Minulta kysyttiin tänään, millaista on kirjoittaa romaani nyt, kun on kirjoittanut aiemmin runoja. Mietin, sisältyykö tähän jokin arvotus näiden välillä ja jos, minkälainen. Kieli on aina ollut merkittävä asia minulle. Itse asiassa, kun ajattelee sitä, millä tavoin muistot tallentuvat tietoiseen muistiin, kieli on tärkeä asia jokaiselle, ajattelipa sitä tai ei. Kieli on muisti. Muisti on valhe. Juuri tästä Lintutarhassakin on hyvin pitkälle kyse. Oma suhteeni muistiin on tikkuinen, en olisi koskaan aloittanut kirjoittamista ilman, että minulla olisi ollut niin huono muisti. Olen kasvosokea, unohdan nimet ja valtaosan sellaisista tapahtumista, joissa on paljon ihmisiä (tai ylipäätään ihmisiä) vietän hämmennyksen vallassa- olenko tavannut tämän ihmisen aiemmin? Missä? Kuka hän on? Olenkin opetellut sanomaan heti alussa, tavattaessa: ”anteeksi, olen kasvosokea. Kun käännyn, unohdan kasvosi. Voisitko ensi kerralla tavattaessa, oli se sitten ensi viikolla, ensi kuussa tai vartin päästä kertoa, kuka olet. Kiitos. ” Kun lapsena tämä ja moni muukin asia oli sanaton, käännyin kielen ja kielen tallentavan taipumuksen pariin. Lyriikan kieli oli ensimmäinen kieleni, se, joka tallensi sekä kokemuksen että siihen liittyvän tunnemuiston. Tämä lapsuuteen liittyvä muisto on huima. Rakastuin kirjoittamiseen heti. Rakastin kirjoja. Silti jo varhain kirjoittamiseni erkani itsestä kirjoittamisesta. Kirjoittamisesta tuli erillinen saareke, joka pikemminkin ahmii ja syö kaiken oikeasta elämästäni, käyttää sen ravintona fiktiolle, kuin pyrkii tallentamaan sitä. Fiktio ei ole enää uskollista todellisuudelle. Tämän kysymyksen kanssa olen jo joutunut vastakkain. Kuinka paljon kirjoitat itsestäsi? Vastaus on: en yhtään. Vaikka yhä opettelen muistamaan kirjani eivät kerro minusta. Eivät edes fiktiivisestä minusta. (Kyllä, fiktiivisiä minuja on. Ne kävelevät kadulla samalla kuin kertojanääni selostaa, mitä he tekevät. Muisti.) Ne kertovat kaiken minusta, mutta eivät sillä tasolla kuin tulkinta tässä tarkoittaa. Ne kertovat, että olen housut kintuissa lopun elämääni, että tunne ja muisti ovat aina paljaana ekspositiolle. Valehtele tapahtumissa niin paljon kuin haluat, tunteessa ole rehellinen. Minusta on aina vaikeaa vastata kysymyksiin siitä, miten kirjani ovat syntyneet. Ne ovat syöneet prosessinsa aikana kaiken ympäriltäni. Jos puhun kanssasi, revin ripset silmistäsi. Mutta en siten, kuin luulet. En silloin, kun huomaat. Itseäsi et tunnista, koska fiktio voittaa aina. Suhteeni kieleen ei ole muuttunut genren myötä. Miltä siis tuntuu kirjoittaa romaani muutaman runokirjan jälkeen? Siltä, että en vieläkään muista. Tarina pakotti itsensä luokseni, päätti tulla kirjoitetuksi. Menin siihen kieli edellä, maistoin ja jäin kiinni kuin jäiseen metalliin. Olen toki varautunut kysymyksiin, mutta vastaukset saattavat muuttua. On luultavaakin, että ne liikahtelevat samalla, kun muistan lisää. Minusta tuntui hyvältä kirjoittaa romaani runokirjojen jälkeen, koska kieli oli yhä minussa ja muisti koko ajan lisää. Se ei genren muuttuessa muutu. Kirjoittaminen tuntuu yhä merkittävältä tapahtumalta, toistojen määrällä on väliä.