Tulin viime viikonloppuna jutelleeksi kirjailijakollegan kanssa niistä hetkistä, jotka ovat jääneet tässä matkan varrella mieleen. Ajattelin, että olisi mukava jakaa niistä muutamia. Ensimmäinen niistä hetkistä tapahtui hyvin varhain. Olin noin nelivuotias ja tajusin yhtäkkiä, että jonkun pitää tehdä kirjat. En tiennyt, kuka tai miten, mutta tajusin jotenkin epämääräisen hahmottomasti, että tässä haluan olla mukana. Listalle mahtuu sekä sellaisia hetkiä, joista kuka tahansa melkein voisi sanoa, että tietenkin, tietenkin tuo on tärkeä hetki uran kannalta, sekä sellaisia, joiden ei voisi äkisti ajatella liittyvän mitenkään kirjoittamiseen. Sellaisia kuin istuminen tikkuisissa maitokärryissä ja äidin ääni sanoo, että älä laita käsiä väliin, se sattuu. Tai sellainen, kun löytää mummolan lähimetsästä tien, joka alkaa ja loppuu keskellä metsää. Antellin kartano Oulussa oli mummolani. Jos sen googlettaa, löytää mm. tarinoita sukulaismiehestä, joka oli metalliromunkerääjä. Tuo lapsuuteni maisema näkyy kirjoissani. Talo näkyy jopa Lintutarhan kannessa ja on tallennettuna (osittain fiktiivisenä, tietenkin) kirjan tapahtumapaikaksi. Sitten on niitä selkeärajaisempia hetkiä, jotka tietenkin liittyvät kirjoittamiseen. Voisin kertoa kymmeniä tarinoita jo nyt niistä asioista, jotka veivät minua eteenpäin. Kirjoituskilpailuista, Viita-akatemiasta, ihmisistä ja tapahtumista. Ajattelin silti kertoa vain yhden. Olin vuonna 2015 kuuntelemassa Hannu Salaman keikkaa Annikin Runofestivaaleilla. Keikan jälkeen tapasimme lyhyesti takahuoneessa. Salama käveli ohitseni, huomasi minut, kumarsi ja ojensi minulle esiintyjien saaman ruusun, omansa. Sanaakaan ei sanottu. Minähän ei ihaile ketään. Toisaalta hänen ei kuitenkaan tarvinnut esitellä itseään. Se hetki jäi eloon muistissani. Kirjoittamisessa on kyse eloonjäämisestä. Sanojen kerääminen on metalliromunkeräämistä. Kaikki tehty tehdään siksi, että jotakin jää. Lintutarha on kaupoissa 3.8. ja tällä päivämäärällä olen kirjoittanut siihen sen viimeiset sanat jonnekin keskelle kirjaa ja lähettänyt sen taittoon. Lähipäivinä, kun takakansiteksti on valmis ja olen tarkistanut taiton, matkani sen kanssa on ohi (ja tavallaan vasta alkaa). Mutta minä otan uusia askeleita sekä elämässä että kirjoittamisessa ja kirjoitan taas.