Minulta kysyttiin joskus, millainen on ensimmäinen muistoni. Se tapahtui puutarhajuhlissa, oli elokuu, kaikki oli jotenkin raskasta ja pehmeää, valkoviinien raikkaus oli juuri vaihtumassa punaviinien veriseen etikkaan. Omenapuiden katveessa hehkui odottava pimeä, kysyjä sammalsi vähän.

Muisto antoi odottaa tuloaan. Jouduin miettimään useamman lähes samanaikaisen kuvan välillä, päädyin lopulta siihen, joka tuntui varhaisimmalta, se maistui sitrukselta ja vähän hetki sitten tyhjentämäni lasin pohjalta, punaiselta ja tanniiniselta, muiden mainitsemaa mineraalien suolaa en ollut siitä löytänyt. Hieroin kaulaani sormenpäilläni, appelsiinin maku ei väistynyt vaan vahvistui, tukehtumisen tunne.

Olin ollut puolitoistavuotias, kun olin ollut vähällä tukehtua appelsiiniin. Äiti oli huutanut, isä oli lyönyt raskaasti ja kipeästi lapaluiden väliin. Mietin, miksi juuri se kuva oli tallentunut, välähdys kaikista mahdollisista kuvista, jotka olisivat voineet jäädä. Kun katsoin pöydässä istuvia ihmisiä, mietin heidän muistojaan, sitä kuinka todellisia ne olivat ja miksi he muistivat juuri ne. Katsoin vaimoani, joka puhui eloisasti suuressa joukossa vähän kauempana omenapuiden alla ja ymmärsin.

Ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hän ymmärtää olevansa muista erillään. Vaimollani oli punaiseksi maalattu suu, ja juuri sillä hetkellä hän nosti toisen kätensä niin, että valkoisen pitsipaidan avarasta kainaloaukosta näkyi minimaalinen sänki. Niini nosti kätensä, pusero nousi ylös, sen helma keinahti tuulessa. Niini otti puusta omenan ja puraisi sen vahamaisen, kuhmuraisen pinnan rikki.
Nielaisin. Pala ei lähtenyt kurkustani, pois työntämäni muisto kierteli lähettyvillä. Muistin äänen, humina nousi korviini ja voimistui, vaimensi äidin huudon ja isän rauhallisemman matalan äänen. Appelsiinin valkoinen ruoti kutitti kurkussani, yksinäinen humina erotti minut muusta, muistosta tuli yhtä Niinin omenaa pitelevien sormien kanssa. Muistoistani kiinnostunut nainen ehdotti, että pitäisimme tauon.

 

Hänen kätensä osui polvelleni, minä en oikeastaan huomannutkaan häntä tai hänen kömpelöä ehdotustaan. Niinin sormet liikahtivat omenalla, hän puraisi vahingossa etusormeaan haukatessaan omenaa, veri tirskui hänen kynsinauhastaan. Humina vaimeni, join viinilasillisia ja haaveilin vieväni vaimoni kotiin, työnsin muistoa pois.

Vain muutamaa hetkeä aiemmin olimme tanssineet yhdessä nurmikolla. Niini oli humaltunut hiukan, hän oli riisunut kenkänsä terassille ja nojasi minuun paljain jaloin. Oli sellainen kirkas hetki, joka nousuhumalassa tulee: kaikki, mihin katsoi, tuli silmiin terävärajaisempana ja kirkkaampana. Valkoinen pitsipaita ja beige samettihame, karamellinen tuoksu korvien takana, viinin tuhkaisuus suun tienoilla.

Painoin lantioni Niinin lantiota vasten. Hänen vartalonsa oli tuttu, ajattelin, miltä tuntuisi maata häntä vasten siinä, kaikkien näkyvillä, nurmikolla, humista. Niin, että me mahtuisimme molemmat saman äänen sisään. Mutta Niini vain nauroi, ravisti torjuvasti etusormeaan. Talon yli nousi parvi kimeitä ja rauhattomia ääniä.

