Videotaiteilija Sonja Huhtaniska teki minulle runovideon. Kiitos siitä. Se on nähtävissä osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=C8DqTL0KYlM&feature=youtu.be
Uncategorized
Merkityksellisiä asioita
Kurssi alkoi tänään. Siis kirjoittajakurssi, jota opetan. ”Opettaa” on toki väärä sana. Jos pyytää toisia puhumaan sen sijaan, että he kirjoittaisivat, ei oikeastaan opeta mitään. Tai kuuntelemaan ja katsomaan ja kirjaamaan sen ylös. Kurssin tärkein asia on, että se niin kutsuttu ”oppilas” löytää luontaisen puheen rytmin, jolla sanoa oman asiansa luontaisella tavalla, jota hänelle eivät ole opettaneet äidinkielen opettaja tai minä. Miten kirjoitetaan romaani? Itse mietin toki tätä edelleen, muutamia askelia tässä on vasta otettu. Oma kirjoittamisen tapani on varsin orgaaninen aluksi ja varsin vittumaisen pedantti lopuksi. Synestesiasta on apua editoinnissa, sillä väärä sana on väärän…värinen ja makuinen. Se erottuu tekstistä kuin neonvärisenä hehkuva valomainos. Aivojen omituisuutta ei voi kuitenkaan opettaa, joten joudun perustelemaan omat ehdotukseni jollain loogisemmalla. Kullervo sanoi aina, että runo on puhetta. Se oli koko elämäni tärkein oppi kirjoittamiseen liittyen tähän mennessä. Annoin tänään ryhmälle käsittämättömän tehtävän, jota en kykene toistamaan. Jotenkin se liittyi puhumiseen ja rehellisyyteen, joka ei kuitenkaan ole keskeislyyristä omanapaista itsen ympärillä pyörivää totuutta vaan lähinnä jotain todellisuuteen viittaavaa kärvistelyä. Sanoin varmaan tänään senkin, että proosatekstissä (enkä tajua, miksi vedän tähän tällaisen rajan, koska eihän sitä ole) kuvaan pysähtymisen opettelu on ollut minulle hirvittävän vaikea prosessi. Siksi kirjoitan romaanit hirvittävän monta kertaa, koska ne kerrokset rakentuvat vasta ajan kanssa, luontaisesti kieleni on lyhyt tynkä. Siis siinä, kun muut editoivat tiivistämällä, minä lavennan. Maalaan isommalla telalla. Tarvitsen lisäksi avuksi osaavaa kustannustoimittajaa, vain vähän aikaa, siivotut kaapit ja loppumetreillä pullon kuohuviiniä. (Jaettavaksi, enkä joka editointikierroksella.) Kurssini ovat varmaan vähän outoja, koska niillä juostaan aina välillä viideksi minuutiksi ulos katsomaan ulos. Ja tanssitaan kaupassa. Ja kirjoitetaan liidulla kadulle asioita. Ja väitetään vastaan, ”opettajan” pyynnöstä. Tehtäviäni kutsutaan kierrepalloiksi, joissa on aina joku twisti. Minä puhun, huudan, innostun, hyppään tuolistani ja luennoin. Kädet huitoen. Aikanaan menin muka opettamaan, miten kirjoitetaan paremmin. Meninkin opettamaan, että hypätkää naama edellä ja laittakaa kädet selän taakse. Kolmena keväänä oppilaani ovat voittaneet Pirkanmaan kirjoituskilpailun proosasarjan minusta huolimatta. Saaneet muitakin huomionosoituksia. Ehkä he ovat oppineet sen, mitä voin heille opettaa. Heillä on oma pää. Ja miten kirkkaita ajatuksia ja teräviä päitä siellä kurssilla taas onkaan.
