Tulin tänään jutelleeksi isäni kanssa Facebookissa riimirunoudesta. Olen kirjoittanut elämäni aikana ehkä noin kolme riimirunoa ja nekin suoranaisesti lähinnä lasteni iloksi. En voi siis julkaistuista runokirjoistani huolimatta väittää olevani mikään riimittelijämestari.

Joka tapauksessa. Isäni on ollut aikanaan ainekirjoitusmestari ja pärjännyt kansakoulun runokilpailuissa useasti. Ja nyt muutaman vuoden tauon jälkeen innostunut jälleen runolle! Minusta se on innoittava esimerkki siitä, että ihminen voi löytää riimittelyn ilon ja kirjoittamisen uudelleen vaikka miten monta kertaa. Ajattelu kehittyy niin kauan, kun ihmisen pää on terävä. Joskus olen kuullut opettajana sellaistakin, että enhän minä nyt enää, kun olen jo x-vuotias.
Mutta kuules. Minä sanon sinulle, että kyllähän voit. Jos sinä joku siellä haluaisit ilmaista itseäsi kirjoittamalla, koskaan ei ole liian myöhäistä. Voit aloittaa jo tänään.

Keskustelun myötä mieleeni tuli poikieni lempiruno, josta oli aikanaan kuvittajan kanssa tekeillä lastenkirja. Kirja jäi muiden projektien jalkoihin, mutta sain idean, että voisin julkaista sen uusien lasten iloksi täällä blogissa. Runoa saa vapaasti lukea kaikille lapsille, mutta kopioida sitä ei saa ilman merkintää kirjoittajasta.
Sosiaalinen media ja blogit ovat mahtava alusta tämän päivän runoilijoille. Kaikkien ei tarvitse olla kirjailijoita, sillä kaikkien kirjoittaminen on yhtä lailla arvokasta. Se, että uskaltautuu ilmaisemaan itseään, on minulle opettajana se tärkein sydämenasia.

Jos kirjoittaminen kiinnostaa, mutta et uskalla lähteä kokeilemaan, etsi minun Ahjolan kurssini. Sinne löydät täältä:  ja sinne on jokainen kirjoittamisesta innostunut tervetullut. Kurssi on ollut joka syksy täynnä, mutta tänä vuonna vapaana on vielä muutama paikka.
Mutta rehellisesti: minä en ole sinulle välttämätön. Sinä voit etsiä runon kanssa oman polkusikin. Juuri niin isänikin tekee. Kurssille ovat tervetulleita myös muiden tekstilajien kirjoittajat kuin lyriikan, sillä kyseessä on kirjoittamisen yleiskurssi.

Tässä siis runo toivottavasti päiväsi iloksi. Kun kirjoitin sen, 17-ja 20-vuotiaat lapseni olivat pieniä. Runon nimi ei viittaa ystävä ja toveri Anneli Kantoon, joka istui runon kirjoittamisen aikaan kanssani samassa Viita-akatemian pöydässä. 

KANTOBAARIN JUHLAT

Metsään hiipi ihmiset ja kannon alle kurkisti;
hyönteisillä siellä juhlat sekä kova meteli.

Hyttyseltä puutuivat selkä sekä pistin,
kun hämähäkki opetti karvajalkatwistin,
oikealle, vasemmalle, näin se tanssi alkaa;
tähän tanssiin tarvittaisiin pari lisäjalkaa.
Illan tullen ottivat ruoholatvaporteilla
vielä erän twistiä, tällä kertaa korteilla.

Puun kuoren alla suukotteli kuoriainen suulle
miestään joka valitti:”Tää maistuu rakas puulle”,
ja väitti että hienostihan tämä juttu käy,
puun juuressa kun ollaan eikä latvaa vielä näy.
”Kunhan puu syöty on, ostan ajan oloon
sulle ensiasunnon, pääset omaan koloon!”

Kaaliperhonen sonnustautui silkkipukuun
ylpeyksissään ei tainnut ottaa tätä lukuun:
kun serkultansa Silkkiseltä kauniin puvun lainaa
toisaalta se väljä on vaan vyötäröltä painaa.
Vihreitä se ajattelee, kun se ihan salaa
lastaa vielä lautaselle pari lehdenpalaa.

Salissa kertoi muurahainen matkasta maailmalle
ja kateudesta vihreäksi muuttui Kirva-Kalle.
”Minä kauaksi olen kulkenut ja raskas oli lasti.
Kuusenneulasen kun kuljetin kolmen metrin päähän asti. ”
Kalle alkaa ajatella mehevää lehtiterttua,
jonka luokse pääse ei kun pelkää leppäkerttua.

Rouva Kirva pitopöytään houkutteli pieniään,
syömään äidin laittamia herkkutattisieniään.
Sata meni pöydän alle kiukuttelemaan.
Loput juoksi kirkuen pakoon muuten vaan.
Kirvarouva tunnustaa saa hieman häpeillen:
eivät kotiruokaa syö, ne tahtoo eineksen.

Pilkkusiipi- Terttu oli kaunis leppäkerttu
ja mietti miksi sydämestä koskea
alkoi kun Antti, kuulu musikantti
silitteli siiven punaposkea.
Antti soitti, rakkaudesta posket pilkuttui,
on rakkaus tauti jota vähän pelkäänkin mä, hui!

Kastemato Niljakainen päänsä pani kolosta,
takaisin sen sitten veti, nautti joutenolosta.
”On mulla yksi jalka vain, ”mietti Niljakainen,
”ja sekin taitaa olla vasen, kun en oo tanssivainen.”
Ohimennen se mietti hyttysen taitolentoa:
kastemadon lentotekniikka on aivan liian rentoa.

Sittisontiainen ajatellut oli kun se kuran
heitti viimein niskoiltaan: tahdon poliittisen uran!
Olen tunkioni kuningas, mutta kansantason heppu,
tulkaa tänne, täyttäkää julisteilla reppu!
Minä uskon lantaan, toivoon, kautta saunanlauteen,
se suosiolla uskokaa, Sittis toiseen kauteen!

Heinäsirkka laittoi sitten päähän koppalakin
ja Sittikselle sanoi: vielä uskallakin!
Saa nähdä kun mä vihastun, kuka tänne jää?
Hajaantukaa, hajaantukaa, ei mitään nähtävää!
Konstaapelin tehtävä on tämä: ajaa pois
koko kansan juhlista se joka mellakois!

Silkkiperhonen oli saapunut ja sille hurrattiin,
kaupungissa päässyt oli melkein mainoksiin.
Kaaliperho riisunut oli puvun liian tiukan.
”Nyt serkun kanssa juttelen ja ehkä syömme hiukan!
Mutta jos se mahtailee, sitten kyllä lähden.
Minua ei nolata koko metsän nähden!”

Illan tullen ruoho painui muodostaen portin.
Silkkiperho lensi tuuleen: lähetäthän kortin?
Rouva Kirva nukutteli, uinutteli kahdeksaa,
muut olivat jo ehtineet illan myötä nukahtaa.
Kanto uinui, niin kuin uinuu öiset kerrostalot,
ainoastaan kahteen koloon oli jäänyt valot.

Tulikärpänen ei sammuttanut vielä lyhdyn valoa,
eikä Terttu Leppäkerttu tunteidensa paloa.
Sitten sammui viimeisetkin, valo sammui, värisi,
kanto sittisontiaisen kuorsauksesta tärisi.
Metsään hiipi ihmiset, kannon alla nukuttiin.
Päättyi ilta, sammui tulet, uni painoi päätä niin.

(c) Satu Lepistö 2004