Minä join lisää, join niin monta lasillista, että karkea tiedottomuus sammutti äänen, halun. Tilasimme taksin, ja kerroin kotimatkalla monta kertaa, kuinka rakastin, kerroin naisesta, joka olisi halunnut viedä minut sisälle taloon, makuuhuoneisiin, kylpyhuoneisiin, Niini nauroi, väitti että kuvittelin.
Muistot hävettävät. Se, kuinka tajuaa olevansa yksin. Se, kuinka ei sanonut kyllä tai selkeästi ei, koska tajusi olevansa erillään. Minä sopersin vaimolleni taksissa, kuinka hänen ei koskaan tarvitsisi pelätä, että pettäisin häntä, tajusin samalla, ettei hän pelännyt.

Minun nimeni oli Anssi Ilmari Heino, olin nelikymmenvuotias ja epätoivoisen rakastunut naiseen, jonka sormet työntyivät omenantuoksuisina kurkkuuni yhteisen kotimme kylpyhuoneessa ja joka sen jälkeen jätti minut makaamaan lattialle selviämään viinistä, muistoista ja todellisuudesta.
Sen jälkeen minulla on ollut taas yksi ensimmäinen muisto. Muisto naisesta, jota rakastin, ja äänistä, jotka pitivät meidät kaksi erillään. Muisto selkääni polttaneesta lattialämmityksestä, joka oli jäänyt aiemmin saunoessamme päälle. Oli varhainen sunnuntaiaamu, elokuu tuli päälleni raskaana. Minun vaimoni oli mennyt makuuhuoneeseen, riisunut valkoisen pitsin ja beigen vakosamettikankaan ja laskostanut ne siististi komeronsa hyllylle. Hän oli ryöminyt sänkyyn ja nukahtanut. Kukat tuoksuivat hänen korviensa takana. Minä kaipasin häntä, kaipasin hänen viereensä, vaikka en voinut mennä keskeyttämään hänen untaan. Käperryin lattialämmityksen lämpöön ja annoin viinin valua poskiani pitkin, kehonlämpöinen varjo.
Ihmisen elämässä oli hetkiä, jolloin hän tajuaa olevansa erillään, appelsiininmakuisia, etikankirpeitä hetkiä, verenpunaisia aikoja, jotka aamulla krapulassa mielellään unohtaa. Minä unohdin, ja kun aamulla Niini hymyili minulle ja astui ulos vaatteistaan, minun vanhasta t-paidastani jonka hän oli minulta ottanut, se oli ensimmäinen kerta. Tarkoitan, että sillä hetkellä muistoni alkoivat alusta.
Miten sitä voisi kuvata. Helpotus. Ikkunoiden polarisoimassa valossa hänen ihohuokosensa avoinna. Ihokarvat sojottivat, ikkuna kolahti tuulessa, Niini laskeutui avoimen käteni päälle syliini istumaan.

Kuin linnut lähtisivät lentoon. Oli elokuu, järvet soljuivat lämpiminä, puut olivat vihreitä ja teiden varsilla tuntemattomat kukkalajit nuokkuivat.  Ajattelin vaaleanpunaista kasvia, joka oli levittänyt rönsynsä kotimatkamme varrella niittyyntyvän pellon laitamille.
Ryöpsähdin hänen syliinsä. Ja yhtä äkkiä kuin kukat olivat tulleet, ne kuihtuivat ja Niini nousi äkisti, meni suihkuun. Minä makasin käsivarsi pään alla, ajattelin lattialämmitystä, jonka olin tahallani sammuttanut, kun tiesin Niinin kiirehtivän kylpyhuoneeseen. Se oli ensimmäinen kerta aikoihin, sinä vuonna, mutta olin voinut arvata: lakanat oli vaihdettu, makuuhuoneessa puhtaantuoksu ja kahvi terassilla myöhemmin, maisema oli säilyttänyt kirkkautensa.

(Satu Lepistö: Lintutarha (Gummerus, elokuu 2017)