Tänään on hyvä päivä
Päivät soljuvat hitaasti, mutta väistämättä. Tulee yhtäkkinen kalenterisyksy, mutta sää jumittaa kesässä. Menen töihin, tulen kotiin. Tuntuu hyvältä tehdä ja olla. Tulin kuukausi sitten Prahasta ja sanoisin, että kaupunki kannattaa kokea, jos vaan yhtään kiinnostaa. Paljon jäi kokematta, ohitettua, aika ei riittänyt mihinkään ja silti se käytettiin kaikki. Täällä koti-Suomessa on ollut totuttelemista arkeen, nyt se alkaa jo sujua. Ne päivät, jolloin ei tapahdu mitään, ovat hyviä päiviä. Sanoin muutama päivä sitten lupaavalle kirjoittajalle, että opi kärsivällisyyttä itsesi suhteen. Olen Fariseus, opettelen itsekin odottamaan yhä vielä. Olen ylpeä oppilaastani, josta nyt puhutaan: kun joku mainitsee, että hän on minun oppilaani, olen ihan pikkuisen ylpeä, vaikka tajuan, ettei se (mikään) minun ansiotani ole. Mutta kun mainitsija on oma entinen opettajani, jolle olen niin jumalattomasti velkaa, muistan sanoa, että kun on saanut oppia, on jotain eteenpäinkin annettavaksi. Se pitää tehdä yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes aika loppuu kesken. Jakaa vähästään. Keskiviikkona pääsen taas opettamaan. En tiedä, mistä aion puhua, mutta kesän aikana olen saanut jonkin otteen jostakin uudesta. Tuntuu, että varastot on täynnä ja akut ladattu. Ties millaisia yllätyksiä opiskelijoilla on varalleni taas. Pitäisi varmaan itsekin kirjoittaa, mutta. Jokin on vielä kesken sen suhteen. Ja sen olen oppinut, jos en mitään muuta, että näitä asioita on ainakaan minun turha kiirehtia. Odotan, että aika kuluu siihen pisteeseen, jossa muuta vaihtoehtoa ei ole, täydellinen tarina (joka minun tulee epätäydellistää) osuu kyllä aikanaan kohdalle. Blogikin on ollut kuollut. Kun tekee päivät kirjoitustyötä ja on tehnyt viime kuukaudet sitä samaa illatkin, ei tule avattua illalla vielä blogiakin. Lisäksi tämän kirjoittaminen tuntuu siltä, että pitäisi olla enemmän sanottavaa. Opettelen. Kärsivällisyyttä. Itseni suhteen. Mutta hei, sinä: jos haluat kirjoittaa, älä odota liian kauan. Ensi keväänä ilmottaudut sinne kurssille, jos olet aina halunnut. Ja tänään on hyvä päivä aloittaa jotakin uutta. Jos ei, se tulee huomenna tai keskiviikkona. Mutta päätä ottaa se vastaan. Päätä ottaa se käsiin ja käyttää se.
Teatterissa: Fauni on ihana aikuisten satu
Minut on nyt viime aikoina kutsuttu pariin otteeseen avecina teatteriin, eilen kävimme katsomassa Gekon kanssa Faunin Sampolan päänäyttämöllä. Ison kaupungin iloja on se, että meillä on paitsi laadukasta ammattilaisteatteria myös hyvää tarjontaa ei-ammattilaisilta. Fauni yllätti monessa asiassa positiivisesti: sen katsoakseen ei tarvitse tuntea laajasti fantasiagenreä nauttiakseen siitä. Unohdin näytelmää katsoessani työasiat ja arjen pikkumurheet, sillä Fauni oli viihdyttävä ja puvustuksellisesti ansiokas, visuaalisesti riittävä vaikkakin koreilematon aikuisten satu. Se ei ole mitään sen enempää: suloinen ja liikuttava pieni rakkaustarina keijun ja faunin välillä. Juonellisesti Fauni ei ole mikään suurteos, mutta sen ei tarvitsekaan olla enempää kuin se on. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin, ilahduin ja liikutuin ja nautin ja jännitin, käykö lopussa hyvin. Pääparin välinen kemia toimi uskottavasti ja sivuhahmoista pidin erityisesti väärinymmärretystä Peikosta ja Fauni Ohrakkaasta, joista ensimmäinen mykkyydessään ja viittomakielisenä toteutettuna oli haikeaa ja huikeaa katsottavaa. Ohrakas taas vaikuttaa päällisin puolin stereotyyppiseltä sukupuolivähemmistön edustajalta, mutta koska asiaa ei mitenkään selitellä, asia vain on status quo: henkilö on sellainen kuin on, se on elämää ja kuuluu elämään. Niin kuin asian kuuluu ollakin. Faunin teemat kumpuavatkin erilaisuuden hyväksymisestä ja tietyntyyppisestä haikeudesta: on parasta rakastaa juuri nyt, kun toinen rakastavaisista on ikuinen ja toinen kuolevainen. Se tekee rakkaudesta vieläkin arvokkaampaa. Kirjoittajana pidin kovasti visuaalisesti vahvoista unijaksoista, joita ei selitetty liiaksi. Ainoa varsinainen kritiikkini kohdistuu tekniseen toteutukseen: musiikki peitti useassa kohdassa dialogin/ laulunsanat. Olettaisin, että tämäntyyppinen tekninen seikka on vielä jatkonäytöksiin korjattavissa. Toinen harmituksenaiheeni oli se, että sali ei ollut täynnä. Näytelmä olisi sopinut monentyyppisille katsojille ja ansaitsisi ehdottomasti katsojia. Harrastajateatterissa pieni rosoisuus ei haittaa, Faunin lumo ylitti koskettavuudessaan pienet rosot.
