaikkea sitä, mitä en uskaltanut silloin kuin haaveilla. Viita-akatemiassa opin kaiken sen, mitä nuoren naisen innolla sain vain ikinä siitä irti. Tilaisuudessa katselin varsinkin erään rakkaan ihmisen kasvoja, kun tuli vuoroni nousta lavalle. Samaa ihmistä vilkaisin syksyllä 2003 silmänurkastani, kun hän aloitti ensimmäisen tuntini Viita-akatemiassa. Vuokko Tolonen oli (ja on) OIKEA KIRJAILIJA ja sanataideopettaja. Minä siis en uskaltanut katsoa suoraan, mutta vilkaisin ja ajattelin, että mä haluun olla toi. En ole Vuokko vieläkään ja hyvä niin. Me kaikki olemme omia itsejämme omine vahvuuksinemme. Mutta jotain minustakin tuli. Minulle ja kurssilleni tulee usein opiskelijoita Viita-akatemiasta ”jatkohoitoon” ja joidenkin kanssa olen saanut aloittaa koko matkan alusta. Kumpikin on yhtä arvokasta. Olen halunnut olla saamani tiedon ja taidon jakajana eteenpäin myös muille parhaani mukaan. Viita-akatemian yhteydessä on mainittava toinenkin opettaja. Kullervo Järvinen toimi Viita-akatemian ensimmäisenä opettajana ja muutama vuosi ennen kuolemaansa kymmenen vuotta sitten hän perusti Remonttiryhmän, johon edelleen kuulun. Kun hän oli pohtinut minua mukaan, hän oli kysynyt kollegaltani Tiina Poutaselta, olenko aivan täysissä järjissäni vai hullu. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi hullu, kun nyt tässä olen. Oma opetusmetodini on syntynyt näiden kahden vaikutuksesta aivan omanlaisekseen. Siinä on Vuokon rakastavaa katsetta, rehtiyttä, aitoutta ja ehkä siihen on tarttunut myös murusia hänen valtavasta taidostaan paitsi kirjoittaa, lukea ja parannella tekstejä, myös nähdä ihminen. Kullervo viimeisteli minulle tehtyä hyvää olemalla äärimmäisen vaativa, opettamalla lisää editoinnista ja nostamalla vaatimuksia oman tekstin suhteen entisestään. Heidän jälkeensä akatemiassa on manttelia siirretty jo kahdesti. Niina Hakalahden kanssa olen työskennellyt yhdessä antologiassa ja tiedän hänen kanssaan työskentelyn olevan ilo. Valoisampaa ihmistä harvoin tapaa. Johanna Hulkon tunnen, mutta hänen kanssaan en ole valitettavasti työskennellyt. Hän vaikuttaa äärimmäisen kärsivälliseltä opettajalta ja on todella miellyttävä ihminen. Paljon on vettä virrannut sillan alta jo sinäkin aikana, kun Viita-akatemia on ollut minulle käsitteenä äärimmäisen rakas. Nyt katsoin esiintyessä opettajaani Vuokkoa suoraan silmiin ja näin sen saman lämmön, jolla minua jo silloin vuosia sitten kannateltiin, puskettiin ja ohjattiin. Oppimisen prosessi on pitkä ja käynnissä varmaan koko elämän ajan. Se vasta alkaa Viita-akatemian kolmen vuoden aikana ja kiihtyy, kun sille uskaltaa antaa luvan. Viita-akatemia on käynnistänyt monia merkittäviä prosesseja ja niitä ei voida laskea julkaistujen kirjojen, palkintojen tai minkään muunkaan laskettavissa olevan mukaan. Kirjoittaminen on puhetta, ajattelua ja prosesseja. Jokainen sen itselleen antanut on jo saanut kaikkein parhaimman lahjan. Ja kun sen saa jakaa yhdessä toisten kanssa, syntyy elinikäisiä ystävyyksiä, tekstiä, ajattelua, liikettä ja joissain tapauksissa myös kirjoja. Onnea Viita-akatemia, akatemialaiset ja opettajat. Ja kiitos.