Kaikki valot ovat yhteensä kirkkaampia kuin pimeys
Maailmassani järisee, tai sitten ei. Itse istun kaiken keskellä tässä koneellani yllättäen täysin rauhallisena: uskon niin kovasti, että asiat menevät aina juuri siten, kuin on tarkoitettu. Mutta on hyvä huomata, että uusia unelmia on. Joku sanoi kerran minulle, että jos hän saisi julkaista edes yhden kirjan, hän olisi lopun elämäänsä onnellinen. Minä en usko siihen, ja sellainen tulevaisuudennäkymä olisi jotenkin niin toivoton; ettei edes halua enää mitään. Minä haluan niin kovasti vielä todella monia asioita. Niin kovasti, että en tunnusta niitä edes itselleni. Niinpä istun ja odotan näennäisen rauhallisesti, liikahtaako jokin. Minä olen neljäkymmentäyksivuotias enkä ole koskaan elämässäni ollut yhtä onnellinen, yhtä vapaa ennakko-odotuksista ja yhtä halukas aloittamaan uutta. Enkä varsinkaan näin luottavainen maailman suhteen. Ympärilläni rakennetaan. Kauppakeskus kohoaa, ratikkalinjaa vedetään. Minulla on kirkas kuva mielessäni, että tavalla tai toisella muistan tämän hetken lopun ikääni. Kävin eilen kuvaamassa keskustaa pimeällä, eikä pimeää täällä, missä asun, oikeastaan ole. Kun vaihtaa reviiriä, huomaa sen rajat paremmin. Se pätee kaikkeen. Keskustassa huomaan talot, katson ikkunoita ja kulmatorneja uudelleen: tuollainenkin on. Ja siellä, missä olin ennen näen yhtäkkiä kaiken, mikä seisoo turvallisesti paikallaan. Kaikki järjestyy, aina. Ihan aina.
Välitila
Jos muistaisin, millä otsikolla Anneli Kanto on blogissaan kirjoittanut jo tästä aiheesta, linkittäisin jutun heti tähän. Nyt en vain millään ehdi lukea koko hänen ansiokasta blogiaan läpi, joten kirjoitan aiheesta itse. (Välttelen samalla uuden käsikirjoituksen seuraavaa kirjoittamatonta lukua, jonka aloittaminen tuntuu lievästi sanottuna haastavalta.) Lintutarha julkaistaan virallisesti vasta elokuun alussa. Kirjaa näkee kuitenkin jo kaupoissa ja kuten aiemmin kerroin, olen jo tekijänkappaleetkin saanut. Se on siis tavallaan olemassa. Mutta: kritiikkejä ei vielä ole. Lukijakirjeitä tai muuta palautetta ei ole vielä tullut. Omanapainen kirjailija vaipuu odottamattomaan, mutta väistämättömään epätoivoon. Raskaana olleet ja lapsen saaneet saattavat tuntea haikean ja surumielisen olotilan nimellä baby blues. Siinä se nyt on. Taivas ei muuttunutkaan pinkiksi (tälläkään kertaa). Kaupunginisät eivät järjestäneetkään paraatia kotikadulleni. Herranjumala, edes kymppiuutisissa ei sanottu mitään. Taloni edessä ei messuakaan dingohysterian mittoihin paisunut fanipartio. Toivottavasti sinä, joka tätä luet, ymmärrät sarkasmini itseäni kohtaan. Kirjan kirjoittamisessa on vaiheita. Ne noudattavat suunnilleen samaa kaavaa. Ensimmäisessä vaiheessa kirja on suoraan jumalasta. Se on täydellinen, paras idea ikinä. On vain kirjailija ja idea. Idea kimaltelee auringossa kuin täydellinen kristalli. Se on timantti. Seuraavana aamuna eilen kirjoitettu on ihan kauheaa. Vähitellen se muuttuu siedettäväksi, vaikka ei täydellistä olekaan. Epätäydellisyyden hyväksyy. Kirjahan on oikeastaan ihan hyvä (vaikka olenkin lukenut sen jo kolme tuhatta kertaa ja ajattelen, että nyt on toisten vuoro). Aika kiva kirja! Kunpa lukijat löytäisivät sen. Miksei yhtään kommenttia tule? Tulisi jo. Jos joku kertoisi, että on lukenut ja ihastunut tai vihastunut. Ei niitä varmaan tulekaan. On kulunut seitsemän tuntia ensimmäisen kirjan ilmestymisestä kirjakaupan hyllylle. Taivas on edelleen sininen eikä paraatia kuulu. Kun avaa parvekkeen oven, kadulla ajaa ensin ambulanssi ja sitten humalainen huutaa. Kirjailija googlettaa kirjan nimen (ja oman nimensä) kolmannentoista kerran saman päivän aikana. Ei vieläkään mitään. Aikaa on kulunut seitsemän tuntia ja kolme minuuttia ensimmäisen kirjan ilmestymisestä kirjakaupan hyllylle. Kustantaja on varmaan jo unohtanut minut, ajattelee kirjailija. Hän lähettää hädissään kustannustoimittajalleen sähköpostia, vaikka tämä on lomalla Alpeilla. Lisäksi hän soittaa parhaalle ystävälleen ja kysyy, onko varmasti olemassa. Ystävä rauhoittelee ja kertoo olevansa kirjan sivulla kolme. Kirjailijan ei kannattaisi nyt häiritä, kun ystävä lukee. Ei tämä ihan paska ole, kirjailijan ystävä vakuuttaa. Kirjailija rauhoittuu ja jaksaa odottaa seuraavaa palautetta kolme viikkoa, kuusi tuntia ja seitsemän minuuttia. Mutta hän laskee niistä jokaisen.
Valmis
Joskus yhden näppäimen painaminen tuntuu hurjalta. Kun kirja tulee valmiiksi, tarkoitan kokonaan valmiiksi, taitto on tarkistettu ja siinä se on, sähköpostissa valmiina lähtemään maailmalle, tuijotan enteriä kuin liekehtivää vihollista. Kuinka monta virhettä minulta jäi huomaamatta? Painan enteriä ja lähetän kirjan matkaan. Kirjoitan Facebookiin voitonriemuisen päivityksen, käyn saunassa ja parvekkeella ihastelemassa mieheni lakkaamaa olohuoneenpöytää. Onko se sittenkään valmis/ ihan tarpeeksi monta kertaa hinkattu/ mihin kolme vuotta meni? Käy ilmi, että enter onkin panic button. Se on sellainen, vaikka tasan tarkkaan tiedän lähettäneeni matkaan valmiin kirjan. Juuri niin valmiin, kuin voin. Itse asiassa, tarkkaan ottaen, kun luin sen tänään, alkoi tuntua, että tämähän on hiton hyvä kirja. Niinhän sä luulet! Menen nukkumaan ihan kohta. Luuletsä nukkuvas, hähhähhää? No okei, nyt jännittää vähän. Aina, joka kerta jännittää saada kirja valmiiksi. Jos olisin useamman kirjan vuodessa julkaiseva kirjailija, olisin elokuuhun mennessä jo sairaalassa verenpainelääkityksellä. Tai jollain muulla lääkityksellä. Onneksi en ole ihan niin nopea, joten kirjajännitystä ja siitä johtuvaa luopumisen haikeutta podetaan vain parin vuoden välein.
Dear Tero
Teen leikekirjaa vielä varsin lyhyen kirjailijanurani tähänastisista vaiheista. Sitä tehdessäni löysin kellarin vihoviimeisestä takanurkasta kansion, joka sisälsi papereita uraltani. Joukosta löytyi eräs käsikirjoitusnippu, jonka saatteena oli kaunis hylsykirje. Monet kirjoittajat saavat ennen kirjailijanuraa hylkäyskirjeitä. Jotkut niistä ovat standardimonisteita, toiset rohkaisevia palautteita, kaunis ei. Nyt löytämäni kirje oli tätä jälkimmäistä lajia. Sen on allekirjoittanut nykyisen kustantamoni Gummeruksen silloinen kustannustoimittaja, kirjailija ja runoilija Tero Liukkonen. Tässä lyhyitä lainauksia kirjeestä: ”Pidän kokoelman monista runoista.” ”Olet työskennellyt määrätietoisesti. ” ”Temaattisesti yhtenäinen kokonaisuus.” ”Julkaisua ajatellen kasa ei ole vielä riittävän monipuolinen.” ”Tulee tunne, ettet ole vielä löytänyt ominta juttuasi.” ”Huoliteltu kielesi pyrkii olemaan ehkä liian hallittua.” ”Lahjoja kirjoittamiseen.” ”Uskalla horjahtaa.” Aika harvat kirjoittajat varmaan (toivottavasti) vastaavat saamiinsa hylsykirjeisiin. Itsekään en, tietenkään, sitä silloin tehnyt. Elettiin maaliskuuta 2005, esikoiskokoelmani julkaisuun oli tasan kahdeksan vuotta. Jos olisin tiennyt sen silloin, se varmasti olisi aiheuttanut suurta surua ja ahdistusta. Vaikka hylsykirjeisiin vastaaminen ei ole tapana, ajattelin tehdä sen kuitenkin nyt, 12 vuotta sen saamisen jälkeen. Vastaukseni on tässä. Dear Tero, luin kirjeesi ja heti sen saatuani olin hirvittävän pettynyt. Olin 29-vuotias, mielestäni aikuinen ja kirjoittanut jo pitkään. Lisäksi haaveilin kipeästi kirjailijaksi tulemisesta. Nyt sen saamisesta on kulunut jo tarpeeksi aikaa. Olen julkaissut kaksi teosta, useissa antologioissa ja opettanut kirjoittamista jo useamman vuoden. Kolmas teokseni julkaistaan Gummerukselta elokuun alussa. Rakas Tero, olit täysin oikeassa. Luin käsikirjoituksen nyt uudelleen, ja jokainen huomiosi osui naulan kantaan. Käsikirjoituksen julkaisu tuolloin olisi tehnyt minusta kirjailijan, mutta millaisen kirjailijan? Kirjailijan, joka olisi julkaissut hirvittävän keskeneräisen kirjan. Onneksi olit viisas ja sanoillasi annoit minulle vuosia aikaa kasvaa paitsi kirjoittajana, myös ihmisenä. Ihmiseksi, joka ei halua julkaista mitä tahansa ollakseen kirjailija. Kirjailijaksi, joka tekee mitä tahansa tuottaakseen tarpeeksi hyvän tekstin. Haluan kiittää paitsi sinua, myös niitä lukuisia muita, jotka hylkäsivät tekstini. Kiitos hylkäyskirjeistä, jotka pakottivat minut odottamaan. Vuosia. Vuosikymmenen. Ties missä olisin, jos olisin saanut kaiken heti ja liian helposti. Kiitos. Ystävällisin terveisin Satu Kontakteissani on varmaan satoja kirjoittajia. Tiedän monen haaveilevan julkaisusta. Tiedän monien kaipaavan sitä omaa kirjaa, kirjailijuutta. Mutta joskus on hyvä joutua odottamaan. Tiedän sen nyt. Jos sinä siellä, joka luet tätä, olet minä kaksitoista vuotta sitten. Jos saat hylsyjä ja koko kirjoittaminen tuntuu toivottomalta: muista, että tulevia kirjailijoita ei erota muista lahjakkuus, vaan sinnikkyys. Lahjakkuuttakin tarvitaan, mutta se ei ole ominaisuus, joka tekee kirjailijasta kirjailijan. Se on _sinnikkyys_. Jos tulet torpatuksi, tee se uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Yritä. Kirjailija on se, joka lopulta onnistuu (tai kuolee yrittäessään). Älä vastaa saamiisi kirjeisiin, ja kun vastaat, tee se yksin, lähettämättä kirjeitä, kunnes kirjeet tulevat paksuiksi ja valmiiksi. Rakas Tero, sinä olit oikeassa. Me molemmat olimme. Romaanini Lintutarha julkaistaan Gummerukselta 3.8. 2017, 12 vuotta kirjeesi jälkeen. Kiitos, kun lähetit sen.
Lähiympäristön tuki
Minulla on hyvin poikkeuksellinen puoliso: jo silloin, kun kirjoitin esikoistani ja kirjalliset ansiot olivat vähäiset, vain joitakin kirjoituskilpailupalkintoja, hän kannusti minua jäämään kotiin kirjoittamaan kirja kunnolla. Kaikki eivät aina, varsinkaan tuolloin, ole ymmärtäneet sitä, miten meillä toimittiin. Mieleen on jäänyt vahvoja muistoja siitä, millaisia asioita ihmiset ovat joskus pahaakin tarkoittamatta sanoneet. Eräs ystävä, joka ei ole syystä tai toisesta, masennussairauden vuoksi ja niin edelleen, sopeutunut työmarkkinoille, sanoi: ”Me kaksi olemme samanlaisia. Meistä kumpikaan ei halua tehdä mitään!” Ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut. Mutta minä halusin, ja tein, työ oli sillä hetkellä näkymätöntä työtä. Varmasti moni ajatteli, että minulla on kiva (pakkomielteinen) harrastus. Puolisoni ymmärsi jo silloin, mitä tein. Uskoi ja luotti. Kaikille tällainen poikkeuksellinen ratkaisu, joka silloin meillä tehtiin ja jonka varaan uskalsin heittäytyä täydellä uskolla, ei varmastikaan ole mahdollinen. Kyllä se meilläkin on merkinnyt taloudellisia uhrauksia: me emme matkustaneet ulkomaille. Me emme ostaneet isoa taloa, uutta autoa tai ylipäätään mitään sellaista, mitä ihmiset usein unelmoivat elämässään saavansa. Mutta minun unelmaani ei voinut saavuttaa rahalla. Siihen tarvittiin aikaa ja rauhaa. Olin jääräpäisesti päättänyt kirjoittaa. Ja minä kirjoitin. Tuhansia tunteja. En ehkä ole koskaan kiittänyt puolisoani kunnolla siitä, minkä hän minulle tuolloin mahdollisti. Perheemme aikataulu tehtiin silloin siten, että kirjoittamisen opintoni tulivat ensin. Minulle tuli vain vähän poissaolotunteja, mistään. Sanoin harvoin ei, kun tuli mahdollisuus olla jossakin projektissa mukana. Joku kollega sanoi joskus jossain, että kirjailija ei ole kaikkein helpoin puoliso. Ei voi tietenkään yleistää, mutta näin varmasti on ainakin minun kohdallani. Kirjoittaminen on vaativa perheenjäsen, ja se vie tilaa. Prosentit ovat kirjailijaksi tahtovaa vastaan. Kovin harva onnistuu, ja se on tavallaan hyväkin. Jos varhaisvaiheen tekstini olisi julkaistu, kuolisin häpeästä nyt. Niiden kanssa olisi pitänyt elää koko loppuelämä. Toistuvat eit kasvattivat minua sekä kirjoittajana että ihmisenä. Samoin ehkät ja melkeit. Sanoin äsken, että moni ei ymmärtänyt. Se johtuu varmasti prosenteista. Kirjailijaksi tahtominen on paitsi paradoksi (eli niin kauan, kun haluaa kirjailijaksi eikä mene teksti edellä, se harvoin onnistuu) myös todella vaikeaa. Tätä vasten on todella luontevaakin, ettei edes lähipiirissä kunnolla tajuttu, mitä teen ja miksi. Nyt voisin sanoa, että hahhahhaa, mitäs minä sanoin, mutta en sano. Kovan työn lisäksi piti olla rutkasti onnea ja mikään ei ole sanottua. Vaikka tavoitteena on pitkä ura, julkaiseminen voi tyssätä tänään tai huomenna. Ala on tuulinen, myös julkaisseet kirjailijat saavat hylkäyskirjeitä. Minulla on yksi ystävä, jolle soitan aina ensimmäiseksi hyvien ja huonojen uutisten kohdalla, tietysti puolisoni jälkeen. Hän tietää minusta kaiken sen, minä olen osannut kertoa ja myös niitä asioita, joita en ole kertonut, tajunnut tai jättänyt sanomatta. Hänen suhtautumisensa ei ole muuttunut vuosien varrella miksikään: hän uskoi minuun silloin, kun mitään ei varsinaisesti ollut vielä tapahtunut, mutta toisaalta en ole nyt asioiden tapahtuessa mitään muuta kuin sama ihminen kuin ennenkin hänelle nyt. Tämä ystäväni on aina ensimmäisten joukossa, joka lukee käsikirjoitukseni tai ainakin kuuntelee osia siitä. Näemme harvakseltaan, sillä hän ymmärtää itsekkään taipumukseni hukkua työhön. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä vaikka välissä on viikkoja, joskus jopa kuukausia, jatkamme aina samasta kohtaa, mihin on jääty. Ja minulla on pieni ystäväporukka, jossa kellään ei tavatessa ole ammatteja ja arvoja. On vain lämmin ystävyys. Minulla on mieheni perhe, jonka yhteys on kiinteä. Ne ovat arvokkaita ympäristöjä, joissa voi hengähtää. Merkityksellinen tuki voi olla niin pieniä asioita: minulla on eräs toinen ystävä, joka tuo minut säännöllisen epäsäännöllisesti yhteisestä menosta kotiin. Meillä on autoystävyys, parkkipaikallamme on käyty merkittäviä keskusteluja kirjoittamisesta, ihmisistä, elämästä ja maailmasta. Onneksi minulla on heidät kaikki. Huomaan joskus, että en ole puhunut viikkoihin käytännössä kenenkään muun kuin puolisoni, lasteni ja oppilaideni kanssa. Silloin on hyvä asettua hyvään asentoon, ottaa lasillinen viiniä ja sanoa, että kuule. Vaikka niitä kuulumisia ei ehkä paljon olekaan, koska toinen on viettänyt kaiken välissä olleen ajan sohvalla mielikuvituskavereittensa kanssa. Vaikka kirjailijan työ on yksinäistä, ei ole hyvä olla yksinäinen ”silloin, kun ei ole kirjailija”-ihminen on niin paljon muutakin kuin työnsä. Waltari taisi sanoa, että kirjailijan titteliä käyttävät innokkaimmin ja ahkerimmin ne, joilla on siihen vähiten syytä. Itse halusin kirjailijaksi nelivuotiaasta, mutta nyt kun se on totta vierastan vähän koko sanaa. Mutta ehkä se on termi sille, että saan nyt todellakin tehdä tätä, mistä olen aina halunnutkin. Yksin, ilman tukea, se ei varmaankaan olisi mahdollista. Ainakaan en halua sitä koskaan kokea.
Tervetuloa uusille sivuilleni!
Tästä se sitten lähtee. Kolmannen kirjani Lintutarhan julkaisuun on nyt melko tarkkaan neljä kuukautta. Lintutarha on ensimmäinen romaanini ja tulossa lienee varsin mukava syksy. Olen sen suhteen mukavassa vaiheessa, että teen romaanin viimeistelykierrosta ja aloittelen pikku hiljaa myös jotakin ihan uutta. Sivuilla on nyt nähtävissä kirjan esittely ja mm. lukunäyte kirjan alusta, jota ette olekaan nähneet vielä aiemmin. (Jotkuthan ovat jo ehtineet nähdä kirjan esittelyn netissä jo aiemmin Gummeruksen luettelossa.) Olen yleensä se ihminen, jonka mielestä kevät ei etene tarpeeksi nopeasti, siis se, joka toivoo, että tulisi jo kesä. Tämä kevät on ollut ihan toisenlainen, nyt ollaan jo huhtikuun (syntymä- ja lempikuukauteni) alussa ja ihan pian saadaan jo toivottavasti nauttia vähän toisenlaisista keleistä ja ainakin lomista, vapaasta ja lopulta syksyn kirjatouhuista. Sivuista suuri kiitos Aaron Lepistölle, kirjailijakuvasta jota olen saanut käyttää sivuillani Marek Sabogalille ja Gummerukselle, kirjan ihanasta kannesta samoin Gummerukselle ja graafikko Jenni Noposelle. Kaikki näyttää nyt todella hyvältä! Iloa ja valoa tähän päivääsi, terveisin Satu